Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hanke: Luokkakuvia, vedos V
Oulun teatteri, Vinttikamari 25.11.2021
Tuotanto JoJo – Oulun Tanssin Keskus, Arts Management Helsinki ja Nollapiste-kollektiivi
Fasilitointi ja konsepti Elsa Heikkilä ja Laura Lehtinen; esiintyjät Riina Hannuksela, Elsa Heikkilä, Soili Huhtakallio, Virpi Juntti, Heli Keskikallio, Soile Lahdenperä, Laura Lehtinen, Aliina Lindroos, Pinja Poropudas, Anni Puuperä, Lotta Suomi, Virva Talonen ja Katriina Tavi; pukusuunnittelu Mari Nurmenniemi, valosuunnittelu Teo Lanerva, äänisuunnittelu ja musiikki Josu Mämmi ja Ilkka Tolonen.
Luokkayhteiskunta lienee monelle suomalaiselle haastava käsite, yhtä aikaa kaukainen ja läsnä. Sata vuotta sitten toivuttiin sisällissodan syvistä haavoista. Toinen maailmansota yhdisti kansaa, hyvinvointiyhteiskunnan kehitys häivytti luokan merkitystä taka-alalle. Syrjäseuduilta matkattiin ensin oppikouluun ja sitten ehkä yliopistoon, maaseudun alemmasta yhteiskunnasta retkeiltiin ylempään yhteiskuntaluokkaan.
Peruskoulu tasapäisti entisestään. Kehon muistoihin taltioituivat löylyt mummolan lahoavassa saunassa, samassa, jossa moni sukulainen oli syntynyt, ja heinänteossa kirvelevät paarmanpuremat. Sama keho muistaa myös muotivaatteen saamisen aiheuttaman jännityksen, sitseissä tanssimisen, asuntolainaneuvottelussa istumisen. Vuosikymmenien merkittävä elintason nousu on nostanut torpan tyttären elitistiksi, jonkun toisen toisen ammatinvalinta tai yksin eläminen saattavat painaa pienituloisten joukkoon.
Luokkayhteiskunta löytyy omasta suvusta, sen askelmat eri sukupolvista, ylös ja alas. Se porrastuu henkilöhistoriaan, maaseudulle, lähiöön ja suurkaupunkiin, säästäväisyyden ja tuhlailevuuden ristiriitaan, turvallisuuden- ja turvattomuudentunteen samanaikaiseen läsnäoloon.
Yhteiskuntaluokkien määrittelyn häilyväisyyteen ja monikerroksisuuteen herätteli esitys Luokkakuvia, vedos V, jonka tavoitteena oli käsitellä kehoihin tallentuneiden muistojen kautta luokkakokemuksia suomalaisessa yhteiskunnassa.
Esityksen alku konkretisoi kunkin osallistujan luokkakokemuksen kirjavuuden: yleisö ja tanssijat pohtivat omia muistojaan luokasta ottamalla kantaa liikkeen avulla piirimuodostelmassa. Luokkaa koskevat väitteet olivat esityksen työryhmän kokemuksia, joita he kyselivät muilta osallistujilta. Askel kohti kehän keskusta, olen samaa mieltä. Askel takaisin piiriin, väite ei koske minua. Laskeutuminen alemmas – en tiedä tai en halua ottaa kantaa.
Kokemus oli avartava, piiri imaisi mukaan liikkeeseen. Omakohtaista luokkaidentiteettiä tulee harvoin mietittyä saati verrattua muihin. Muistot tavoista ajatella, tuntea ja liikkua pysyvät lähellä, keho kantaa niitä mukanaan elämän läpi. Luokkakokemukset eivät myöskään ole samankaltaisia vaan yhdistelmiä eri yhteiskuntaluokkien jaetuista kokemuksista.
Esityksen alkupuolen jälkeen yleisö osallistui halkotalkoisiin ja asettui sitten seuraamaan työryhmän tulkintoja kehollisista luokkakokemuksista. Luokkakokemuksen monikerroksellisuuden lumous särkyi, kun kokemukset muuntuivat työryhmän tanssiksi. Katse etsi luokkaa vaatteista, karkeakankaisista haalareista ja liikettä myötäilevistä takinliepeistä, mutta luokkaroolit jatkoivat sekoittumistaan. Onko haalari lopultakaan symboli työväelle vai pikamuotiin sonnustautuvan Instagram-poseeraajan outfit of the day? Löytyisikö luokka rypyistä, hiustyylistä tai äänenpainosta? Ei niistäkään. Luokat pirstoutuivat ja sekoittuivat yhdeksi muistoja esitteleväksi pyörteeksi. Tanssi oli luokkakuvia vailla vastauksia luokkien merkityksestä.
