Syyskuun lopussa Suomussalmella kokoonnuttiin kuudensille Pakko sanoa! -festivaaleille. Matkassa yleisön puolella oli myös kajaanilainen teatterintekijä Veikko Leinonen, joka vieraili festivaalilla ensimmäistä kertaa ja kirjaili vaikutelmiaan Kaltiolle.

Kun työntää itsensä asfaltin korpisesta Kajaanista viitostielle ja kaartaa kohden itärajaa, ohi Ristijärven ja Hyrynsalmen, huomaa lopulta olevansa yllättävän nopeasti Suomussalmella. Ilmari Kiannon 150-vuotisjuhlavuotta tänä vuonna juhlinut Suomussalmi on kiehtovaa kulmakuntaa. Laaja kunta pitää sisällään sekä omalaatuista kulttuurielämää että monenlaista historiaa ja luontokohteita siinä määrin, että jos aikoisi kiertää tuon kulman kaikki näkemisen arvoiset kohteet edes jollain tapaa, ei ihan pari viikkoa riittäisi. Samalla ollaan hyvällä tavalla periferian ytimessä, joka on samaan aikaan elossa ja elossa olon rajoilla. Tämän sain kokea jälleen tälläkin vierailullani.

Saavuin paikalle perjantai-illan esitykseen. Festivaali oli käynnistynyt jo torstaina, ja ennen perjantai-illan esitystä ehdin jututtaa festivaalitorstaille kirjailijapuheenvuoron tuonutta kirjailija Merja Mäkeä. Mäen tuotanto keskittyy sota-aikaan Suomussalmea etelämmäs, menetettyyn Karjalaan ja jatkosodassa vallattuun Aunuksen Karjalaan. Vielä 1940-luvun alussa itkuvirsiperinne eli Aunuksen Karjalassa voimallisena mutta jo silloin modernismin paineessa.

– Itki toisenkin -romaanin päähenkilö Larja on koulutukseltaan opettaja ja sitten kun hän alkaa hoitaa kuolemaa tekevää isoäitiään, niin isoäidin toive olisi, että Larja jatkaisi hänen tehtäväänsä äänellä itkijänä. Larja kokee tässä suunnatonta ristiriitaa, kun hän on aina ollut järjen ihminen, joka toistelee ulkoa opittuja opinkappaleita, mutta itkuvirsien esittäminen onkin oikeastaan improvisaatiota. Minusta se itkukieli muistuttaa melkein runoutta, edellyttää heittäytymistä, ilme menee rumaksi ja täytyy antaa itestään paljon. Ja Larja kokee, että tässä on kaksi sellaista roolia, joita hän ei voi yhdistää, järjen rooli ja tunteen rooli. Siitä mä oikeestaan ajauduin itkuvirsien pariin.

Merja Mäki haastatteli itkuvirsien asiantuntijoita ja kokeili itse itkemistä ja oppi, että itkijän rooli on hyvin vastuullinen.

– Jos nyt aatellaan vaikka vainajille itkettäviä itkuja, hän yrittää ensin itse tavottaa sen surun tunteen ja houkutella kuulijakunnan siihen mukaan, mutta sitten tulee hetki, että hänen täytyy antaa tilaa kuulijoiden tunteille: semmosille tunteen purkauksille, jotka voi olla aika rajujakin. Hänen täytyy kyetä ne ottamaan vastaan, eikä hän voi jättää kuulijoita siihen tilaan vaan sitten täytyy vielä tarjota katharsis ja jonkunlainen huojentuminen ja puhdistumisen tunne. Siitä 40-luvun itkijäperinteestä mietin, että tuohan on mielenterveystyötä aivan parhaimmillaan. Siinä luodaan tila, jossa surraan kollektiivisesti.

Tästä tullaan mielenkiintoisen kontrastin äärelle. Mäelle suurin yllätys ja oppi itkijäperinteeseen tutustuessa oli, että siinä on kyse näin yhteisöllisestä ilmiöstä, jossa hoidetaan samalla yhteisöä ja yksilöä. Sodan aikaan ja sen jälkeen kanta-Suomessa puolestaan valtiojohtoa myöten korostettiin, että ei saa surra liikaa. Merja Mäen sanoin tässä asenneilmastossa ”kaikista suurin suru oli mykkää”.

