Heikki Kännö jatkaa kolmannella romaanillaan omaleimaista kerrontaperinnettään. Esikoisteos Mehiläistie (2017) sekä Runeberg-palkinnon saanut Sömnö (2018) olivat Faust-myyttiin nojaavia romaanijärkäleitä, eikä tuorein teos tee poikkeusta. Vaikka tematiikka ja runsaat sivujuonteet muistuttavatkin aiempia teoksia, Runoilija on itsenäisenä teoksena hurmaava lukukokemus ja kykenee edelleen syventämään Kännön rikasta kerrontamaailmaa omaperäisyydellään.

Teos kertoo boheemista taitelijasielusta Runoilijasta eli Le Poetésta, joka seikkailee 1800-luvun lopun Euroopassa epäonnisena kulkurina. Fiktiivinen kirjailija Aurelian Benn on epäonnisuudessaan kekseliäs Goethe-pastissi. Hän solmii kavalan suhteen paholaisen, Henrik von Grüngenin kanssa saadakseen tuotettua kirjallisen läpimurtonsa, ajautuu toki vaikeuksiin ja pakoilee vastuutaan yhä dystopiamaisemmaksi muuttuvassa ympäristössä Ranskassa, Italiassa, Sveitsissä ja lopulta Saksassa.

Maagiseen realismiin nojautuva teos esittelee tällä kertaa lukijalleen historiallisista hahmoista Friedrich Nietzschen ja Richard Wagnerin. Samalla kolutaan Rudolf Steineria ja hiukan Johann Wolfgang von Goethea. Fiktiiviset naishahmot päähenkilön lisäksi ovat kännömäisen riittoisia ja onnistuneesti kuvattuja. Eleanorin, Lorrainen ja Minnan kuvaukset peilaavat kerronnallisesti päähenkilön eli Runoilijan horjahtelevaa ja oikukasta mielenmaisemaa.

Kun lopulta päähenkilö rujosti, joskin ronskisti saa viilattua linssiin Rudolf Steinerin kaltaista ajattelijaakin, veijarimainen tarinankerronta pääsee hersyviin oikeuksiinsa. Sisäistarinoissaan Kännö on suoranainen mestari: kuvataiteilijalle ominaisesti hän maalaa maisemaan yhä oudompia karaktaarejä, jotka viehättävät lukijaansa mielen kierteisyydellään ja kummallisilla tavoillaan.

Runoilija on syntynyt alkujaan Sömnön sisäiskertomuksesta, joka käsitteli noin 80-liuskaisesti Nietzschen sekoamisvuotta 1889. Se nojautuu Wagnerin Nibelungin sormus -sarjaan, ja sisäiskertomus paisuikin onneksemme 700-liuskaiseksi Runoilija-teokseksi. Aatehistoriallisesti Runoilija koluaa saksalaisen filosofian sekä taidehistorian äärellä onnistuneesti: filosofi Nietzschen lävitse – pikkusiskonsa rumasti manipuloimana – esitetään taidokas, vauhdikas ja kekseliäs tarinointi siitä, miksi näemme nykyvalossa Nietzschen arjalaisen ylivallan edustajana.

Vaikka Runoilija ei yllä samanlaiseen loppurymistelyyn kuin Sömnö, se onnistuu lopulta nivomaan tarinalinjansa oivallisesti ja kiehtovasti kauniiksi paketiksi rusettinyörein. Teos tosin on helppolukuisempi kuin Sömnö, mikä kertonee osaltaan Kännön kerronnan hioutuneen entisestään:

Sammakon Facebook-kanavan haastattelussa Kännö arvioi kustannustoimittaja Seppo Lahtiselle kirjoittaneensa teoksensa ”noin neljään kertaan”. Samaisessa haastattelussa Kännö kainostelee, että kyseessä olisikin eräänlainen välityö, ”veitikkamainen rakkaustarina”, joka pohjaa aiemman ja tulevan teoksen kautta Faust-myyttiin mutta on osa tetralogiaa ja täten jatkumoa. Välityöstä on hankalahkoa puhua, koska teos on lähiluvussakin tarkasteltuna onnistunut, kiiteltävä ja eheä.

Erityiskiitoksensa Kännö ansaitsee tällä kertaa pohdinnoistaan musiikin saralla. Musiikkitermistö on hallussa laaja-alaisesti, johdattaa instrumenttitekniikoidensa kautta uusiin juonteisiin ja tarjoaa lukijalle mahdollisuuksia kerrata tietämystä Wagnerin oopperoista.

Kännöltä on lupa odottaa neljättä romaania ilmestyväksi piakkoin, jolloin tetralogia saa ansaitsemansa päätöksen. Maalis-huhtikuun vaihteessa 2021 Kännö Sammakon haastattelussa ounasteli, että kolmasosa neljännestä teoksesta olisi jo valmiina. (Kyseinen, aiheiltaan runsaspitoinen haastattelu löytyy muuten Facebookista kustannusyhtiö Sammakon sivuilta otsikolla ”Tänä iltana, kirjailija Heikki Kännö”.)

On silkkaa iloa malttamattomana odottaa, mihin Kännö seuraavaksi suuntaa suomalaisen kerronnan tasokkuutta.