Kaikki menee mettään

Luen alkuvuodesta Aalistunturin kansallispuistoesityksen alueella tapahtuvista Metsähallituksen hakkuista, jotka aktivistit keskeyttävät viikko toisensa jälkeen. Samaan aikaan istun kaikki päivät Kansalliskirjastossa uppoutuneena kandityöhöni, jonka kirjoittamisella tuntuu olevan vähän merkitystä. Haluan tehdä jotain konkreettista. Pohdin, rikkoisiko mielenosoitukseen osallistuminen mahdollisuutta kirjoittaa siitä jonkinlaista lehtijuttua. Olen lukenut vähän aika sitten Hunter S. Thompsonin journalistisen kulttiklassikon Fear and Loathing in Las Vegas, jossa Nevadan aavikolla tapahtuvan maastoajokilpailun raportointi laajenee huumehöyryiseksi hallusinaatioksi amerikkalaisen unelman etsimisestä. Jättäisin itse kukkapaidan ja huumeet kotiin, mutta innostun: gonzo – siinä pääsylippuni kaksoistehtävässä toimimiseen!

Pian olen jo junassa matkalla Kolariin. Olo on öisen matkaamisen jälkeen kuumeinen. Mutta kangasmaskeja ei ole tullut mukaan. Vaihtoehtoja näyttää olevan tasan kaksi: ostaa ravintolavaunusta kertakäyttömaskeja yksittäisissä muovipakkauksissa tai ottaa luovat keinot käyttöön ja käyttää pikkuhousuja maskin asemesta. Päädyn myyntitiskille, vaikka olen alkanut seurata nollahukkaelämäntapaa orjallisesti kuin opetuslapsi. Niinpä vähän kirpaisee, kun kahmaisen pienestä korista kourallisen VR:n maskeja.

Tunteet moraalisista ristiriitaisuuksista jatkuvat, kun hyppään juna-asemalta yksityisautoon. Auto on täyteen ahdettu, mutta silti vähän kirpaisee. Tuntuu absurdilta, että samaan aikaan, kun olen matkalla hidastamaan ilmasto- ja luontotuhoa, fossiiliset polttoaineet palavat penkkini alla.

Saavumme tupaan, jossa käy täysi hulina. Ruoka lämpiää liedellä ja pöydän ääressä istuu hyväntuulisia ihmisiä. Kulmassa seisoo dokumenttia tekevä kuvausryhmä, joka on sulautunut noin kymmenen paikalla olevan aktivistin jatkeeksi. Ruoka nostetaan pöytään ja hyökkäämme nälkäisinä kimppuun. Otan rovaniemeläisen Neetan tekemää vegemakaronilaatikkoa ja istun maahan tamperelaisen Kajon viereen. Ihmisiä on tullut joka puolelta Suomea – ja kaksi Ruotsinkin puolelta.

Tupaan saapuu Ida. Muistan Idan viime syksyn metsäkartoituskurssilta, jolla kysyin häneltä, mikä maassa kasvava vihreä ruoho oli, ja Ida vastasi: mustikanvarpu. Ida tuntee muutkin lajit: hän opiskelee metsätieteitä ja hänellä on vuosien kokemus metsäaktivismista. Muistan Idan sanoneen kurssilla, että ”luonnonsuojelijan tärkeimpiä tehtäviä on muiden innostaminen”. Minäkin sain tästä aktiosta tiedon juuri häneltä.

Kun olen syönyt, vedän maskin naamalle. Öisen unettoman bussimatkan jäljiltä olo tuntuu kipeältä. Vedän naamaan pari tablettia, onneksi olen ottanut buranaa kuukautiskipujen varalle. Kun Neeta alkaa neuvoa, miten kylmässä selviydytään, tajuan, ettemme tule viettämään koko iltaa talon lämmössä. ”Kerrosten väljyys auttaa lämmön säilyttämisessä… huppu päähän ja kaulaliina ympärille… varpaat on tärkein pitää lämpiminä.” Neeta antaa minulle lämpimämmät kengät, talvimakuupussin, nukkuma-alustoja sekä kyydin.

Lähinaapuri on lainannut avokätisesti aktivisteille keski-ikäistä autoaan suoraan 1980-luvulta. Ajamme pitkää suoraa Haukirovantietä eteenpäin. Jossain vaiheessa se haarautuu oikealle, Laukkujärventielle. Neeta jättää meidät tienviitan kohdalle ja hurauttaa palauttamaan autoa.

