Milla Ollikainen voitti vuonna 2012 Suomen Dekkariseuran ja Like Kustannuksen kirjoituskilpailun.  Käsikirjoitus jalostui seuraavana vuonna julkaistuksi Veripailakat-esikoisromaaniksi. Pohjoisiin maisemiin sijoittuva dekkari sai sittemmin jatkoa ja nyt on käsillä trilogian viimeinen osa Pirunkuru.

Tarinan käynnistää kolarilaisia kuohuttava kaivoshanke. Pienen kunnan työllisyystilanne kohenisi kaivoksen myötä kerralla, mutta hankkeella on myös vastustajansa. Kaivos-teema kuitenkin haalistuu romaanissa matkan varrella. Malminetsinnät, valtaukset ja muu aiheeseen liittyvä eivät asetu temaattiseen keskiöön, vaan jäävät paremminkin miljöökuvauksen aineksiksi.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa kiinnostavaksi ja keskeiseksi henkilöksi nousi elämän sivuraiteelle eksynyt valokuvaaja Krisse. Etelästä Kolariin muuttanut nainen on uutuudessakin mukana, mutta lopulta melkein sivuhenkilönä, mikä on vahinko, etenkin kun Krissen elämässä tuntuu ristivetoa riittävän edelleen.

Tärkeimmäksi hahmoksi kohoaakin tuttu, eläkeikää lähestyvä poliisimies Vuontisjärvi, jonka hötkyilemätön, hiukan alakuloinen persoona on piirretty lämpimästi ja tarkoin vedoin. Varsinaisen jännärijuonen ohella tiettyä jännitettä tarinaan luo Vuontisjärven yksityiselämään liittyvä epävakaus.

Pienemmissä tai suuremmissa rooleissa vilahtelee lisäksi runsaasti muuta porukkaa, joista monet jäävät aika ohuiksi. Pahimmillaan niukasti kuvatut hahmot menevät lukijalta sekaisin, eikä kaikkien merkitys ole kokonaisuuden kannalta ihan selvää.

Veripailakat ja Vesiraukka ilahduttivat erityisesti notkealla, turhaa selittelyä ja tarinan pitkittämistä karttavalla kerronnalla. Myös pohjoisen tunnelman luominen ja henkilöiden puheisiin harkitusti annostelu murre ihastuttivat.

Kepeä ja soljuva kieli ja pohjoiset (mielen)maisemat ovat onnistuneita antia myös Pirunkurussa. Juoni sen sijaan ei ole kovin ehyt tai johdonmukainen. Jännitys ei edellisissäkään tarinoissa ollut piinaavaa, mutta uutuudessa arvoitukset, salaisuudet ja vihjailut tuntuvat entistäkin laimeammilta.

Pirunkuru jättää lukijalle vähän ristiriitaisen olon. Ikääntymisen, luopumisen ja paikoilleen asettumisen vaikeuden teemoja on kyllä käsitelty osuvasti ja sydämeenkäyvästi, mutta toisaalta taas tarina tuntuu harmillisen keskeneräiseltä. Monet hyvät avaukset kutistuvat esittelynsä jälkeen oudosti kokoon.