Mielenkiintoinen keskustelu johdatti meidät pohtimaan sodan henkistä perintöä Suomessa ja sitä, miksi suomalaisesta kulttuurista puuttuvat itkijäperinteen kaltaiset tavat käsitellä yhteisöllisesti surua. Vai puuttuvatko? Onko suomessa suurin suru vain yksityistä, ja olisiko kirjoitettu runous lauletun sijaan yksi tämän yksityisen surun kanavista? Sitä sai miettimään perjantai-illan esitys.

Näyttämölle eksyi jazz-sota

Sodan ja nälkämaiden näyttämönä kuolema on ollut Suomussalmella aina läsnä. Se asustaa maisemassa, tuonpuoleisten ja tämänpuoleisten rajojen voi tuntea liudentuvan näihin metsiin ja soihin. Järviä täplittävät muinaiset kalmosaaret, joihin ihmiset haudattiin ennen kirkollisia hautuumaita. Raja on läsnä ja raja hajoaa maisemaan. Kuoleman ja elämän raja, valtakunnan raja, raja myyttiseen Vienaan.

Siksi juuri Suomussalmella, tässä sameutuvan elämän ja kuoleman rajan maisemassa tuntui omalaatuisen merkitykseltä kuulla perjantai-illassa useiden runoilijoiden tekstien kautta kuolemaa kierrellyt näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin sekä muusikoiden Jukka Perkon, Teemu Viinikaisen ja Jarmo Saaren kuulokuva katoavaisuudesta. Vain kymmenisen kertaa esitetty Puku ommellaan hiljaisuudessa on pieni helmi.

Äärimmäisen hieno esitys yhdistelee Björkmanin spoken word -tyylistä lausuntaa loistavien muusikoiden musisointiin. Puhe on yhtä tärkeä instrumentti kuin laulu, tuumattiin esityksen jälkeisessä keskustelussa, ja sen voi allekirjoittaa tällaisten esitysten ääressä. Sen rinnalla soittamisen ilo ja nautinto välittyi. Erään ilottelun päätteeksi Björkman nauratti yleisöä välispiikissään toteamalla kuinka näyttämölle eksyi jazz-sota.

Esityksen lämmin sävy oli myös mainio todistus jälleen siitä, että puhuttaessa vakavista aiheista on parempi olla olematta totinen. Oli jotenkin virkistävää kuunnella suoraan kuolemasta puhuvaa esitystä, jossa runo kerrallaan runoilijan ääni oli Björkmanin kautta voimallisesti läsnä. Runot juttelivat kuolemasta väliin lakonisesti, väliin huumorilla ja väliin vakavammin. Mutta kun lopussa elämäntahto liehui palavana kuoleman valtakunnassa Katri Valan sanojen kautta, joutui ajatus ja tunne siihen, kuinka paradoksaalisesti kaikkein liikuttavinta on juuri tuo. Elämäntahto on se, joka meidät murskaa, ei kylmän suora askellus kuoleman valtakunnassa. Elämäntahdossa näkee pienen ihmisen punnertamassa eteenpäin, koettamassa jotain erämaan keskellä. Ja se on tämä, joka todella lyö ilmat pihalle ja kyyneleet silmiin. Tuo pienen suuren ihmisen urheus.

Samaan aikaan esitys sai pohtimaan, mikä merkitys esityspaikalla on taiteelle. Tämä esitys oli jotain, joka löysi kotinsa aivan eri tavalla Suomussalmen rajamailla, tällä erikoislaatuisella festivaalilla, kuin jonakin arkipäivän esityksenä Helsingissä.

Kohta alkaa Viena

Lauantaipäivän ohjelmassa oli retki Suomussalmen vienalaiskyliin Kuivajärvelle ja Hietajärvelle. Oman matkani kohden Vienaa olin aloittanut elokuussa käydessäni Tarvaspäässä Gallen-Kallelan Museon kesänäyttelyssä Sydänmailla – Kesä Kainuussa 1890. Näyttely avasi Axel Galléninja hänen tuoreen vaimonsa Maryn häämatkaa Kainuuseen ja Vienaan. Tuolla matkalla tehtiin muun muassa Aino-triptyykin luonnoksia, ja sen anti loi pohjaa Gallen-Kallelan Kalevala-aiheiseen tuotantoon, josta on muotoutunut kaikkien tuntemaa suomalaisuuden kuvastoa. [Ks. esim. Heikki Rytkölä: ”Axel Gallénin mallit ja ’waipuva siveellisyys'”, Kaltio 6/2022.]