Leiriydymme kolmesta tukista tehdyn kolmijalan eli tripodin läheisyyteen. Tripodin takana on lukollinen puomi, jonka Metsähallitus toi paikalle ensimmäisten mielenosoitusten jälkeen. Puomi ei paljoa auta, sillä sen numerosarjan on joku jo selvittänyt. Lieneekö joku MH:n palkkalistoilla oleva henkilö paljastanut koodin, vai onko joku aktivisteista kenties piileskellyt metsässä ja haukansilmillään selvittänyt sen?

Kylttejä raapustetaan ja kuvia otetaan banderollien kanssa. Jakob ja Kajo nousevat kiikkerän tripodin päähän. ”Jos me romahdetaan, niin me romahdetaan yhdessä”, tripodin päästä kuuluu. Varpaat ehtivät jäätyä – ei taida olla tarpeeksi väljyyttä sukkien välissä.

Ilta pimenee ja Haukirovantien päähän tuijotetaan poliisien tai muiden tulijoiden varalta. Pian töistä kotiin palaavan metsäkoneen kuljettajan siviiliauton ajovalot sokaisevat meidät puomin toiselta puolelta. Siirrämme tavaramme niin, että auto pääsee ajamaan ohitse. Mitään sen kummempaa ei tapahdu. Ainoa uutinen on, että Neeta ajoi naapurin auton ojaan. Onneksi kummatkin säilyivät ehjinä.

Kun yö lähestyy, laitamme teltat pystyyn ja sovimme valvontavuorot poliisien tulon varalta. Saan ensimmäisen vuoron. Ilta on vielä nuori ja minulla on seuraa. Leikimme Doryn kanssa astronomeja, tanssimme polkkaa Timon ja Kajon kanssa. Kuuntelemme korvissa humisevaa hiljaisuutta. Tasan yhdeltä herätän seuraavan vartiovuorolle ja menen nukkumaan. Teltassa ei ole kylmä Neetan antamien lisävarusteiden ansiosta.

Yöllä herään hitonmoiseen yskään. Piilotan sukkiini pari buranaa ja tuudittaudun uneen.

Meditaatio & taktisia menetelmiä

Yön tummuus valkenee sinertyen aamuksi, minulle suojaisan telttakankaan läpi, joillekin unettoman jalkeillaolon jälkeen, toisille kananjalkamaisen tripodin päällä tai sen kylkeen ripustetun laavun alla. Jakob ja Kajo juoksevat saadakseen kohmeiset kehonsa lämpimiksi, Timo tekee kinokseen lumienkelin. Francis kävelee Haukirovantietä edestakaisin. Menen mukaan aamukävelylle.

Aiemmin Francis pitkästyi odotellessa, mutta nyt toimettomuuden tunteen tilalle on tullut jotain muuta. ”Edestakaisin kävely, tai vain paikallaan seisominen, tuntuu meditaatiolta. Tämä kaikki – putoava lumi ja syvä hiljaisuus. Jos seisot paikoillasi, voit kuulla omat sydämenlyöntisi.”

Kerron gonzojuttu-ideastani. Francis kertoo, että häntäkin kiinnostaa journalismi – aktivismin ja kirjoittamisen yhdistäminen, David Graeberin tapaan. Kysyn, saanko äänittää keskustelumme. Myöntävän vastauksen jälkeen otan esille kameran, sillä minulla ei ole nauhuria. Laitan videon päälle ja jatkamme kiireetöntä käyskentelyä lumen naristessa kenkien alla. Selviää, että meillä on muutakin yhteistä – myös Francis työstää opinnäytetyötään. Gradun työstäminen mahdollistaa vapaamman aikataulun. ”Voin halutessani kadota tekemään aktivismia kuinka pitkäksi aikaa vain, mutta kun palaan kotiin olen tosi stressaantunut kaikesta siitä mitä pitää kiriä kiinni.” Francis kertoo olevansa mukana Skogsupproret-metsäaktivistiryhmässä (www.skogsupproret.se), jolla on talvisin tukikohta Pohjois-Ruotsissa. He käyvät siellä dialogia eri saamelaisyhteisöjen kanssa ja suojelevat metsiä suoralla toiminnalla.

