Yleisöä vetäneiden kilpailusarjojen lisäksi monipuolisilla elokuvajuhlilla nähtiin paljon muutakin laajaa kiinnostusta herättänyttä. Maailmanensi-iltansa saaneen tamperelaisen rokkiklubin toimintaa seuraavan, Joona Virtasen ohjaaman Vastavirta-dokumentin kaksi näytäntöä esitettiin täysille saleille. Yleisöä kiinnostivat myös muun muassa suomalaiset arkistolyhytelokuvat, ”20 vuotta Kaakkois-Aasian todellisuutta” -teemakokonaisuus ja Tuomiokirkon ilmainen mykkäelokuvanäytäntö, johon oli tänä vuonna valittu Robert Wienen saksalainen merkkiteos Tri Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari, 1920) urkuri Esa Toivolan live-säestyksellä.

Elokuvajuhlien päävieras oli tänä vuonna islantilainen Rúnar Rúnarsson, jonka on arvioitu olevan maailman eniten palkintoja voittanut lyhytelokuvantekijä. Myös Tampereella hänen taiteensa sijoittui festivaalin kiinnostavimman annin joukkoon.

Kiinnostavuutta ei ainakaan vähentänyt se, että Rúnarsson oli itse paikalla kertomassa työskentelystään ja altistumassa yleisön kysymyksille mestariluokka-tilaisuudessa sekä elokuviensa esitysten yhteydessä. Tampereella nähtiin hänen toiseksi uusin pitkänsä Kaiku (Bergmál 2019) sekä neljän lyhytelokuvan retrospektiivi ohjaajan uran varrelta: Oscar-ehdokkaanakin ollut The Last Farm (Síðasti bærinn 2004), Two Birds (Smáfuglar, 2008), Anna (2009) ja samalla sekä taiteilijan viimeisin että yksi hänen uransa vaikuttavimmista teoksistaan O (2024). Muita Rúnarssonin keskeisimpiä töitä ovat pitkät elokuvat Volcano (Eldfjall 2011), Sparrows (Þrestir 2015) ja When the Light Breaks (Ljósbrot 2024).

Risteyksiä ja liikettä

Rúnarssonin elokuvissa ollaan usein jonkinlaisen suuren elämänmuutoksen tai taite-/siirtymäkohdan taikka sellaisen jälkiseuraamusten äärellä. Kyse voi olla esimerkiksi teini-iän kokemuksista, avioerosta ja perheen rikkoutumisesta, eläköitymisestä, vanhenemisesta, kuolemasta tai menetyksestä – monasti useammasta kuin yhdestä samaan aikaan. Näitä on läsnä myös Rúnarssonin Tampereella nähdyissä lyhytelokuvissa. Sarjan kolme ensimmäistä muodostavatkin Crossroads-trilogian, jonka jokaisessa osassa ollaan tavalla tai toisella elämän risteyskohdassa.

Retrospektiivinäytännön jälkeen Rúnarsson huomautti, että etenkin useimmissa hänen pitkistä elokuvistaan päähenkilö itse muuttuu tai kehittyy jollakin tavalla. ”Jonkin täytyy liikkua tarinan sisällä.” Rúnarssonin elokuvissa liikkuukin, mutta kehitys esitetään usein hienovaraisesti, ja vaikka hänen pitkissä elokuvassaan päähenkilö ehkä muuttuukin, ei sama päde jokaiseen lyhyeen tai sivuhenkilöihin.

Kuudentoista millimetrin mustavalkofilmille kuvattu O on ohjaajan monen muun työn tavoin useasti palkittu, ja viime vuonna se voitti myös Tampereen elokuvajuhlien yleisöpalkinnon. Ingvar Sigurðssonin häkellyttävän uskottavasti näyttelemän karun päähenkilö Grímurin tytär on menossa naimisiin. Hääpäivänä myös isä näyttää pyrkivän muutokseen. Elokuvan nimi O (circle, kehä) on osuva, ouroboros, omaa häntäänsä syövä käärme. Katsojalle annetaan ymmärtää, että Grímurin elämänsä kiertää päivästä toiseen samanlaisena. ”Haluan olla tänään selvin päin”, hän lausuu aamulla kirkasta tarjoavalle kuomalleen ja kieltäytyy ryypystä.