Tätä kirjoitettaessa jo sulkeutunut näyttely oli ollut monelle matka kohden kotia, sillä Gallen-Kallelan Museo teki tänä vuonna kävijäennätyksensä. Selitykseksi tarjottiin lukuisana joukkona näyttelyyn vaeltaneita entisiä ja nykyisiä kainuulaisia. ”Koti” oli myös tämän vuotisen Pakko sanoa! -festivaalin teema, joka näkyi lauantain vaelluksessa kohden Vienasta löytyviä, suomalaisuuden alkulähteiksi nostettuja Kalevalan laulumaita.

Kaikkein kauneimmin festivaalilla kodista ja kulttuurin merkityksestä puhui tervehdyksessään Suomussalmen kunnanvaltuuston nuori puheenjohtaja Milla Veteläinen, joka totesi taiteen ja kulttuurin olevan parhaimmillaan paikkoja, joissa jokainen kohdataan kuin kodin lämmössä. Se muistutti siitä lämmöstä, jolla minutkin otettiin vastaan festivaalille ja jonka vuoksi festivaalille tuntui saapuneen paljon monivuotisia kävijöitä ympäri Suomea. Tuossa lämmössä oli paljon suomussalmelaista kulttuurin lämpöä, Retikan henkeä; jotain, mitä ei voi luoda hetkessä eikä minne tahansa.

Gallen-Kallelat eivät käyneet matkallaan Hietajärvellä ja Kuivajärvellä vaikka läheltä kulkivatkin. Myöhemmin noista kylistä muodostui viimeiseksi runonlaulajaksi tituleeratun Jussi Huovisen (1924–2017) kautta tuon perinteen väkevä elinpaikka, ja nyt olimme matkalla kohden noita viimeisiä laulumaita.

Kahdeksankymmenen kilometrin matka vei kuntakeskuksesta Ämmänsaaresta läpi Haukiperän toisen maailmansodan taistelupaikkojen, ohitse Karhuvaaran (jossa sijaitsi Suomen ensimmäisen presidentin K. J. Ståhlbergin syntymäkoti Suomussalmen pappila – se sama, jossa pappiperheestä ponnistanut Ilmari Kianto vietti lapsuutta ja nuoruuttaan), ylitse Kuomajoen, lävitse Haukilan motin ja ohitse Raatteentien risteyksen Vuokkijärvelle. Matka on tältä osin kulkua kuoleman ja sodan maisemissa, sukellusta kohden myyttistä Vienaa ylitse nimettömien suohautojen ja nyttemmin tyhjentyneiden rajakylien. Opas kertoi erään kylän kohdalla, kuinka kylässä on yksi asukas, joten sinne täytyy aurata talvisin tie. Tienposkessa vuorottelivat metiköt ja hakkuuaukeat, joista paikalliset vitsailevat hirtehisesti suomussalmelaisena kansallismaisena.

Paineltiin niin pitkälle kuin valtakuntaa riittää. Ensin vastaan tuli Kuivajärvi ja sen jälkeen Hietajärvi, jonka keskellä kulkee Suomen ja Venäjän välinen raja. Järven rannalta löytyy Jussi Huovisen kotitalo ja 2007 valmistunut Hietajärven perinnetalo.

Vienalaiskylien talot poltettiin toisen maailmansodan aikana, eivätkä kylät toipuneet tuosta koskaan. Uudet talot rakennettiin rintamamiestalojen mallin mukaan ja vienalainen rakennusperinne katosi Suomen puolelta. Paljon paremmin ei käynyt rajan takana, jossa raja-alue ja kylät tyhjennettiin ja kylät käytännössä autioitettiin ja tuhottiin toisen maailmansodan jälkeen tietoisella politiikalla. Hietajärven perinnetalo on yritys kurkottaa kohden tuota menetettyä fyysistä todellisuutta. Talo on rakennettu Jussi Huovisen sotia edeltäneen kotitalon mallin mukaan.

