Toivoa on, ja kyllä rakkaus voittaa

Pääkirjoitus5/2020

Katselen vielä silloin tällöin televisiota. Kyllä, sitä laitetta, joka on kotona olohuoneessa jossain kirjahyllyn kulmassa tai jonkinlaisen lipaston päällä. Tarkoitan, että katselen televisio-ohjelmia juuri silloin, kun kanavat ne lähettävät – siis niihin aikoihin, jotka on listattu sanoma- ja muissa lehdissä julkaistaviin ohjelmatietoihin.

Viime vuonna Jaakko Laitinen kirjoitti tässä lehdessä kauniisti siitä, miten ennen musiikin suoratoistopalvelujen olemassaoloa kirjaston musiikkiosastolla saattoi törmätä ihan sattumalta uusiin, hienoihin tuttavuuksiin. Myös televisio-ohjelmien – vai pitäisikö niitä kutsua laajemmin ”audiovisuaaliseksi sisällöksi” – kulutuksesta on tällä vuosikymmenellä kadonnut sattumanvaraisen löytämisen ilo, kun tuottajat ovat siirtäneet sarjat ja pian elokuvatkin nettiin milloin tahansa saatavilla oleviksi suoratoistoiksi.

Jos kuluttaisin ainoastaan sellaista sisältöä, jonka olen etukäteen varmistanut erilaisista verkkolähteistä tai tuttavien todistuksista itseäni kiinnostavaksi niin aiheiltaan kuin laadultaan, en olisi koskaan tullut törmänneeksi tukholmalaiseen eläkkeelle jääneeseen omalääkäriin, joka tuskailee, olisiko kuitenkin pitänyt jatkaa työelämässä vielä vuosi tai pari. Kohtasin hänet, koska aamukahvia juodessani avasin television ja selasin kanavia niin pitkään, että pysähdyin Yle Teemalle.

En tietenkään muista tämän miehen saatikka ohjelman nimeä. Jakson loppuessa kuitenkin sanottiin, että ensi kerralla tavataan 101-vuotias aktiivinen bloggaaja, jonka jokaista kirjoitusta lukee yli satatuhatta seuraajaa. Kyse oli siis dokumentaarisesta sarjasta, jossa annetaan ääni eri tavoin elämästään merkityksiä yhä löytäville seniori-ikäisille ihmisille.

Palataan lääkäriin. Hän kertoi eräänä aamuna herätessään muistaneensa, kuinka oli viimeisinä työvuosinaan jatkuvasti väsynyt. Työväsymystä pohtiessaan hän oli hoksannut käyttäneensä loppuun kaiken sen toivon, jonka jakaminen hänen mielestään on omalääkärin tehtävä, ja sen takia eläkkeelle jääminen oli ollut täysin oikea päätös. Kun lääkäri ymmärsi tämän, häntä vaivannut epäilys helpotti, ja hän näytti saaneen toivon sekä jonkinlaisen uskon elämään takaisin itselleen. Lääkäri irtautui menneeseen haikailusta, ja ohjelman loppupuolella hänen näytettiin toimimassa maalaislääkärinä ilmeisesti kesäasuntonsa iäkkäälle naapurustolle sekä vastaamassa puhelimeen Lääkärit ilman rajoja -järjestön vapaaehtoisena.

On minun onneni, että en ole täysin ottanut omakseni verkkopalvelujen kaikkia mahdollisuuksia. Etenkin tänä vuonna tällaiset sattumalta kohdatut, ilon ja toivon ja uskon mahdollisuuksia todistavat kertomukset tuntuvat antavan itsellenikin lisää energiaa ja uskoa siihen, että menneistä voi päästää irti ja huomisen ei tarvitse olla samanlaista kuin eilisen.

Olen vähentänyt matkustamista helmikuun jälkeen huomattavasti. Onneksi sattumanvaraisia kohtaamisia tapahtuu vielä ihan oman kodin lähelläkin. Viimeksi tänään, kun olin aloittamassa keittolounastani kahvila Tuokiossa, sisään astui mies, joka alkoi jutella. Kertoi kirjoittaneensa kirjan Hietasaaresta. Puhuttiin siinä pitempäänkin, luultavasti ensi vuoden puolelle kuitenkin menee, että pääsette lukemaan Kaltiosta Matti Lasasen omakustanteen Hietasaari, Vaakunakylä arvostelun.

Olen ennenkin sanonut – Jacques Derridaa seuraten – että mikään ennalta suunniteltu ei koskaan todella tapahdu, koska se on tietyssä mielessä vain suunnittelun toistoa. Tämän takia sattumalle pitäisi antaa enemmän tilaa.

Mutta tämä pääkirjoitus on jo nyt liian pitkä.

Paavo J. Heinonen

Kommentit