Metsä on yksi syistä, miksi Francis muutti Ruotsiin. Yllätyn, kun Francis kertoo, ettei Skotlannissa oikeastaan ole enää metsää, vain vähän metsämaata. Metsättömyyden vuoksi Skotlannissa yritetään nykyään kasvattaa metsiä takaisin. ”Olisi helpompaa lopettaa hakkuut kuin kasvattaa uusia metsiä tyhjästä”, Francis toteaa turhautuneena.

Keskustelumme katkeaa, kun Ida saapuu hiihtäen leiriin. Ulkoilmasta punaposkisella Idalla on eriparilapaset kädessä, painava rinkka selässä ja leveä hymy kasvoillaan. Hänen aamuunsa on kuudesta asti kuulunut hiihtelyä ympäriinsä. Ida ja Iida kävivät edellisenä iltana hakkuualueella. ”Me löydettiin sieltä yksi metsäkone, joka oli käynnissä. Käytiin jututtaa kuskia ja sanottiin et täällä alkaa mielenosoitus. Se meni ihan hyväs hengessä, sano että mä menen sitten kotiin.”

Kyseinen kuljettaja oli yöllä ajanut tripodimme ohi kotiinsa. MH on uhkaillut aktivisteja vahingonkorvausvaatimuksilla useamman blokin yhteydessä. Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistussa artikkelissa Lapin aluejohtaja Samuli Myllymäki kommentoi, että keskeytyksistä aiheutuneen haitan suuruusluokka on 15 000 euroa vuorokaudessa. Tämä on viides kerta, kun mielenosoittajat ovat tulleet paikan päälle, eli vahingonkorvausvaatimusten tulisi olla jo 75 000 euroa.

Ida vaihtaa kuivat vaatteet päälle ja istuu maahan juomaan lämmintä. Kyselen tietoja liittyen Aalikseen. Ida oli viime vuoden elokuussa mukana kartoittamassa hakkuiden uhkaamia alueita sekä yleisesti alueen luontoarvoja kansallispuistohanketta varten. 979 hehtaarin kokoinen Kansallispuisto sijoittuisi Kolarin ja Pellon kuntien rajalle, Länsi-Lapin vaara-alueelle, jolla ei ole vielä yhtäkään kansallispuistoa tai muuta laajaa luonnonsuojelualuetta.

Idan mukaan alueella on sekä vanhoja hienoja metsiä että enemmän käsiteltyä metsää. ”On väliinputoajametsiä, joista ei voi vielä sanoa, että ne olis harvinaisen hienoja luonnonmetsiä, mutta ne on selkeesti kehittymässä siihen suuntaan, jos niille vaan annetaan aikaa.” Hakkuusuunnitelmista löytyy kumpaakin. MH väittää tiedotteessaan, että arvokkaat luontokohteet on rajattu. Alueella tehtyjen kartoitusten ja metsänkäyttöilmoitusten perusteella väite ei pidä paikkaansa.

Yhdeltätoista alkaa Metsäliikkeen tiedotustilaisuus. Ida vaatii, että MH lopettaa järjestelmällisen luontokadon aiheuttamisen. Hakkuualueelle vievä lukollinen portti avataan ja Ida kutsuu symbolisesti ihmiset tervetulleiksi Aaliksen kansallispuistoon. Infotilaisuudessa myös kysytään, kuka ostaa puuta alueelta. Päätän ottaa asiasta selvää. Kyseessä täytyy olla joku iso firma. Metsä Groupilla on Kemissä lähin sellutehdas.

Soita ensin väärälle henkilölle. Minua neuvotaan ottamaan yhteyttä viestintäjohtaja Juha Laineeseen. Hän on luonnollisesti hiihtolomamaanantaina lomalla ja neuvoo minua ottamaan yhteyttä sähköpostitse Katariina Saelaniin. Se asia jää hoidettavaksi myöhemmin. Seuraavaksi soitan Rollon poliisille tiedustellakseni vaivihkaisesti, missä he viipyivät. Kerron edustavani mediaa ja samassa minut yhdistetään Oulun johtokeskukseen. Kerrottuani olevani freelance-journalisti, minulta kysytään hieman epäillen: ”Mistä te ootte saanu tän numeron ensinnäki?” Minut yhdistetään kuitenkin eteenpäin, yhä syvemmälle journalistisen tiedonlähteen juurille. Kun puhelimen päässä vastataan, tiedustelen, miten poliisissa suhtaudutaan mielenosoitukseen. Puhelimen päässä oleva henkilö purkaa tilannetta auki ja ottaa esille tilanteen kaksi puolta: luonnonsuojelijoiden intressit ja taloudelliset (hakkuiden) intressit. Yritän selvittää, kauanko poliiseja pitäisi vielä kylmässä odotella. En saa tarkkaa tietoa asiasta, mutta heti puhelun loputtua poliisipartio alkaa lähestyä.

