Vaelluskertomukset olivat varsin suosittuja etenkin 1800-luvun romantiikan vuosina. Valmistelimme toissa vuonna Liederkreis–Oulujärvi-projektin yhdessä mezzosopraano Annemari Moilasen, pianisti Laura Heikkilän ja videokuvaaja Sami Mustosen kanssa. Halusimme toteuttaa roadtripin saksalaisen vaellusromantiikan hengessä. Matkalta kertyneet muistiinpanot ja videot yhdistettiin Robert Schumannin Liederkreis-laulusarjaan, jonka lyriikoissa on – yllätys – valtavasti luontokuvauksia Joseph von Eichendorfin runouden jäljiltä.

Vaelluskertomukset, vaeltava mieli ja sen seurauksena syntyvä teksti ovat kiehtoneet minua jo yli vuosikymmenen, siitä saakka kun kuulin ensimmäistä kertaa J. S. Bachin D-mollipartitan yhdessä Petrarcan ”Nousu Ventoux’n vuorelle” -kirjeen kanssa Oulunsalo Soi -festivaalilla.

En edelleenkään tiedä, mikä siinä oli niin liikuttavaa. Ehkä joku väsymys purkautui, ja muka ymmärsin jotain maailmasta.

Silti vaeltaminen on tuntunut vieraalta ja olen ajatellut, ettei se minun juttuni. Miksi kummassa pitäisi ajaa tai matkustaa satoja kilometrejä vain päästäkseen kävelemään metsässä? Tuossahan sitä metsää on koko ajan aivan vieressä. Sen kun vain laittaa kumpparit jalkaan ja haalarit niskaan ja lähtee räpiköimään.

Järjen tasolla ymmärrän tietenkin, ettei vaeltaminen ole sama asia kuin pakollinen metsätarkastuskävely, jolloin suojaudun mielelläni ötököitä vastaan, enkä juuri huolehdi ruokatauoista tai vaihtokamppeista. Vaelluksen kesto tarkoittaa sitä, että kaikki – myös vastaantulevat eläimet ja ötökät – otetaan tyynesti, jopa ylevästi vastaan. Eikä vaellus minun kuvitelmieni mukaan tapahdu koskaan metsässä, vaan avarissa maisemissa. Vuorilla, tuntureilla, kukkuloilla ja kaikenmaailman möykyillä.

Nichollsin teoksen päähenkilöt Marnie ja Michael keskustelevat kävellessään ylevyydestä. Ja tietenkin kuolemasta myös. He yöpyvät, eivät teltassa vaan erilaisissa reitin varrelle sijoittuvissa majataloissa, käyvät paikallispubeissa illallisella ja juovat alkoholijuomia. Vaeltaminen ei vaikuta liian raskaalta puuhalta, kun siihen voi yhdistää vähän alkoholia ja leivoksia, ajattelen tyytyväisenä.

Teoksessa kuvattu verkkainen kävelytissuttelu kuulostaa minulle sopivalta touhulta. Ja että ei olisi punkkeja ynnä muita ihme öttiäisiä. Ja saisi nukkua joka yö kunnon sängyssä. Onko tämä sitä glampingia, vaikka Marniella goretexiä ja Michaelilla vetoketjulla lyhennettävät housut? Vaeltavatko glamppaajat oikeasti vai lasketaanko se retkeilyksi?

Retkipakut ovat nyt suosiossa. Olen vuoden sisään kurkistanut kahteen. Puolison sisko poikakavereineen luopui asunnostaan ja osti itselleen pakettiauton kodiksi. Sehän oli hieno kuin mikä, ja minä ihmettelin ääneen, mikä ero on matkailuvaunulla ja -autolla, matkailupakulla ja retkeilyautolla. Jonkinlainen ajo-oikeus ilmeisesti.

Mutta edelleen palaamme siihen liikkeeseen. Pakulla pääsee erilaisiin maisemiin ja sieltä taas kävelemään.

Kävely vaikuttaa ihmispsyykkeeseen positiivisesti, väitetään, ja tutkimusten mukaan kävellessä suoritetty keskustelu helpottaa ahdistusta ja stressiä. Kun alan paasata ystäväni kanssa suoritetussa walk&talk-sessiossamme jostain työasiasta, hän muistuttaa hengittämään sisään mäntyöljyjä. (Olemme liikkeellä muhoslaisella mäntykankaalla.)

Kyselen, mistä someuutisesta vinkki on poimittu, mutta erittäin pätevällä koulutuksella varustettu ystäväni kertoo vakuuttavasti, että erityisesti aurinkoisella säällä männyistä erittyy hengitysilmaan rentouttavaa mäntyöljyä.

Olen lähes sataprosenttisen varma, että tutkimuksen tulokset perustuvat plaseboon, mutta toisaalta olen plasebon vahva kannattaja, joten miksipä ei. Nuuskaisen varovasti ilmaa ja päätän halata ensimmäistä isohkoa honkaa, joka kiertyy polun viereen.

Pitäisikö mennä pyhiinvaellukselle? Olisiko siellä sopivasti metsää ja maisemia?