Sujuvaa kerrontaa kolmella tasolla
Eero Matero: Laturin paperit. 232 s. Väyläkirjat 2024.
Eero Matero (s. 1946 Suomussalmi) on vuonna 2009 Kansan Tahdon päätoimittajan tehtävästä eläköitynyt pitkän linjan journalisti. Ennen Kansan Tahtoa Salon Seudun Sanomissa ja Kalevassa työskennelleen toimittajan työ oli kirjoittaminen, mikä ei loppunut työuran jälkeenkään. Päivittäin kirjoittavalta eläkeläiseltä on ilmestynyt kaksi muistelmallista teosta ja viisi pakinakokoelmaa. Laturin paperit on Materon ensimmäinen kaunokirjalliseksi luokiteltava julkaisu.
Omista muistoista Laturin paperitkin runsaasti ammentaa. Ammattikirjoittajan teksti on sujuvaa, kielioppivirheitä tai wannabe-kirjailjoille ominaisia latteuksia ei silmille pomppaa. Tapahtumapaikoista Vastarannan kunta muistuttaa monilta osin Materon synnyinseutua Suomussalmea, joka syksyllä kahdeksankymmentä vuotta sitten oli tavallaan ei-kenenkään-maata kolmen valtion – Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton – armeijoiden puristuksessa. Sen ajan historian ja tapahtumat kirjoittaja tuntee hyvin.
Romaani jakautuu kahteen osaan, muttei kronologisesti. Alkuosa koostuu toisen päähenkilön Jannen touhuista joskus 1950-luvulla, kun erilaisia räjähteitä löytyi sodan jäljiltä Pohjois-Suomen maastoista ja vesistöistä. Niitä pikkupojat etsivät ja löysivätkin. Niitä piti sitten vaikka henkensä kaupalla paukutella. Laturin paperit olisivat totisesti olleet tarpeen.
Romaanin jälkimmäinen puolisko kertoo Jannen Henteri-isän Vastarannan nimismieheltä saamasta tehtävästä, jonka vuoksi Henteri joutuu matkustamaan Ouluun ja takaisin aikana, jolloin julkinen liikenne oli jopa nykyistä kehnommassa jamassa, tiet olivat mitä olivat ja sillat saattoivat olla entisen aseveljen räjäyttämiä. Henterin Oulun reissu on monivaiheinen ja jännittävä eikä humoristisia kommelluksiakaan puutu.
Kolmas osa tai ”taso”, kuten takannen esittelytekstissä kirjoitetaan, on Jannen ja Kohtaloksi nimetyn keskustelukumppanin dialogi. Nämä keskustelut vuorottelevat varsinaisen kerronnan keskellä kirjan alusta loppuun. Ajallisesti ne ulottuvat nykyaikaan.
Näiden keskusteluiden tarkoitusta en suoraan sanoen ymmärrä. Romaani olisi ollut mielestäni parempi, jos siinä olisi keskitytty vain Jannen paukuttelun ja Henterin Oulun reissun kuvailuun. Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti, jolle Kalle Päätalon tuotanto on laatukirjallisuutta.