Ensimmäinen auto on poliisin siviiliauto. Sen perässä tulee neljä muuta poliisiautoa. Poliiseja on kymmenisen henkeä. Mukana on koira, moottorisaha ja -kelkka. On valmistauduttu. Saamme yleisen poistumiskäskyn, poliisi haluaa ”turvata hakkuutyömaan ja sinne kulun”.

Ensimmäisenä maijan sisään kannetaan Lumi. Sen jälkeen menen tripodin alle istumaan. Pari kertaa kysytään, poistunko. Olo on kuin jääräpäisellä lapsella, kun pudistan päätä. Kaksi poliisia ottaa minua käsistä, yksi tarttuu jaloista ja he lähtevät raahaamaan ruhoani maijaa kohti. Nousen maijaan ja ovi pamautetaan kiinni. Pian saan seuraa, kun maijaan nostetaan Ida. Hänen taskujaan ei ollut tarkistettu tarkkaan kännykän varalta. Ida twiittaa ja vastaa toimittajan kysymyksiin maijan takapenkiltä. Pian myös Lumi siirretään maijamme takaosaan.

Oloni alkaa yön sinnittelyn jälkeen tuntua heikolta. Pää polviin painettuna kuuntelen Idan ja Lumin polveilevaa keskustelua matkalla Rollon poliisiasemalle.

Kaninkolo

Minut viedään putkaan viimeisenä. Aulassa housuntaskut tyhjennetään, eipä siellä paljon mitään ole, vain pinnejä, vessapaperia ja puuvillaisia nenäliinoja. Kuoriudun kengistäni ja riisun hanskat. Ranteenlämmittimet saavat jäädä, ehkä niitä ei huomattu. Kaulaliinan haluaisin ottaa mukaan. Ei käy päinsä, se olisi turvallisuusriski. Seuraa ruumiintarkastus. Ruumista tunnustellaan erityisen tarkkaan villapaitojen läpi – sukkien tarkastus jää vähemmälle huomiolle.

Putkan lattialla, keltaisilla patjoilla odottavat Ida ja Lumi. Vedän heidän väliinsä jääneen vapaan patjan kauemmas, pytyn ja lavuaarin viereiseen tyhjään kulmaan. Putkassa aika pysähtyy. Ida ja Lumi laulavat sydämensä kyllyydestä, ja sitten alamme jutustella.

Puhumme lapsuuden lempikirjoista. Ida pitää Vaarallisessa juhannuksessa erityisesti kohdasta, jossa Nuuskamuikkunen päätyy repimään Puistonvartijan kieltokylttejä irti puistossa. Lumi nimeää Peppi Pitkätossun yhdeksi lempikirjoistaan – myös Peppi uhmaa lakia ja poliiseja. Rakastamassani Pauli Possun tarinassa ei ole samankaltaista anarkismia, mutta siinä on läsnä byrokratia, kun ollaan lupakirjoja tarkastavan virkavallan kanssa tekemisissä. Ihmiset esiintyvät tarinassa muutenkin possujen hengen, vapauden ja itsemääräämisoikeuden uhkana.

On mukavaa olla yhdessä putkassa. Poliisit ovat ystävällisiä, stadissa tunnelma on kuuleman mukaan erilainen. Meidät kutsutaan kerran ulos tunnistamaan omat tavaramme. Pyydän saada ottaa laukustani buranaa. Kun palaan koloomme, asetan kapselin patjalle. Ida huomaa punaisen pillerini ja tekee intertekstuaalisen viittauksen Matrixiin.

Meille tuodaan makeat mansikka-tripit ja vegekarjalanpiirakat. Olo on kuin ruokittavalla häkkieläimellä. Saamme kuitenkin valita yövaloista mieltymyksiämme parhaiten vastaavan himmeän valaistuksen. Panemme pitkäksemme. Aamuyöstä herään. Kaivan sukasta sinne piilottamani buranat ja nakkaan ne kurkkuuni.

