Vain verkossa5/2015

Hengen puutarhoissa rehottavat pajut

Astuin terassille ja vilkaisin vielä kerran saunaan. Kiuas risahteli vielä, lämpö hiveli kasvoja.

Palasin takaisin mökkiin, heitin takkaan pari halkoa ja sytytin öljylyhdyn. Se antoi enemmän

valoa kuin kynttilät. Sähköjä täällä ei ainakaan tarvita, ajattelin. Eikä ruohonleikkureita tai muita tekniikan ihmeitä. Ikkunasta erottuivat mäntyjen tummat hahmot ja musta järven selkä.

Oli aika tehdä päiväkirjaan merkintöjä tapahtumista. Minä teen tämän kaiken käsin, tietokoneita ja kännyköitä ei tarvita. Näyttöpäätteen tirkistely aiheuttaa päänsärkyä, silmät alkavat vetistellä, vaikka ei tässä itkuun aihetta olisikaan. Palaavat mieleen Ezra Poundin sanat: eivätkä päivät ole kyllin täydet, eivätkä yöt ole kyllin täydet. Ja elämä luikahtaa ohi kuin peltohiiri, ruohon värähtämättä.

Sanoin tämän ääneen. Pepi nosti päätään, kallisti sitä paremmin kuullakseen ja näytti hetken uteliaalta. Asettui sitten takaisin ja kiertyi koiranuneen.

Kysyin aamupäivällä kirjastosta muutamaa kirjaa. Tätä Ezraa, Renardia, Ibseniä. Mitään ei löytynyt kokoelmista, mutta ehkäpä muista seudun kirjastoista. Kokeillaanpa! Näitä koneelta tarkistaessaan virkailija esitteli minulle dekkarihyllyä. Siellä ainakin oli mistä ottaa, ei turhia etsimisen vaikeuksia. ”Löytyisiköhän sieltä ehkä luettavaa”, hän tiedusteli maireasti. ”Ja onhan täällä hyvää nykyaikaista kertomakirjallisuutta, ajanvietettä ja tietopuolistakin. Meillä poistetaan tai pannaan varastoon kirjat joita ei lainata  tai joita lainataan hyvin harvoin.”

Miksi nykyisin ei puhuta enää kaunokirjallisuudesta?

Katsokaapa, löytyykö sieltä Bulgakovin Kohtalokkaat munat tai Saatana saapuu Moskovaan. Entä Dostojevskin Idiootti? Kyllä näyttää olevan, varastossa. Teetin hänellä vielä lisätyötä Pirandellon, Schillerin ja Baudelairen myötävaikutuksella. Jokin löytyi omasta varastosta, muutama lähialueelta, silti päivämatkojen ja odotusten takaa. Kaukana ovat Toivo Pekkasen ajat, jolloin pienestäkin kyläkirjastosta saattoi löytää klassikoita. Ja niitä voivat – joskus vaikka vahingossa – eksyä lukemaan muutkin kuin tällaiset kirjalliset snobit.

Kirjastoista halutaan kehittää kuntalaisten olohuoneita, joissa ihmiset voivat keskustella, aihtaa ajatuksia, etsiä tietoa ja tukea omille harrastuksilleen ja työlleen. Silti kirjastot näyttävät nykyisin tyhjiltä, jos vertaa parin vuosikymmenen takaiseen muistikuvaan. Kyllähän ihmiset lukevat ja harrastavat, mutta heidän huomionsa keskittyy vain kännyköihin ja kaikenlaisiin läppäreihin. Lukutaito ja kielellisen ilmaisun kyky omaksutaan filmien tekstikäännösten pohjalta. Kirjaston kaikille avoimena kohtaamis- ja keskustelufoorumina on sisäistänyt osa nuorisosta, joka harjoittelee siellä kielellistä ilmaisua v-alkuisilla apusanoilla.

Nykyään pannaan varastoon tai poistetaan kokoelmista kirjat, joita lainataan hyvin harvoin tai ei ollenkaan. Saadaan tilaa uutuuksille. Kaupallinen kysynnän ja tarjonnan laki määrää sitä, mitä enemmistö suosii. Aineisto valitaan kustantajien ehdoilla laadituista luetteloista. Poistoilla tehdään tilaa eniten luetuille kirjoille, dekkareille ja muulle ajanvietteelle.

Taannoin kyläreissulla vilkaisin uteliaisuuttani isäntäväen lukemaa suomalaista romaania. Merkin kohdalta osui silmiin teksti, jossa jaariteltiin pikkutarkasti kahden miehen kokemuksia polttimista. Miten putket on asennettu, mikä lämpöjärjestelmä ja mitä koko lysti maksoi. Toisen vaikuttavan kosketuksen sain nykykirjallisuuteen, kun tuttava kertoi laskeneensa kohuromaanista kaikki siinä käytetyt naisen sukuelimiä kuvaavat ilmaisut. Valtaosa niistä uutuuksista on roskaa, minä ajattelin sanomatta mitään. Vain muutamia poikkeuksia mahtuu kirjatulvaan, jota kustantajat kilvan mainostavat. Jokainen ostakoon roskat omilla rahoillaan jos niitä haluaa, verorahoilla ostetaan vain laatua erityisesti niitä varten, jotka vaivautuvat ajattelemaan ja lukemaan muutakin kuin ajanvietettä. Pitäisi vain ratkaista tuo laadun ongelma. Meillehän se on selvää, vai mitä luulet, kuomaseni?

Pepi käänsi kylkeä ja haukotteli. Heräsin aatoksista kuuntelemaan Kaitasaaren suunnasta kantautuvaa urkumusiikkia. Yötuuli siellä viritteli soitintaan, ujutti sormensa jääkannen alaisiin onkaloihin. Kaivoin repusta esiin kirjan saatanasta, joka saapui Moskovaan. Pohdin mielessäni olisiko tuo samainen kulttuuripersoona löytänyt jo tiensä kirjastoihinkin. Ezra Poundin tapaan ihmettelen, missä ovat kauneuden rakastajat, humanistit, järjestelmien aitaamat ja valvontaa vastaan avuttomat? Siirretäänkö heidätkin varastoon odottamaan aikaa, jolloin kysyntä ylittää tarjonnan?

Tarmo Yli-Rajala 

on kirjastotoimenjohtaja ja Pirkkalaiskirjailijat ry:n jäsen, jonka 34 tarinan proosakokoelma Vyö avoimena, solki lerpattaen julkaistaan tänä syksynä.

Kommentit