Acrobatic Duo Kat & Jared: Shapes Of Water
25.4.2021, Oulun Tähtisirkus
Katariina van Earle (esitys, koreografia), Jared van Earle (esitys, koreografia, lavastus, ääni- ja valot, videokuvaus), John Collingswood / TaikaBox (koreografia, lavastus, äänisuunnittelu, valot) Tanja Råman / TaikaBox (koreografia), Keith Larson (tiede, tarinat)
Esitystä edeltävänä yönä näin unta Hailuodosta. Kuljin pitkin soratietä pelkässä yöpaidassa kohti laituria, mistä pieni lautta lähtee ylittämään merta saaren ja mantereen välillä. Oli pimeä yö ja ilmassa oli mysteerin tuntua. Mietin, kulkeeko lauttoja edes näin myöhään.
En aavistanutkaan, että unimaisemani ja Shapes of Water -teoksen välille muodostuisi silta. Silta, joka palauttaisi minut lapsuusmuistoistani tutun saaren jäisille rannoille ja kurkkaamaan taas kerran lautan kaiteen yli pyörteisiin, missä jäälohkareet seikkailevat hypnoottisesti. Talvisin matka isovanhempieni mökille taittui usein myös jäätietä pitkin: 2000-luvulla jään muodostuminen tarpeeksi kestäväksi ei ole enää ollut itsestäänselvyys, ja joinakin vuosina jäätietä ei ole pystytty avaamaan ollenkaan.
Omakohtaisten kokemusten ja tunteiden kautta on helpompi ymmärtää laajoja kokonaisuuksia kuten ilmastonmuutosta. Esimerkiksi hiihtokauden pituutta, vuotuista lumimäärää tai meren ja joen jäiden paksuutta tarkkailemalla jokainen voi saada tuntumaa ympäristönsä olosuhteiden kehitykseen täällä pohjoisessa.
Tähtisirkuksen aulaan on ripustettu juttuja paikallislehdistä sekä valokuvaprinttejä, joista tunnistan tuttuja maisemia Oulusta ja Hailuodosta. Artikkeleiden aiheet sivuavat kohta alkavan esityksen tematiikkaa: yhdessä käsitellään lauhan talven vaikutuksia eläinten talviuniin, toisessa puheenaiheena on meneillään olevan talven lumimäärä. Löytyypä juttua tänä vuonna kävijäennätyksen saavuttaneesta jäätiestäkin.
Oululaislähtöisellä Katariina (os. Alalääkkölä) ja hänen australialaisella puolisollaan Jared van Earlillä muistot ja kokemukset talvesta ovat hyvin erilaiset, mikä lisää mielenkiintoa esityksen taustoja ja dynamiikkaa kohtaan. Henkilökohtaisia talvikokemuksia, ilmastonmuutosta ja sen synnyttämiä tunteita on lähdetty työstämään ja ilmaisemaan yhteisen kielen, tanssin ja liikkeen kautta. Katariina on pukeutunut kokonaan lumenvalkoiseen, kun taas Jaredin beige asu tuo mieleen kuuman aavikon hiekan.
Parin sirkustaiteellinen koulutustausta näkyy muun muassa huikeissa tasapainotteluissa ja heitoissa esityksen pääpainon pysytellessä silti tanssissa. Koreografiaa ja improvisaatiota sekoitetaan sopivassa suhteessa toisiinsa. Tekniikka pyörii automatisoidun ohjelman läpi, joten musiikkikaan ei osu ikinä täysin samaan kohtaan. Taiteilijoiden tunnusteleva ja toisiaan tarkasti kuulosteleva esiintymistyyli tarttuu herkästi yleisöönkin ja luo saliin keskittyneen ilmapiirin.
Veden eri olomuodot näkyvät liikekielessä ja kohtausten sisällöissä: välillä kehot ikään kuin sulavat kohti lattiaa, välillä rämmitään pauhaavan lumimyrskyn läpi ja eräässä kohtauksessa tasapainoillaan ja hypitään jäälautalta toiselle. Äänimaailmassa kuuluvat tuulen tuiverrus, jään poksahtelu sekä veden solina.
Välillä tilassa kaikuu Keith Larsonin kertojanääni, joka informoi yleisöä arktisen alueen muuttuvasta ilmastosta ja mannerjäiden sulamisesta. Esityksen edetessä kuullaan myös elektronista musiikkia tanssillisia osuuksia rytmittämässä. Valkokankaalle heijastuu video- ja valokuvia tutuista talvimaisemista: hiihtoladuilta, Hailuodon Marjaniemestä, rikkoutuneesta Tuiran talviuintilaiturista.