Yöstä tulee aamu. Luonnollinen taju ajasta on vajavainen ilman luonnon valovaihteluita. Herättyämme, Lumin vetäessä kansanlauluja muunnelluin sanoituksin kuin vanha tekijä alamme kuulla viereisestä sellistä laulua. Jakob ja Kajo siellä laulavat. Vaihdamme kuulumiset putkan seinän läpi ja taas laulu raikaa. Pian poliisit kyllästyvät iloomme ja kutsuvat meidät yksitellen ulos.

Vuorossa on pidätysvalokuvien ja sormenjälkien kuvausta, pituuden ja painon mittaamista. Sitten alkaa kuulustelu. Rikosylikonstaapeli kysyy ensimmäiseksi, olenko journalisti. Olen ihmeissäni: mistä hän niin päätteli? Ylikonstaapelille on kiirinyt tieto siitä, että olen soittanut johtokeskukseen edellisenä päivänä. Tunnustan työstäväni gonzo-juttua. Ylikonstaapeli tiedustelee, mistä sain numeron. Kerron, että sain sen poliisilta. Häpeillen korostan, etten ole koskaan onnistunut julkaisemaan mitään. Jostain sitä on aloitettava, ylikonstaapeli rohkaisee.

Kerron tapahtumien kulusta lyhyesti ja suostun sakkomenettelyyn, vaikka totean, että poliisin käskyt tilanteessa olivat epäselvät ja itse hakkuut ovat mielestäni laittomat. Ylikonstaapeli tuntuu ymmärtävän; hän sanoo, että ihmisillä voi olla erilaisia yksilöllisiä käsityksiä siitä, mikä on oikein. Aulassa kirjoitetaan Poliisilaitoksen kustantama bussilippu. Minulta kysytään, mihin haluan kyydin. Jään miettimään asiaa niin pitkäksi aikaa, että ylikonstaapeli kysyy, etten kai lähde enää tunturille. Totean, että huipulle haluaisin vielä nousta.

Dokumenttia kuvaava Virpi maksaa meille lounaat poliisiaseman ruokalassa. Rollossa käyn apteekissa ostamassa kaikenlaisia pillereitä sairauteen. Sairauteen, josta minulla ei ole hajuakaan, mikä se edes on. Onko selviytymiseni yskänpastilleista kiinni?

Pellosta saamme liftauskyydin tuntemattomalta ikäihmiseltä, sydämelliseltä Sveniltä, aina Tukikohtamme pihaan asti. Illalla kuulemme Jakobin ja Kajon eilisiä kokemuksia: kuinka heidät saatiin tripodin päältä sahaamalla sen jalat ja kuinka heidän onnistui salakuljettaa kännykkä putkaan. Illalla kilisyttelemme laseja. Aina lämpöä hehkuva Neeta on palannut keskuuteemme. Hän järjestää stand up -shown, joka tuntuu enemmän roustaukselta. ”Mie aattelin että Aalistunturilla olis kunnon meininki, että siellä laitetaan kaikki kettingeillä kiinni puihin ja poltetaan autoja, mutta lopuksi se olikin kuin joku tätien bingoilta, jossa juoruiltiin iltasin ja puhuttiin kylän sedistä!”

Kuulen, että olisi ollut parasta olla kommentoimatta mitään kuulustelussa. Lähes kaikki ovat menossa asian kanssa oikeuteen. Ainoastaan Lumi hyväksyi sakkomenettelyn (hänkin vain sen vuoksi, että jonossa odottaa jo noin kymmenkunta muuta oikeudenkäyntiä). Saan tietää, että hovioikeus on äskettäin pidättäytynyt määräämästä sakkorangaistusta mieltään osoittaneille elokapinallisille, sillä perusteella, että ”sakottamatta määrääminen ei vaaranna poliisin arvovaltaa”. Mietin, oliko sakkomenettelyn hyväksyminen sittenkin huono päätös.

Lauhkeita lepopäiviä

Seuraavina päivinä viimeisetkin alkavat palaamaan koteihinsa ja töihinsä. Neeta palaa unelmaduuniinsa porojen taluttajaksi, Jakobilla on edessään lisää metsäaktivismia. Jäämme pohjoiseen Idan ja Kajon kanssa. Yritän saada kirjoitettua kaikkea tapahtunutta ylös. Niistän väristä päätellen kierrätyskuidusta valmistettuihin vessapapereihin ja mietin, kuinka monta puuta tarvitaan siihen määrään räkäliinoja.