Alkuosiossa kysyttiin, onko luokan käsite epämääräinen. Muutama eteni askeleen kohti kehän keskikohtaa myöntymisen merkkinä. Esityksen jälkeen epämääräisyyden tunne oli vahvempi kuin piirissä jaetun kokemuksen äärellä. Mikä lopulta on luokkaan sidoksissa olevaa liikettä ja mikä vain kehoon liikkeenä tallentunut muisto, jos sama keho muistaa köyhyyttä ja rikkautta, tavallisuutta ja erilaisuutta, kiireistä ja joutilasta? Tai ehkei työryhmässä lopulta koettu räikeitä luokkaeroja? Kehollisuus ja siihen kietoutuvat tunteet ennemminkin yhdistivät, eivät erotelleet.
Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus -hankkeen verkkosivusto: www.luokkahanke.com
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
2020-logu sámi rap-artisttat Yungmiqu ja Jezebro Álbmotlaš populáramusihkkakultuvrrat dávistit dávjá riikkaidgaskasaš stiilarávnnjádagaid. Dát albmoneapmi gullo maid sámiid modeardna musihkas. Ovdamearkka […]
Vistig sáttá leđe tárbu muštâliđ, kii mun lam. Pargoeellimstân mun lam anarâškielâ ollâopâttâhlehtor. Muu spesialsyergi lii kielâiäláskittem, adai keevâtlávt mun […]
Suomella ei ole ollut varsinaisia siirtomaita, mutta paikoin Suomikin on tehnyt siirtomaapolitiikkaa. Antti Vikström käy läpi tilanteita, joissa mekin olemme olleet alistajan osassa.
During her Mustarinda residency, Riah Knight created strategies of survival. She writes about how we could learn from traditional Romani practices.
Artikkeli on julkaistu suomeksi printti-Kaltiossa.
”Taitavien ammattilaisten rakentama improvisaatioteatteri on vilpitöntä ja aitoa.” Pete Huttunen arvioi Oulun kaupunginteatterin suuren näyttämön improvisaatioesityksen Päin näköä.
”Sadunomaisuus välittyy, tunnelma on rauhaisa ja peloton läpi näytelmän.” Kaltion kriitikko Matti A. Kemi katseli Oulun kaupunginteatterin Taikatalven.
Ali Jonassonin ja Mats KejosenFinnkampen on ”monitieteinen, yhteiskuntapoliittinen ja siitä huolimatta suhteellisen helppolukuinen”, kirjoittaa meän-kolumnistimme Linnea Huhta.
Lauri Rikalan runouden pariin pääseminen tuntuu Matti A. Kemistä ”kotoiselta huomalta: pyhyyden kartoittaminen ja arkiset asiat ovat edelleen läsnä.”
Maria Matinmikon SIIS NIIN on ”ytimekäs, tutkaileva ja itsetietoinen”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Sen sivut huokuvat estetiikkaa, huolellisuutta ja tarkoin punnittuja ajatuksia ajastamme, asenteistamme ja arjestamme.”
Marjut Aikion kolmiosaisen Nils-Aslak Valkeapää -elämäkerran ensimmäinen nide julkaistiin lokakuussa. Siihen tuoreeltaan tutustui Kari Sallamaa.
Emeritusprofessori Kari Sallamaa luki Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn osana tilatun Veli-Pekka Lehtolan teoksen Kenen maa, kenen ääni?, joka selvittää saamelaisten asemaa Suomen historian eri vaiheissa.
Taiteilijapari Pekka ja Teija Isorättyän (ks. Kaltio 1/2022, kaltio.fi/ihmisen-rajaton-myotatunto) kädenjälki on tuttua julkisista taideteoksista kuten Tornion möljän ”Kojamo” ja ”Särkynyt […]
Oulun kaupungintalon huipun laskuri lähestyy nollaa: Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi 2026 on pian alkamassa. Oma laskurini on tätä kirjoittaessa numerossa 397. Toivoisin, […]
Mietin tätä muistoa, kun valvon yöllä ja kuuntelen koneen ääntä koivikossa. Se on ollut siellä kaksi päivää. Olemme seuranneet moton […]
Ensiksi sie alat harrastamhaan jääkiekkoa, ja sitte sinusta tullee NHL-legenda. Tietenki tie siihen saattaa olla rohki pitkä, samhaan laihin pitkä […]
Sápmelaš DJ:ide čuhcet ovdagáttut, mat buktet ovdan klubbakultuvrra čuolmmaid Sevdnjes latnja, seinniin, gáhtus ja muođuin šealgájit arvedávggi ivnnit. Lossa basso […]
Marja Helander lea okta beakkáneamos Sámi dáiddáriin sihke Suomas ja riikkaidgaskasaččat. Dán čavčča su filmmat leat mielde Muu ry galleriija joavkočájáhusas Čázevuložat […]
Sämikirjálâšvuođâst lii lamaš mielâkiddiivâš ihe, ko illá lii kiergânâm luuhâđ oovdeb kirje, ko čuávuvâš lii jo almostum. Tot lii uáli […]