Nyttemmin Hietajärvellä ei ole enää ympärivuotista asutusta, ja Kuivajärvi on matkalla kohden samaa. Perinne elää paikalle matkaavien pyhiinvaeltajien ja kesäasukkaiden kautta. Festivaalin ohjelmassa oli perinnetalossa itkijäperinteeseen perehtyneen ja sitä omalla työllään eteenpäin vievän Emmi Kuittisen itkuvirsikonsertti. Konsertti oli monessa suhteessa sykähdyttävä, vaikuttava kokemus ja sai miettimään paikan ja kulttuurin ykseyttä sekä sitä, kuinka kaikella merkityksellisellä kulttuurilla on kotinsa, josta se ei ole jäännöksettömästi irroitettavissa.

Itkuvirret ovat laulua tuonpuoleisiin menneille läheisille, ja koko retki tuntui osaltaan matkalta jonnekin raja-alueelle, missä elämän ja kuoleman raja on ohut; kuin itkulta tuonpuoleisiin, menneen maailman perään. Tuntui, kuin olisimme tehneet matkan itse katoavaisuuden äärelle. Tämä vaikutelma vahvistui, kun myöhemmin yksi tuttavista totesi, että se on harmi, että Hietajärvellä ei ole enää sitä 1990-luvun ja 2000-luvun alun ”meininkiä”, jota oli vielä Huovisten siellä asuessa ja vaikuttaessa.

Perinne elää ja vierailee muualta tulevien taiteilijoiden kautta, mutta kulttuuri paikalla elävänä elämänä on poissa. Järven rannalle sijoitettu kaunis tanssi- ja esiintymislava, jossa Jussi Huovinen runonlaulajana ja muusikkona itseoikeutetusti esiintyi praasnikoissa ja kesäjuhlissa, värittyi tätä puhetta kuunnellessani yhtäkkiä mielikuvissani aivan toisella tavalla. Tyhjempänä kuin saatoinkaan ajatella: näyttämönä, jossa poissaolo on läsnäoloa painokkaampaa.

Sulkeutuvatko ovet, ja miten niitä kuitenkin pidetään auki muualta tulevien vierailijoiden toimesta? Emmi Kuittinen on tullut Helsingistä Jussi Huovisen perinnetaloon tuomaan itkuvirsien hengen. Myöhemmin illalla Hotelli Kiannon kuohuilla esiintyvä Suistamon sähkö laulaa, kuinka ”vain laulu on jäänyt laulettavaksi, perinne elettäväksi jossain muualla”.

Hietajärveltä siirryttiin Vuokin työväentalolle, missä nautittiin kyläyhdistyksen tarjoilema lounas ja siirryttiin seuraamaan näyttelijä Heli Hyttisen Itkujuhla-esitystä. Itkujuhla on saanut alkunsa Hyttisen saatua tietää isoisänsä isoäidistä, joka oli aikansa tunnetuimpia karjalaisia itkijänaisia. Esitys näyttäytyi festivaalin kontekstissa Brörkmanin ryhmän ja Kuittisen esityksen jälkeen selkeästi nuoremman ihmisen esityksenä, mitä se tietysti onkin, ja minkä toteaminen tässä ei ole mikään moite.

Itkujuhla on Hyttisen matka kohden sukulaisnaisensa Irinjan maailmaa ja elämäntarinaa. Lähteitä löytyy kuitenkin harmillisen vähän, ja Hyttinen toteaakin käsiohjelmassa kuinka siitä ”tulikin esitys siitä, kuinka en saanut selville melkeinpä mitään.” Silti tästä kaikesta muodostuu matka itkijäperinteeseen, jonka varrella Hyttisestä sukeutuu yksi tuon perinteen jatkajista. Lopun itkua kuunnellessa ja Hyttisen puhuessa itkullaan tuonpuoleisiin kadonneelle esiäidilleen tuntuu, kuin hän itkisi nuorena ihmisenä mahdottomuutta enää tavoittaa tuon perinteen ydintä, joka pakenee sukupolvi sukupolvelta kauemmas ja kauemmas.