Parin päivän päästä luemme uutisjutusta, että poliisi kutsui kolmijalan sahaamista ”taktiseksi menetelmäksi”. Epäilen, että poliisit saattoivat saada siitä kiksejäkin. Ida käy dialogia MH:n kanssa Twitterissä. Soitan syyttäjälle, joka antaa ohjeet, jotta voin 14 päivän sisällä peruuttaa suostumukseni sakkomenettelyyn. Kuuntelemme Ylen uutisia: ”Suomen Ilmastopaneeli vaatii entistä tiukempia ilmastotoimia […] tulevalle hallitukselle paneeli ehdottaa metsäkadon estämistä, turvepeltojen vedenpinnan nostoa ja tarvittaessa metsähakkuiden rajoittamista. Nykytoimet eivät riitä EU:ssa sovittujen hiilinielutavoitteiden saavuttamiseen.” Laitan viestiä Katariina Saelanille, jo yleisesti poliisien yhteisössä nimeä saaneena gonzo-journalistina, otsikolla ”Mediatiedustelu Metsä Groupin puun alkuperästä”. Ja jään odottamaan vastausta.

Lepäämme, käymme kävelyillä ja kyläkaupassa, saunomme ja syötämme ja silittelemme naapurin lampaita. Puhumme toistemme ja paikallisten setien kanssa. Lähinaapurit rakastavat hurjasti pohjoista luontoa ja sen kaikkien neljän vuodenajan kauneutta. He jakavat luontotuhon lisäksi huolen elämäntapojemme kestämättömyydestä. Tukikohdan kaapissa on vanha veivattava voikirnu. ”Ennen olthiin omavarasia. Nyt jos rekka mennee nurin nii ollaan nälässä.”

Sen päivän aamuna, jona lähdemme, kuulemme, että uusi saamelaiskäräjälaki on kaatunut. Se ei ole ainoa uutinen: Norjan energiaministeriö on vallattu, sillä poronhoitoa haittaavia tuulivoimaloita ei ole poistettu, vaikka korkein oikeus totesi ne laittomiksi.

Palaamme kotiin, vaikkei kenenkään tee mieli. Pohjoisessa välimatkat ovat pitkiä ja julkinen liikenne harvaa. Täällä tuntuu olevan vaikeaa liikkua ilman omaa autoa. Naapurit saattavat meidät juna-asemalle autovanhuksillaan ja sanomme näkemiin. Junan konduktööri avaa matkatavarasäilytykseen tarkoitetut tilavat kaapit ja päästää meidät niihin nukkumaan. Olo on kuin hotellihuoneessa.

Kotona makaan sängyssä vielä viikon. Laitan syyttäjälle viestin, jossa perun suostumuksen sakkomenettelyyn ja pyydän asian suullista käsittelyä oikeudessa. Minun on vaikea saada enää ketään Metsä Groupista kiinni. Soitan vielä puunharkinnasta vastaavalle, joka myös kieltäytyy vastaamasta tiedusteluuni huolimatta siitä, että MG markkinoi jäljittävänsä puunsa alkuperää ahkerasti. Henkilö kertoo kuitenkin välittävänsä viestintäjohtajalle, että olen ottanut yhteyttä, melko varmasti vain päästäkseen minusta eroon.

Päivät kuluvat. MH saa Aaliksella 400 hehtaarin hakkuut päätökseen. Jos tässä jutussa on antagonisti, se ei ole Thompsonin Nixon vaan valtiollinen metsäpolitiikka ja Suomen suurimmat metsäteollisuusyhtiöt, jotka hehkuttavat nettisivuillaan vastuullisuutta mutta hakkaavat puita luonnonmetsissä kaikkialla Suomessa. Talouskasvua pitää hakea myös muualta, esimerkiksi Uruguaysta ja Brasiliasta. Vain taivas on rajana.

”Suljetussa yhteiskunnassa, jossa jokainen on syyllinen, ainoa rikos on jäädä kiinni. Varkaiden valtakunnassa synneistä totisin on typeryys.” (Hunter S. Thompson; suomennos mukailtu Arto Schroderuksen käännöksestä)

Osa jutussa mainituista nimistä muutettu.

Lisätietoa Aalistunturin alueesta: www.aalistunturi.fi (avautuu uudessa välilehdessä)