Elämä ei ole kohdellut Grímuria silkkihansikkain, eikä hän ole juurikaan ollut läsnä tyttärensä elämässä. Häissä juomia tarjotaan tämän tästäkin. Grímur kieltäytyy niistä säännönmukaisesti. Rúnarsson kuvaa riipaisevasti ja samalla koruttoman realistisesti tämän ponnistelua suoriutua juhlasta kunnialla läpi. Hääpäivä on Rúnarssonille tyypillinen asetelma. Onko se elämän merkittävä taitekohta Grímurille tyttären lisäksi myös hänelle itselleen, ja jos on, millainen?

Rúnarsson jättää usein osan tarinasta katsojan täydennettäväksi ja on kerronnassaan harvoin osoitteleva. Hän mieluummin näyttää kuin selittää ja tekee sen juuri hienovaraisuudessaan tehokkaasti. Toisinaan repliikkejä jätetään pois käytännön syistäkin, Rúnarsson paljastaa Tampereella mestariluokka-tilaisuudessa. Hän antaa esimerkin. ”Joskus näyttelijä ei yhtäkkiä osaakaan esittää kohtausta. Ei hänelle voi antaa potkuja. Ei häntä voi vain vaatia toistelemaan repliikkejä. Täytyy löytää toinen ratkaisu.”

Rúnarssonin mukaan tämä on myös hauska haaste, eikä käsikirjoituksesta kannata pitää liian tiukasti kiinni. Pitää olla avoin muutoksille. Käsikirjoituksessa ei pysty koskaan visuaalistamaan kaikkea. Kuvauspaikalla voi ilmetä jotain, mitä ei oltu osattu kuvitella. ”Ehkäpä huoneeseen tulee yhtäkkiä kaunis valo. Poistamme kaikki vuorosanat, ja voimme sen sijaan käyttää näyttelijän varjoa ilmentämään asiaa.”

Jättäessään jotain tulkinnanvaraiseksi Rúnarsson toisinaan haastaa katsojaa niin, että elokuva jää suorastaan vaivaamaan tämän mieltä miltei epämukavuuden tunteeseen asti. Tampereella esitetyistä elokuvista mustavalkoinen The Last Farm voisi käydä esimerkistä. Katsojalle saattaa tulla tunne, että kaikkea ennen elokuvan tapahtumia sattunutta, tarinan kannalta merkityksellistä, ei kerrottu. Samalla The Last Farm käy esimerkkinä myös Rúnarssonin kerronnalle ominaisesta tavasta paljastaa tarinaa pieni pala kerrallaan ja tehdä se hienovaraisuudella, joka saa katsojan pysymään otteessa. Hienovaraisuus kulkee monella tasolla: tarinassa, näyttelemisessä, kuvauksessa, musiikin käytössä (minkä ohjaaja sanoo olevan ”äärimmäisen tärkeää”) ja niin edelleen.

The Last Farm -elokuvassa on kohtaus, jossa päähenkilö Hrafn (Jón Sigurbjörnsson) puhuu puhelimeen. Kuva on rajattu siten, että nähdään talonrähjä. Kamera kulkee hyvin hitaasti eteenpäin. Lopussa ollaan ikkunan äärellä, jonka takana Hrafn puhuu. Rúnarsson paljastaa, että tämä on hänen oma lempikohtauksensa kyseisessä elokuvassa. Eittämättä se lukeutuu sen hienoimpiin korostaessaan mökin rapistuneisuutta, joka rinnastuu risaisissa vaatteissa kulkevaan Hrafniin – niin hänen ruumiilliseen kuntoonsa kuin mielenmaisemaansakin. Myöhemmin päähenkilö esitetäänkin uupuneena ja sairaana. Rúnarssonin elokuvissa ei aina nähdä (ainakaan perinteisessä mielessä tai yksiselitteisesti) onnellisia loppuja.

Toisinaan Rúnarssonin elokuvissaan tipauttamat yllätykset tuntuvat erityisen vaikuttavilta. Katsojaa ei ole turrutettu sellaisilla pitkin kerrontaa. Annan päähenkilö saa kyllä äkillisiä raivokohtauksia, mutta sellaiset eivät ole hajonneen perheen teini-ikäiseltä varsinaisesti yllättäviä. Yksi parhaista esimerkeistä nähdään sen sijaan ohjaajan ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Volcano. Sen päähenkilö, eläkkeelle jäävä Hannes (Theodór Júlíusson) tuntuu alkuun humoristiseen saakka karikatyyrimäiseltä menneen maailman mies -hahmolta, mutta näyttääkin äkillisesti toisenlaista puolta itsestään. Herkullisesti vähin erin aukeavana tarinana Volcanon voi ymmärtää tavallaan parhaiten takaperin, lopusta alkuun lukien.