Mutta kuitenkin siellä se on. Elämä tässä muodossaan jatkuu näissä maisemissa, merkitykset elävät vahvoina eteenpäin. Ja yleisöksi hakeutuneista ihmisistä kuvastuu ymmärrys, että nyt ollaan jonkin syvemmälle uppoavan pinnan äärellä. Hietajärvi ei ole kadonnut. Jokin siellä elää, vahvana.

Hietajärven vieressä Vienan reitti on kunnostettu, ja itse kylällä Huovisen perinnetalo ja kylän tsatsouna ovat komeassa kunnossa. Samoin Domnan-pirtti on matkailijoiden vuokrattavissa majoituskäyttöön – jos nyt ei enää valitettavasti kaikille avoimena perinnetalona. Kaikesta huolimatta emme vieraile maatuneilla raunioilla. Ihmisen halu pitää yllä, pitää asioita yllä. Taide, vierailijat ja matkailu vievät eteenpäin jotain sellaista arvokasta jatkumoa, johon mielikuvitus uppoaa kuin lintu maisemaan.

Lauantain päättävänä ohjelmana oli Hotelli Kiannon kuohujen ravintolassa tanssija Reijo Kelan esitys, jota seuranneet energiset juhlat nostatti tanssi- ja juhlabändi Suistamon sähkö. Kumpikin tuntui tuossa 1980-luvulle vetäisevässä hotelliympäristössä tuoreelta, hyvällä tavalla mullantuoksuiselta.

Jo veteraani-ikään ehtinyt Reijo Kela yllättää kerta kerran jälkeen taiteellisella elinvoimallaan, joka pursuaa hänen valloittavasta persoonastaan. Ohjelmassa oli videolta nähtynä yksi Kelan aiemmista esityksistä sekä livenä koettu uusi esitys, joka vei Kelan tanssimaan pitkin ravintolan pöytiä. Suistamon sähköä katsellessa päädyin puolestaan ajattelemaan, että taiteilijoista, jotka ovat hakeutuneet vienalaisen ja karjalaisen sanankäytön perinteen äärelle, huokuu varmuus ja voima.

Niinpä niin. Kaikkein eniten pinnalle nousee kaiken jälkeen tuo outo ristiriita, jonka voi kokea vain harvoissa paikoissa. Suomussalmella asiat ovat samaan aikaan katoamassa historian hämärään ja vahvasti elossa – paljon vahvemmin kuin jossain muualla. Suomussalmella vierailu on aina kuin ryystäisi oikein mustaa kahvia. Jotain vahvaa siinä on.

Hajahavaintoja

Teatteri Retikassa, Kajaanin kaupunginteatterilta aikanaan perittyihin vanhoihin penkkeihin istuessa ymmärtää istuvansa Suomen parhailla teatteripenkeillä. Tämmöisiä teatteripenkkejä, käytännössä nojatuoleja, ei varmaan enää valmisteta. Penkit oli vastikään verhoiltu uudelleen paikallisen pajan toimesta.

Pakko sanoa! -festivaalin perinteisiin kuuluu Retikan näyttelijöiden ja teatterikoulun opiskelijoiden yhteinen monologi-ilta. Lauantai-iltaan sijoittunut ilta oli ilolla seurattu kokonaisuus täydessä retikan salissa. Hieno yhteen tuleminen taiteen äärellä.

Vielä viimeisen kerran jään miettimään tämän vuotisen festivaalin ”koti”-teemaa ja Milla Veteläisen sanoja kodin lämmöstä, kun istahdan lauantai-illassa hotellin baarin terassille ja nuori mies työvaatteissa ja oluessa sanoo kaikille ohi kulkeville hyvästit. Katsoo minuun, kun istun alas, ja poistuessaan sisälle sanoo minullekin hyvästi ja lisää: ”tuulenpesä”. En saa selvää, pilaileeko hän, koska ei koe saavansa kontaktia keneenkään vai miksi. Hän esiintyy niin oudosti, kuin hahmo David Lynchin leffasta. Menee minuutti ja poliisiauto ajaa pubin eteen. On jo pimeää.