It’s Alive Films: 100 litraa sahtia. 88 min.Ensi-ilta 28.3.2025. K12.
Ohjaus ja käsikirjoitus Teemu Nikki, kuvaus Jarmo Kiuru, lavastussuunnittelu Maria Hahl, leikkaus Jussi Sandhu, äänisuunnittelu Marco Biscarini ja Alessio Vanni, sävellys Marco Biscarini, pukusuunnittelu Anna Vilppunen, maskeeraussuunnittelu Mari Vaalasranta.
Rooleissa Elina Knihtilä, Pirjo Lonka, Ville Tiihonen, Ria Kataja, Jakob Öhrman, Elmer Bäck, Jari Pehkonen, Pertti Sveholm, Vilma Melasniemi, Rami Rusinen
Satunnaisesti antabus-kapseleita nappaileva isä arvioi kalastajaliivisen ja hapsutakkisen tyttäriensä kauppaamaa sahtia. Kalastajaliivinen tytär dokaa lomittajapaikkansa, hapsutakkinen kampaaja ei saa eilisen löyhkältään työtunteja tehtäväksi. Sahti virtaa. Välillä sahdin panemisesta tehdään Juhlamokka-mainoksien kaltainen, kansanmusiikilla ryhditetty musiikkivideo.
Juonellistukseksi tyttärille annetaan tehtäväksi tehdä sata litraa sahtia kolmannen sisaren häihin. Tyylilajiksi ehdotetaan komediaa, mutta sahtisaagasta kehkeytyy syvävireinen perhedraama. Alun kännisekoilu kypsyy ja mehevöityy puolentoista tunnin aikana monitasoiseksi, maukkaaksi keitokseksi.
Ensimmäinen puolisko elokuvasta on ilakoivaa sahdin pämppäämistä. Tragikoominen sukudraama syyllisyyksineen ja taakkoineen kehitellään hitaasti elokuvaan. Kalastajaliivinen kännitantta on Elina Knihtilä, hapsutakkinen sekoilija on räväkkä Pirjo Lonka. Heidän isänsä on Pertti Sveholmin karikatyyri alkoholisoituneesta sahtimestarista. Sivuroolissa kolmantena sisarusparven edustajana vilahtaa Ria Kataja.
Knihtilä osaa edelleen näytellä kännihärdäämistä uskottavasti, Lonka on edelleen ajoituksen mestari pienissä kihahduksissaan. Sveholmin tarvitsee vain myhäillä, ja hänen repliikkinsä ovatkin myhäilyn myötäisesti ilmaistuja.
Elokuvan alku on viipyilevä. Juonen koostaminen kestää ja alku vaikuttaa perisuomalaiselta kännikomedialta sössötyksineen ja sekoiluineen. Samalla tavoin kuin mäskinkin kanssa kuuluu tehdä, ohjaaja-käsikirjoittaja Teemu Nikin luomus luottaa hitaaseen käymisprosessiin. Spontaani käyminen vaatii varrontaa katsojaltaan.
Kun alun kolmannes ja sahdipanemisen odysseia on päässyt vauhtiin, näyttelijöiden luoma kemia tekee elokuvasta pirskahtelevan, tasapainoisen ja hitusen (Ria) katajamaisen keitoksen. Sata litraa sahtia katoaa ja on vuorokausi aikaa haalia kasaan uusi erä, jotta sysmäläiset häät eivät epäonnistuisi.
Juonenkäänteitä on riittämiin, muttei liiaksi. Knihtilän ja Lonkan keskinäinen näytteleminen viihdyttää.
Nikki onnistuu prosessoimaan näennäiskomediasta tumman ihmisdraaman. Näennäisesti nousuhumalaiset ihmiset alkavatkin näyttäytyä alkoholisoituneina ihmisraunioina. Longan ja Knihtilän tapa näytellä tärviöllä olevia ja ahdistuksen kanssa kamppailevia vanhojapiikoja on mestarillinen suoritus. Nousut ja laskut kumahtelevat tyhjän sammion tavoin ja elokuvan tunnelma kyseenalaistaa jatkuvan juopottelun ilokkuuden.
Lonka ja Knihtilä juovat ahkerasti. Häröilevät, hummaavat ja säätävät. Valehtelevat ja ryyppäävät lisää. Kesken komediaa katsoja alkaa sääliä pääkaksikon päätöntä menoa. Ripeästi ja ilakoivasti alkanut nousuhumala osoittautuukin sairauskohtauksiksi ja krapulan rajoittamaksi henkiseksi tyrmäksi.
Tunnelman muuttuvuudessa on samaa kuin muutaman vuoden takaisessa Hetki lyö -draamassa. Epätoivoiset sankarit vetoavat katsojan sympatiaan ja kyseenalaistavat päihdekeskeisen riehunnan. Käsikirjoitus pitää spontaanin käymisen tavoin elokuvan arvaamattomassa liikkeessä.
Puoleentoista tuntiin pullottuu hapokas tuotos, joka ei liiemmin ole sittenkään komedia, mutta ei kuitenkaan vakavahenkinen draamakaan. Elokuva on kuin suomalainen sahti konsanaan: omaleimainen, alkuun hiukan karvas ja lopulta hykerryttävä kokemus. Tämän vuoden parhaimmistoa viihdeosastolla.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Mietin tätä muistoa, kun valvon yöllä ja kuuntelen koneen ääntä koivikossa. Se on ollut siellä kaksi päivää. Olemme seuranneet moton […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
Sápmelaš DJ:ide čuhcet ovdagáttut, mat buktet ovdan klubbakultuvrra čuolmmaid Sevdnjes latnja, seinniin, gáhtus ja muođuin šealgájit arvedávggi ivnnit. Lossa basso […]
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