Teoksen dramatiikka nojaa ennen kaikkea parin väliseen vuorovaikutukseen, joka vaihtelee hienovaraisesta ja hellästä vauhdikkaaseen ja voimakkaaseen. Keskinäinen luottamus ja läheisyys luo taidokkaille tasapainotteluille ja tarkkaa samanaikaisuutta vaativille liikkeille vankan pohjan. Loppua kohden tempo kiihtyy ja roolit vaihtuvat. Pienikokoinen Katariina kantaa lavan poikki tuplasti painavampaa Jaredia, joka lopulta nousee myös tasapainoon Katariinan harteille!
Esitys käsittelee ilmastonmuutosta persoonallisella ja omakohtaisella otteella altistaen yleisön erilaisille tunnetiloille ja tulkintamahdollisuuksille. Veden eri olomuotojen tutkailu on mielenkiintoinen lähestymistapa, joka tuo runsaasti ideoita taiteilijoiden liikekieleen ja ilmaisuun. Esitys on toisaalta meditatiivisen herkkä ja esteettisesti kaunis, toisaalta myös voimakkaita tunnetiloja ja ristiriitoja läpikäyvä.
Teoriaosuus tutkimusjuontoineen ja moninaisine lehtiartikkeleineen jää mielessäni hieman hajanaiseksi: ehkäpä aineiston valinnassa olisi voitu käyttää tiheämpää kampaa? Tämä pikkuseikka ei kuitenkaan vie huomiota pois esityksen parhaasta annista, sirkustaiteilijoiden harvinaislaatuisen saumattomasta yhteistyöstä, jota pääsemme ihailemaan toivottavasti taas pian parivaljakon tulevissa projekteissa.
Shapes Of Water -teosta esitetään uudelleen ensi keväänä. Lisätietoja nettisivulta whatmaybe.life/shapesofwater
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
”Voihan olla, että fiksumpi lukija saa noista keskusteluista enemmän irti kuin tällainen maalaisjuntti”, Eero Ylitalo äimistelee Eero Materon romaanin Laturin paperit kerronnan tasoja.
”Mäkelällä on pitkä Proust-perinne. Jo kesällä 1962 kahdenksantoistavuotiaana hän kävi Pariisissa Pére Lachaisen hautausmaalla tämän haudalla.”
Risto Kormilainen luki myös Hannu Niklanderin viimeisimmän romaanin ja koki, että ”mukaan on lastattu tarpeettoman paljon korttiotteita ja tiedon runsautta”.
”Holmström onnistuu kuvauksessaan uskottavasti ja on hienoa, että tapahtumapaikkana on pieni maalaiskaupunki Helsingin, Tampereen tai Turun sijaan.” Risto Kormilainen luki Suden lapset.
Markku Envall ”antaa lukijalle tilaa omaan ajatteluun ja kantojen muodostukseen tekstien mietteliäisyydellä sekä arvoituksellisuudella”, kirjoittaa Risto Kormilainen esseekokoelmasta Rajan kahta puolta.
Sodan pauloissa tarkastelee Suomen militarisoitumista parinkymmenen artikkelin verran. Juhani Rantala luki Susanna Hastin ja Noora Kotilaisen toimittaman teoksen.
”Kokeelliseksi elokuvaksi 66 minuuttia lumoaa.” Matti A. Kemillä riittää ylisanoja Mika Taanilan viimeisimmälle Epäonnistunut tyhjyys-teokselle.
Joulukuun numeron kannessa on Tuija Karénin teos ”Kokkotuli” sarjasta Heijastuksia.
Päätoimittaja vaelsi marraskuun lopulla Pikisaareen ja päätti kertoa siitä myös pääkirjoituksessa. Juonipaljastuksena kerrottakoon, että 12.12. reissutoive jäi vain toiveeksi.
Sula tuoksui keväällä lähdön aikana. Lehdet ja havunneulat varisevat kenkieni alla. Paljastunut, kostea maa hengitti jännittyneesti, ja sadevesi valui kanssani […]
Met lähemä pikkuselle reisulle taas. Meän matka kulkee ajassa, paikasta paikhaan, ihmisistä ihmissiin. Ja mulla oon ollu kauvon aikaa hunteeringissa, […]
