Teksti: Paavo J. Heinonen
Vihellellen
Saksalainen Scorpions lauloi ja vihelteli muutoksen tuulista vuonna 1990 Berliinin muurin murruttua, kylmän sodan viimeisten vallitusten natistessa ympärillä. Tammikuun 1991 singlejulkaisu Wind of Change nousi listojen kärkeen maailmalla vasta saman vuoden elokuussa lopulta Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneen Moskovan vallankaappausyrityksen jälkeen.
Kulttuurilehden toimituksessa muutokset eivät millään kohoa yhtä dramaattisiksi, mutta tulevan vuodenvaihteen jälkeen tapahtuva painotalon vaihto saa silti päätoimittajan viheltelemään sävelmää, joka 1991 tuntui pelkästään kornilta vanhojen äijien jollotukselta. Neljännesvuosisadassa oppii myös jollotusta ja tunteen kirvoittamaa silmien kostumista arvostamaan eri tavalla kuin 12-vuotiaana.
”Läntisessä” eli teollisesti varhain kehittyneessä hyvinvointiyhteiskunnassamme vuosi 2016 on näyttäytynyt monella tavalla ja moniin silmiin kammottavalta. Valitsemastamme ääreisideologiasta riippuen kammoa aiheuttavat joko Euroopan lähialueilta tänne sotia tai muita hirvittäviä elinoloja pakenevat oudot ihmiset tai näiden pelkoaan vihapuheena ja eristäytymisaikeina purkavat tutut ihmiset. Rauhan ja yhteisen eurooppalaisuuden ideaa tarjonnut mutta hallinnollisiin kiemuroihin ja ihmisten sijaan finanssilaitosten hyvinvoinnin turvaamiseen sortunut Euroopan Unioni kipuilee pahasti; jälkiviisaasti liian nopea laajentuminen näyttää vievän kohti hajaannusta Iso-Britannian kansalaisten äänestettyä eron puolesta ja selkeästi äärioikeistolaisen politiikan menestyessä muuallakin kuin Unkarissa. Yhdysvalloissa presidentinvaalin voitti se vieläkin huonompi vaihtoehto.
Ja kaikki ne kuolleet sankarit: David Bowie, Prince, Keith Emerson, Gene Wilder, Leonard Cohen, Muhammad Ali, Fidel Castro, Erkki Pirtola, Zarkus Poussa, Heikki Porkola, Lasse Mårtenson, Antti Hyry, Hilja Mörsäri, Jouko Turkka, Einojuhani Rautavaara, Jaakko Kolmonen, Veikko Savolainen, Lars Huldén. Lista tuntui hirvittävän pitkältä jo keväällä. Pitkältä ja raskaalta.
Silti elämä vihellytyttää. Lauantaiyönä kävelin kotiin pikkujouluja juhlivan kaupungin lävitse, kun ylleni valahti tunnemuisto viidentoista vuoden takaa: olla ilman vastuuta mistään muusta kuin itsestä, maailma on kaunis ja kokonaan minulle avoinna, mikään ei ole mahdotonta. Lumi hiljaa leijailee, pehmeänä.
”The world is closing in / did you ever think / that we could be so close, like brothers // The future’s in the air / I can feel it everywhere / blowing with the wind of change”.
Vuonna 1990 tulevaisuuden saattoi aistia muutoksena. Neljä vuosikymmentä muurin ja rautaesiripun erottamina eläneet saksalaiset saattoivat taas kohdata. Vuonna 2017 vieraat, jotka kohtaamme, tulevat kauempaa eivätkä puhu samaa kieltä kanssamme – ja nytkään monet meistä eivät ole tulleet ajatelleiksi, että voisimme olla heidän kanssaan kuin veljiä. Mutta meidän pitää. Ihmisyys ei anna meille muita vaihtoehtoja.
Inhimillisyys tarkoittaa sitä, että me tunnistamme toisessa ihmisessä jotain samaa kuin itsessämme. Tuo toinen on kuin minä, vaikka olisikin yksityiskohdiltaan erilainen. Me olemme ihmisiä vain siinä määrin kuin olemme ihmisiä yhdessä.
Yhdessä. Siinä on yhdessä sanassa kerrottuna Suomen satavuotiaan itsenäisyyden juhlavuoden teema. Toivottavasti vuonna 2017 Suomi juhlii todellakin yhdessä olemista ja rauhaa eikä pelkästään muistele sotia ja tänne luvatta tulleiden tappamalla pysäyttämistä. Kaltiokin tarttuu ensi vuonna juhlavuoteen pohtimalla, mitä kaikkia erilaisuuksia Suomessa elääkään rauhanomaisesti yhdessä: mytologiat, uskonnot, kansallisuudet, floora ja fauna.
Toivottavasti mekin jollain tavalla onnistumme lieventämään ja liennyttämään vieraiden ja vierauden pelkoa. Kaltion vakiolukijat lienevät jo melko avarakatseisia ja edistyneitä tällä saralla, joten toivottavasti tavoitamme myös uusia. Vinkkejä tähän otamme mielellään vastaan, ja yhden voimme antaa myös teille: mikäli luovutte vanhoista Kaltion numeroistanne, älkää heittäkö niitä suoraan paperiroskikseen vaan viekää lähimmälle terveysasemalle, parturiin, pankkiin, kelan toimistoon – mihin vain, missä ihmiset joutuvat odottaessaan lukemaan mitä vain tarjolla olevaa. Jokainen lukija on tärkeä.
Ja vihellelkää, lauleskelkaa. Joulun aikaan julkistakaan hyräilyä ei katsota niin oudosti kuin muulloin. Musiikin kieli on ihmisillä yhteinen, vaikka sanoja ei ymmärtäisikään.