Nuoruuden ja vanhenemisen vaikeuksia

Vaikka arvoiltaan vasemmistolainen Rúnarsson sanoo jättäneensä nuoruuteen jälkeen ”poliitiikan pois” elokuvistaan, voi myöhemmissä töissä nähdä myös jonkinlaista yhteiskunnallista herättelyä. Elämä pikkukylissä tai -kaupungeissa näyttäytyy ankeana, ja suomalaisena tulee hakematta mieleen täällä tehdyt poliittiset valinnat siitä, ”pidetäänkö koko maa asuttuna”. Sitäkin enemmän The Last Farm sekä Volcano saavat pohtimaan, missä on ikääntyvän ihmisen paikka ja millainen oikeus hänellä on päättää itsensä ja mahdollisesti myös sairaan puolisonsa elämän ehtoon kulusta.

Aihe ei ole elokuvantekijöille mitenkään tavaton. Samanlaisiin mietteisiin vie Michael Haneken arvostettu ja palkittu ohjaus Rakkaus (Amour 2012), joka sai ensi-iltansa noin vuosi Volcanon jälkeen ja jonka tarina muistuttaa paljon sitä.

Rúnarsson on käsitellyt lyhytelokuvistaan tuttuja teemoja ja kierrättänyt niistä elementtejä aina kokonaisia kohtauksia myöten myös pitkissään. Tätä voidaan nähdä esimerkiksi Volcanossa, jonka teemat ovat läsnä jo The Last Farmissa. Hauskana pienenä yksityiskohtana Hannes vaalii romuvenettään samalla tavoin kuin Annan päähenkilö oman isänsä vanhaa paattia. Annalle (Marie Boda) se ehkä edustaa poissa olevaa vanhempaa. Lopulta Anna hajottaa ja upottaa paatin pitkässä kohtauksessa. Hannes taas ei tunnu osaavan olla perheensä kanssa, joten hän puuhailee veneenromunsa parissa. Hän on tavallaan yhtä aikaa läsnä ja poissa.

Kun Annassa isä on jättänyt perheensä, on Sparrowsissa päähenkilö Arin (Atli Óskar Fjalarsson) elämästä ensin isä poissa, ja nyt äiti sysääkin hänet isän ja mummon huomaan. Molemmissa elokuvassa käsitellään paitsi teini-ikäisen kasvamista ylipäätään myös perhesuhteita. Sparrowsissa on myös uusinnettu pätkä Annasta jopa yksi yhteen, mutta sitä enemmän on kierrätetty Two Birds -lyhytelokuvaa, jossa Atli Óskar Fjalarsson niin ikään näyttelee pääosan. Toistuva elementti Rúnarssonin elokuvissa on myös komeat kuvat Islannin luonnosta: kallioista, vuorista ja merestä. Ne sykähdyttävät ja muodostavat vastinparin usein pienimuotoiselle kerronnalle.

Vahvoja näyttelijöitä ja auktoriteettiongelmaisia ohjaajia

Lyhytelokuvanäytännön jälkeisessä keskustelussa nousee esille kysymys nuorten näyttelijöiden alastomuudesta, jonka eräs katsoja on kokenut epämukavaksi. Kyse on Two Birds -elokuvan nuoren tytön raiskauskohtauksesta sekä Anna-elokuvasta, jossa nähdään teini-ikäinen tyttö (Marie Boda) katsomassa itseään peilistä ylävartalo paljaana, selkeästi vertaamassa itseään aiemmin uimahallissa näkemiinsä naisiin.

Rúnarsson puhuu siitä, miten ajat ovat muuttuneet. Hän ottaa esimerkiksi amerikkalaisen valokuvaaja Sally Mannin lapsistaan ottamat muotokuvat. Niistä kuuluisimpia ei aseteta nykyään näyttelyihin. Rúnarsson jatkaa, että näyttelijä Hera Hilmar oli Two Birdsiä kuvattaessa täysi-ikäinen ja että Marie Bodan vanhempien kanssa keskusteltiin avoimesti alusta lähtien. ”Yritimme noudattaa oikeita menettelytapoja”, hän summaa.

