Suomalaiseen esikoisohjauksen kaanoniin paukahtaa mainio historiallinen kuvaus, kun Toni Kurkimäki (1978) ohjaa kotikonnuiltaan näytteeksi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen. Kokoillan debyytiksi teos on eksplosiivinen perhesuhdedraama.

Jo alkuminuuteiltaan raina vakuuttaa. Lieskat talvisessa maisemassa ovat tylyä kolmiväridraamaa puna-kelta-mustamaisemineen. Kuvaaja Tero Saikkosen kameratyöskentely on vanhakantaista hitaudessaan ja maalailussaan, semminkin Tuukka Haapamäen editointi tekee oikeutta kameratyöskentelylle.

Tarinankerronta on notkeaa. Vie eteenpäin rivakasti, eikä ruuti ehdi kastua missään vaiheessa. Juonenpaljastuksena voin kertoa, että patruunatehdas räjähtää, mutta siihen tragediaan päästään vasta loppusegmentissä. Keskiössä on ihmisläheisesti kerrottu perhedraama, joka ohjaaja Kurkimäen ja käsikirjoittajapari Tuukka Haapamäen hyppysissä on kuin luoti: vinha, vaarallinen ja altis vahingoittamaan katsojansa tunnemaailmaa.

Päähenkilökaksikko Linnea Leino ja Konsta Laakso ovat mukavan tuoreita kasvoja valkokankaalle. Heidän keskinäinen kemiansa on karismaattista, ilmeikästä ja ajoitukseltaan liipasinherkkää.

Kehun ansaitsee teoksen kielellisyys. Murteellisuus ei horju, soljahtelee kokonäyttelijäkunnaltaan särähtämättä.

Lavastus ansaitsee kehunsa myös. Eri sukupolvien huoneistot näyttävät ajankuvaa ja -ajatteluaan maalaustaiteineen ja kirjahyllyn sisältöineen. Huolellisesti tehty taustatyö ruttaantuu pelkästään muutamassa kummallisessa seikassa: esimerkiksi autokanta on vain ja ainoastaan 1970-luvulta liian uudenkarheaa, autot ovat kevätsäätä ajatellen aivan liian kiiltäviä ja vahattuja. Sairaalakohtauksissa on anakronismeja. Samoin ravintolamiljöön lasit ja istuimet eivät myöskään istahda ajankuvaan.

Taustakappaleita kuullaan harvoin. Poiminnoiltaan niillekin kiitosta, koska yksikään valittu kappale ei ole 1970-luvun Suomi-iskelmineen puhkikulutettua. Draamajaksoissa Joona Vainionkulman luoma äänimatto on välillä kliseistä vihlontaa ja jousinostatusta. Äänimassa olisi soundannut kyllä minimalistisempana. Sanarikkaalla ja prosodialtaan onnistuneella dialogilla olisi selvitty ilman jatkuvaa musiikillista ylidramatisointiakin.

Teollisuuspatruunana Hannu-Pekka Björkman ja sulhasehdokas Konsta Laakso kiperine, erilaisine isäkomplekseineen ovat käsikirjoittajakaksikolta vertaansa vailla juonellistamisessa. Tehdasyhteisön sivuroolit ovat naisvaltaisia, ilahduttavan kantavia ja pohojanmaalaisittain väkeviä.

Loppukohtauksessa tehdas räjähtää. Efekteineen muutama sekunti räjähtävyyttä on onnistunut taidonnäyte. Pyrotekniikka parikymmenminuuttisessa loimuaa, vaara ja epätietoisuus on ainaisesti läsnä. Viipyilevä lopetusjakso on taidokkaasti rakennettu. Romahtanut tehdasmiljöö on vaatinut lavastukselta pöljistyttävän paljon.

Mässäilemättä epätietoisuus tihentyy, kalmojakin yllättävän vähän. Maskeeraus on hurjaa, onnistunutta ja uskottavaa. Palomiesten työskentely harjaantunutta, paniikintunne ja pelko hienovaraisesti kuvitettua. Ihailtavaa, suorastaan kylmäävää.

Elokuvan lopputekstit loppuvat pressinäytöksessä kai kesken, vaikka muutama nykykappale soikin muutoin tyhjällä kankaalla. Kysyn mielessäni, mitä olivat kehumani iskelmät 1970-luvulta. Penään, miksi lopputekstit pilataan nykyajan heikoilla musiikkivalinnoilla. Tunnelma särkyy hetkeksi, mutta pääosassa onkin kytevästi poltettu draama.

Vaikkakin teoksen tapahtumat ovat fiktiivisiä, näemme elokuvateattereiden tarjonnassa harvoin enää tositapahtumiin pohjautuvia elokuvia. Kassamagneetteja elämäkertaelokuvia lukuun ottamatta on suomalaisessa elokuvataiteessa enää harvassa. Tämä episodielokuva on kelvosti vaipoitettu. Osumatarkkuudeltaan ja rihloiltaan ensiluokkainen täyskaato.