Tapulin pitäisi myös olla erehtymättömästi vaaterissa, jotta laudat eivät ala vääntyillä ja hakeutua kohti omaa orgaanista muotoaan. Me haluamme lautamme suorana, puhtaana, homeettomana ja mahdollisimman kuivana.

Tapulin tekemiseen menee kaksi päivää. Siitä tulee komea. Ajattelen kirkkoja, vesivoimalaitoksia, kouluja, kaupunkitaloja ja maalaiskartanoita. Sitä valtavaa lautatavaramäärää, jota on metsistä kaadettu, kuljetettu ja kuivattu pelkästään rakennuksia varten olivatpa ne sitten puisia tai betonisia. Puisten muottien sisään on kaadettu – tai kaadetaan edelleen – harmaata myllyssä pyöritettyä massaa, jonka pinta kopioi kuusipinnan ja oksanjäljet. Sahatavarasta tulee rimaa, lankkua, kakkosnelosta, runkotolppaa, väliseinätolppaa, liimapuutolppaa, pilaria, parrua ja palkkia, mitallistettua, vajaasärmäistä, lämpökäsiteltyä, tuppeensahattua.

Puulla on nimensä. Se ei ole pelkkää puuta, se on jalostettua tavaraa, jolla on tietty käyttötarkoitus. Nimeäminen antaa tarkoituksen, se kantaa sisällään merkityksiä, joista tiedän hyvin vähän. Kuten nyt vaikka tapulin kokoamisesta. Tulee mieleen Iisakin kirkko, Notre-Damen katedraalin kunnostaminen tulipalon jälkeen. Miten paljon puusta tai puun avulla voikaan rakentaa. Kokonaisia sivilisaatioita ja kulttuureja. Konevitsan kellot.

Juhannuksen tienoilla mattojen pesu ja ikuisuuden kestänyt aittojen siivous aiheuttavat kriisitilanteen, jonka epävakainen sää sinetöi. Tapuli on siirrettävä suojaan heti. Riihi tyhjennetään ja sinne tehdään tasoittavia elementtejä. Asioita tarkastellaan vatupassilla, jotta pohja lähtee suoraan.

Koko perhe valjastetaan projektiin, jossa laudat pinotaan mittojen mukaan, nostellaan mönkijän peräkärryyn, siirretään ja puretaan käyttökohteen ja -ajan mukaisiin, hengittäviin pinoihin. Itikat ja mäkäräiset syövät, niskat punoittavat. Lapset käyvät välillä uimassa, puoliso jatkaa sitkeästi. Se on täydellinen helteinen kesälomapäivä.

Sade tulee seitsemän aikaan. Vaikka tapulin päälle saadaan pian pressu, vesi kastelee kesken jääneen kuljetuksen. Juoksemme sisään. Olemme hiljaa. Mietimme. Minä kauhistelen aikaa, joka puuhommaan on jo tähän mennessä käytetty, eikä pihasaunan ulkoverhous ole vieläkään paikallaan. Vasta tässä vaiheessa ymmärrän maalaistalojen työmäärän, syyn perinteiseen roolitukseen ja lapset, joita tehdään paljon ja puhtaasti työvoiman takia. Mekään emme olisi kahdestaan onnistuneet edes tähän asti, emme mitenkään. Voimakkaat ja terveet teini-ikäiset ovat korvaamattomia. Sahatavaran jatkokäyttö, rakentaminen ja tilojen perustaminen on perheiden ja yhteisöjen puuhaa. En selviäisi yksin.

Kuuron loppuessa puoliso menee tutkimaan tilannetta. Menikö suojaamaton kasa pilalle? Miten suuri vaikutus pintavedellä on sahatavaralle? Onko yöllä kastetta vai voiko työtä jatkaa aamulla? Me muut jatkamme jo saunalle, koska olemme väsyneitä ja pettyneitä. Pelkään ylpeyteni romahtamista, häpeän kokemattomuuttani, suren kaupunkilaisuuttani. Oliko tämä kaiken tarkoitus, oppia tekemällä virheitä? Ymmärtämällä, että omavaraistalous ei ole lemmikkikanojen pitoa vaan vuodenkierron hyväksymistä ja oikea-aikaisia toimia, joita ei voi siirtää edes seuraavaan päivään?  Urakat on raadettava loppuun juuri silloin, kun luonto niin päättää. Ihminen ei ole herra, enkä minä emäntä.

Saunassa kaikkien kehot rentoutuvat. Puoliso kertoo, ettei tilanne ole niin lopullinen kuin pelkäsimme. Hän päättää kuivattaa päällimmäisiä lautoja yön ylitse ja nousta aamulla siirtämään loput riiheen. Hän selviää siitä yksin, me muut saamme nukkua. Ihailen hänen sitkeyttään ja voimaansa. Hän olisi selvinnyt, hän on talonpoika. Mutta entä me muut, me jotka rakennamme vain asumuksia, huoneita, sanoja, haihtuvia mielikuvia, homehtuvia kerrostaloasuntoja? Entä me kirjurit, jotka toivomme, että jonain päivänä tämäkin olisi jotain, mikä tapahtui joskus ennen? Että tämäkin olisi tarina?