Kohtauksia ei pidetty aikanaan tavattomina. Euroopassa elokuvat eivät vaivanneet ihmisiä, Amerikassa todella paljon. Mutta tekisikö Rúnarsson Annan nyt? ”Se on toinen kysymys.”

Marie Boda näyttelee suuren osan elokuvasta herkkyydellä, joka vangitsee katsojan huomion. Niin tekevät monet muutkin Rúnarssonin näyttelijöistä, kuten Atli Óskar Fjalarsson ja Hera Hilmar. Hänen elokuvissaan huomio kiinnittyykin usein vahvoihin, monasti niukkaeleisiin näyttelijöihin. Pääosien mieshahmot ovat usein karuja. Volcanon Hannesin tavoin myös The Last Farmin Hrafn on juro vanha jäärä, joskaan ei yhtä räikeän karikatyyrimäinen. Ingvar Sigurðssonin upea roolityö O:ssa tuli jo mainittuakin, mutta hän näyttelee hienosti myös alkoholiin menevää Gunnaria Sparrowsissa.

Rúnarssonilla onkin kyky löytää juuri rooleihin erinomaisesti sopivia näyttelijöitä. Hän käyttää niin ammattinäyttelijöitä, amatöörejä kuin täysin kokemattomiakin.

Kysyin ohjaajalta, kuinka hän löytää heidät. Hän kuvailee mutkikkaita ja monivaiheisia roolitusprosesseja ja saa ne kuulostamaan toisinaan jopa tuskallisilta. Ainakin prosessi on tuottanut tulosta. Se on muuttunut vuosien varrella, Rúnarsson kertoo. Hän teki ennen roolituksen aina itse. Enää Rúnarsson ei tee esivalintaa. Hän kertoo, että pahimmassa tapauksessa näyttelijöitä joudutaan hakemaan ilmoituksilla, jos sopivaa ei ole muuten löytynyt. Kaiku-elokuvassa on 56 kohtausta, ja jokainen näyttelijä esiintyy niistä vain yhdessä, joten Rúnasson ei voinut itse tehdä näyttelijävalintoja. Joskus ne tehtiin vasta suoraan kuvausvaiheessa.

Kaiku eroaa Rúnassonin muista töistä – eikä vain siksi, että on niistä ainoa digitaalisella kameralla kuvattu. Hän kuvaa elokuvan 56 toisistaan (näennäisen) irrallisessa kohtauksessa ihmiselämän eri puolia neutraalisti ja osoittelematta. Yhdistävänä tekijänä on islantilaisten joulun ja uudenvuoden aika. Rúnarsson selittää, että kohtaukset ”muodostavat mosaiikin, josta saa jonkinlaisen käsityksen modernista yhteiskunnasta.” Elokuva on oiva esimerkki siitä, miten taideteos saa lopulliseen muotoonsa kokemisensa hetkellä.

Rúnarsson kertoo, että Kaiku on myös kooste hänen visuaaliseen tarinankerrontaan liittyvistä päiväkirjamerkinnöistään. Hän korostaa, että haluaa kertoa aina elokuvissaan tarinoita, joita ei ole kertonut jo aiemmin. Kun päiväkirja oli tyhjennetty, Rúnarsson koki, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa, ja aikoi lopettaa elokuvien tekemisen. Onneksi ei lopettanut. Kaiun jälkeen on saanut ensi-iltansa yksi pitkä ja yksi lyhyt elokuva. Ne eivät ole häpeäksi aiempien töiden rinnalla. Rúnarsson kertoo, että nyt taas uusi lyhytelokuva on valmis. Se odottaa kuitenkin vielä ensi-iltaansa.

Ohjaaja pohtii paluutaan lyhytelokuvan pariin. ”Ihmiset ajattelevat, että lyhytelokuvia tehdään uran alkuvaiheessa: ’ei niitä pidä tehdä aikuisena!’ Se on vähän kuin sanoisi romaanin kirjoittaneelle: lakkaa kirjoittamasta runoutta.” Rúnarsson haluaa toimia toisin. ”Minulla on taipumus tehdä asioita hieman epäkäytännöllisesti – ehkä se johtuu auktoriteettiongelmastani – mutta minulle on aina tärkeää tehdä sellaista, missä haastan itseäni. En todellakaan tee tätä rahan vuoksi. Kyse on enemmän kutsumuksesta – tai vain asiasta, joka saa minut pysymään hengissä.”