Eräänä päivänä viime talvena päädyin Radio Garden -palvelun nettisivulle. Hollannista hoidettu radiopuutarha sai alkunsa Netherland’s Institute for Sound and Visionin näyttelyprojektina vuonna 2016, ja muutamassa vuodessa se on kasvanut mobiilialustoilla ja Internetselaimissa toimivaksi maapallon kartaksi, jonka kautta pääsee kuuntelemaan tuhansia radiokanavia lähes kaikista maailman kolkista.

Kaiken ihmiskunnan äänet korvien ulottuvilla! Kuinka ihmeellistä on hyppiä Samoalta Maliin ja Tulimaasta Alaskan perukoille vain sekunneissa, kuulla vieraita kieliä ja aivan erilaista musiikkia! Mikä uusien tuttavuuksien runsaudensarvi!

Arvannette jo, mitä tapahtui seuraavaksi. Yhytin ”klassiseen” rokkiin keskittyvän kanavan, joka sattui soittamaan Genesistä tai Jethro Tullia tai Yesiä; jotain sellaista, johon lumouduin yläaste- tai lukioikäisenä 1990-luvulla. Ja nips naps vain, kanava oli tallennettu suosikkeihini. Sen jälkeen saunaillat ovatkin kuluneet etupäässä oman teini-ikäni soundtrackin tahtiin.

Tuttu musiikki on… tuttua. Turvallista. Kymmeniä ja satoja sointeja koettua biisiä – oli se sitten klasaria tai rytmimusiikkia – ei tarvitse miettiä liikaa. Sitä ei tarvitse analysoida, sovittaa kaiken muun kuulemansa jatkumoihin kuten jotain uutta, jonka kuulee ensi kertaa.

Ei, tämä tulkinta on liian helppo. Varhaiskeski-ikäisyyteen ehdittyäni olen hätkähtänyt huomaamaan, miten korville yllättäen tarjotut kappaleet aiheuttavat voimakkaita aistimuistoja niihin lapsesta nuoreksi aikuiseksi kasvamisen hetkiin, kun tajunta todella tuntui räjähtelevän kaikesta uudesta ja ihmeellisestä. Maailman progekanavien kuuntelu tuntuu turvalliselta, kyllä, mutta tämä henkinen pumpulissa lekottelu tuottaa samalla myös ajan kulumisen pyyhkiviä tunnereaktioita: en ole enää vain saunan lauteilla koronakeväänä 2021, olen myös yläasteikäisen makuuhuoneessani maaliskuussa 1994 laittamassa levylautaselle kirjastosta lainattua Fragilea.

Sisämaailmassani aikamatkailu ei ole vain mahdollista, sitä tapahtuu spontaanisti. Pyytämättä ja yllättäen. Tämän magian voi laukaista perjantailöylyjä säestävä ”Heart of the Sunrise”, mutta yhtä hyvin sen tekee Youtubea selatessa klikattu Michael Sheenin lausuma Dylan Thomasin ”Do not go gentle into that good night”: näen selkeästi, miten pilvet lipuvat Stirlingin yliopiston kampuksen Pathfoot Buildingin yllä lokakuussa 1999, kun lehtori Robin Sowerby lukee Thomasin runoa työhuoneeseensa kokoontuneelle pienryhmällemme ja kertoo, mikä on villanelle.

Ilman tätä karmeata eristyksen vuotta tuskin olisin päätynyt aikamatkailemaan näin voimallisesti. Kulttuurielämyksissäni, olivat ne sitten kirjoja, elokuvia, näytelmiä tai kuvataidetta, tuntuu korostuneen tarve kokea mahdollisimman paljon uusia asioita, erilaisia asioita, aiemmin kokemattomia asioita. Kun töikseen hästäilee kaikenlaisen ”uuden” kanssa, ei tule jaksaneeksi palata niihin omiin avainkokemuksiin, jotka kuitenkin ovat vahvasti syynä sille, missä nyt olen ja mitä nyt teen.

Tämä oivallus, että olen unohtanut jonkinlaisen maadoittavan pohjani ja kurkotellut jatkuvasti vain uusiin suuntiin, tuntuu uudelta. Samalla takaraivossani kytee epäilys, että sama oivallus on tapahtunut lukemattomia kertoja aiemmin, mutta unohtunut yhä uudelleen ja uudelleen. Toiston voima, josta Jaakko Laitinen kirjoittaa Ummissa ja lammissa tällä kertaa, ilmenee lukemattomilla tavoilla.

Taide – kaikissa muodoissaan – tekee meistä ihmisiä. Taide yhdistää meitä niin tilallisten kuin ajallisten etäisyyksien ylitse. Taide tekee meistä kaikista eläviä, ja se tekee meistä kaikista samalla kuin kuolleita. Taide mahdollistaa vastikään edesmenneitten Liisa Enwaldin ja Oiva Arvolan juttelevan samalla Arthur Rimbaud’n ja Charles Baudelairen sekä Stepan ja Uni Ojuvan kanssa. Ja sinun, ja minun – meidän kanssamme.

Taide on mahdotonta. Ja tämä numero on lyriikkaa tai runoutta, ja siinä mahdottomuudessa ihan kaikki on mahdollista.

Iloista kesäaikaa, rakkaat lukijat! Kun tämä lehti tulee painosta ulos, Oulu2026-hankkeen kohtalo on sinetöity. Joten tämä pääkirjoitus elää siinä mahdottomassa Schrödingerin kissan hetkessä, jossa Oulu, Tampere ja Savonlinna ovat vielä kaikki Euroopan vuoden 2026 kulttuuripääkaupunkeja. Kvanttimekaniikan tuntijat, lähettäkää kommenttinne Kaltion toimituksen sähköpostiosoitteeseen!