Atlantin yli Amerikkaan kuljetettiin yli kaksitoista miljoonaa afrikkalaista ihmistä orjuuteen. Noin 1,4 miljoonaa heistä kuoli laivamatkalla. Puhutaan transatlanttisesta orjuudesta. Se alkoi 1500-luvun alussa ja sitä kesti lähes neljäsataa vuotta.

Transatlanttisen orjuuden aika osui yksiin kapitalismin ja teollisen vallankumouksen nousun kanssa. Orjuuden arvet -kirjan tekijät, Oulussakin vaikuttaneet historioitsijat Pekka Isaksson ja Jouko Jokisalo tähdentävät, ettei atlanttista orjuutta voi pitää esimodernina jäänteenä nopeaan modernisoituneessa maailmassa. Oikeammin se toimi uudenaikaistumisen pontimena.

Kirjoittajakaksikko avaa näkökulman, jonka valossa läntinen historian tulkinta on arvottanut esimerkiksi juuri transatlanttisen orjuuden pelkäksi maailmanhistorian alaviitteeksi. Kuitenkin ilmiö toimi perustana Länsi-Euroopan ja Yhdysvaltojen tulevalle taloudelliselle kukoistukselle.

Atlanttiselta orjuudelta ei puutu juuria historiasta. Erilaisia orjuuden muotoja arvellaan esiintyneen jo noin 20 000 vuoden ajan. Laajamittaisempi orjuus vaati kuitenkin valtiollista organisaatiota. Ensimmäinen varsinainen orjavaltio syntyi antiikin Kreikassa. Sen kohdalla voitiin käyttää ilmaisua, jossa orjuus muodosti yhteiskunnallisen tuotantotavan. Orjat olivat ”eläviä tuotantovälineitä”, kuten filosofisuuruus Aristoteles murjaisi.

Orjuuden olemassaolo on yritetty häivyttää taka-alalle länsimaiden historian kirjoituksessa. Antiikista nykyisiin demokratioihin on esitetty idealisoiva kuvaus. Siinä antiikin Kreikka tuotti Rooman, josta kehkeytyi kristillinen Eurooppa. Tämä puolestaan koki renessanssin ja valistuksen. Lopulta ilmaantui nykyinen poliittinen demokratia. Tällä narratiivilla länsimaiden menneisyydestä tehtiin hyveellinen edistyksen tarina.

Kirjailija Tadeusz Borowski näkee Auschwitzin kokeneena päinvastoin synkän historiallisen jatkumon Kreikan orjayhteiskunnasta moderniin Eurooppaan. Hän nimesi muinaisen Kreikan valtaisaksi keskitysleiriksi väittäen Ateenasta Auschwitziin kulkevan vuosituhantisen barbarian linjan.

Orjuuden arpien kirjoittajat kysyvät, oliko kyseinen linja outo poikkeus. He lainaavat historioitsija Rosa Plumelle–Uribea, jonka mielestä siirtomaavallan ja orjuuden väkivaltaisuus on muodostanut läntisen maailman kulttuuriin toimintakaavan, joka kiteytyi natsien SS-järjestössä.

Isaksson ja Jokisalo kirjoittavatkin Euroopan mahtivaltioiden toimeenpanneen kolonialismin ja orjuuden nimissä massiivisia kansanmurhia. Niissä ideologisena oikeuttajana toimi rasismi. 1700-luvun syntynyt niin sanottu tieteellinen rasismi pyrki entistä lujemmin legitimoimaan ”alempirotuisten” orjuuttamisen.

Kirja tuo esiin tutkija Eric Williamsin otaksuman taloudellisista voimista, kapitalismin noususta, orjuuden pääsyynä 1500-luvulta alkaen. Edelleen Williams esittää, ettei orjuus kehkeytynyt rasismista vaan paremminkin rasismi sai pontta orjuudesta.

Historiallinen todellisuus paljastaa, kuinka valistuksen yleviin ajatuksiin vapaudesta ja demokratiasta pyyhittiin jalat antamalla orjuuden jatkua. On yllättävää kuinka monet valistuksen suuret henget esittivät rasistisia ajatuksia. Näin esimerkiksi Immanuel Kant, David Hume ja Jean-Jacques Rousseau. Yksi valistuksen kirkkaimmista tähdistä, Voltaire jopa sijoitti rahojaan atlanttiseen orjakauppaan ja antoi luvan ristiä orjalaivan nimellä ”La Voltaire”. Myös vapaan markkinatalouden isä Adam Smith katsoi orjuuden tekevän hyvää maailmantaloudelle.

Myöhäiskeskiajalla Firenzessä ja Venetsiassa perustettiin pankkeja ja siirryttiin rahatalouteen. Kauppakapitalismi nousi kukoistukseen. Se kokosi pääomia, joilla transatlanttiseen orjuuttamiseen saatiin uutta tehoa.

Edellinen rinnastuu Olof Lagercrantzin huomioon, kuinka osakeyhtiö talousyksikkönä teki mahdolliseksi toimia likaamatta käsiä, murhata uhria näkemättä, riistää näkemättä kenenkään kurjuutta. Orjabisneksessä kävi kutan Lagercrantz osakeyhtiölakeja arvostellessaan ounasteli. Osakeyhtiö nosti vastuun yksityisen ihmisen harteilta, vastuu siirtyi ”ei kenellekään”. Rahan persoonattomuudella luotiin edellytykset inhimillisyyden häivyttämiseen maailmasta, Lagercrantz kirjoitti.

Tässä aateilmastossa Euroopan väkivaltainen laajentuminen synnytti vaarallisen illuusion ”länsimaisen kulttuurin ja erityisesti anglo-amerikkalaisten kansojen ylivoimaisuudesta”, kirjoittajat huomauttavat. He lainaavat sosiologi Edgar Morinia, jonka mukaan vallinut ”lännen herruus on ihmiskunnan historian pahin” ylivalta koskaan. Tämä näkemys orjuuden ajasta on saanut tilaa alati enemmän osana globaalin etelän historiallista muistia.

Orjuuden arvet asettaa oivaltavasti orjuuden laajempaan historialliseen kontekstiin. Kirja osoittaa synkän paradoksin: orjuuden barbaria ei ollut uudenaikaisen sivilisaation antiteesi vaan sen kätköissä piillyt olemus.

YK:n rasisminvastaisessa kokouksessa vuonna 2003 vaadittiin orjuuden ja kolonialismin tunnustamista ”kaksinkertaiseksi holokaustiksi”. Samoin todettiin esimerkiksi Afrikan nykyisen köyhyyden olevan ”tämän rikoksen ja ryöstön historian hedelmän”.

Laajojen orjuuden historiallisten yhteyksien ohella kirja valaisee myös orjien kokemuksia laivamatkoilla Atlantin yli ja raatamista plantaaseilla. Samoin mustien kapinointi isäntiään vastaan tuodaan esiin osoittamaan, että orjuutetut olivat myös subjekteja. Eli he eivät alistuneet Aristoteleen määrittelemään ”puhuvan työkalun” asemaan.