Kuvat: Suohpanterror / Ellos Deatnu

Paperilehdestä6/2017

Teksti: Petra Laiti

Suojeltu keneltä?

Tenojoen virtauskin on tätä nykyä pitkälti kansallisvaltioitten viherpesuvettä.

”Green grabbing” tai ”green colonialism” on termi, jota käytetään, kun ulkopuolinen taho hallitsee aluetta omien alueellisten rajojensa ulkopuolella tarkoituksenaan suojella ja säilyttää maa-alueen luonto eristämällä se ihmisyhteydeltä. Törmäsin tähän käsitteeseen pohtiessani maaoikeuksia ja maanomistuskiistoja alkuperäiskansojen alueilla. Löysin artikkelin, jossa eräs brittiläinen hyväntekeväisyysjärjestö halusi ostaa sademetsäaluetta Amazonilta eristääkseen sen ihmisiltä ja suojellakseen sen luontoa. Paikallinen alkuperäiskansaheimo vastusti hanketta ankarasti; maa-alue oli heidän perinteisten elinkeinojensa perusta.

”Green grabbing” onkin alkuperäiskansojen kannalta inhottava ilmiö juuri sen hyvien tarkoitusperien takia. Länsimainen järjestö saattaa hyvin ihmetellä: ”miksi alkuperäiskansa vastustaisi luonnonsuojeluun pyrkivää projektia?”

Jos otat kaksi maailmankarttaa ja värität yhdestä alkuperäiskansojen asuttamat alueet ja toisesta niin kutsutut ”valtioiden omistamat” maa-alueet, ne kartat näyttäisivät jotakuinkin identtisiltä. Tämä on ”green grabbing”-ilmiön olennainen aspekti: yksityisille tahoille myytävät maat ovat nimittäin usein juuri valtion omistuksessa olevia maita. Alkuperäiskansojen luontaiselinkeinot ovat siis erittäin alttiita ja välittömästi joutumassa ahtaalle, jos valtaapitävä taho (vaikkapa maan ”laillinen” omistaja) estää ihmisiä menemästä tietylle alueelle.

Länsimaisissa ja/tai kehittyneissä yhteiskunnissa on usein pinttynyt näkemys siitä, että ihminen on luonnosta irtautunut kokonaisuus ja että luontoa suojellaan parhaiten silloin, kun se on mahdollisimman vähän tekemisissä ihmisen kanssa. Alkuperäiskansat eivät jaa tätä näkemystä siksi, että kansan elämä, kulttuuri ja elinkeinot perustuvat luonnon kanssa sovussa elämiseen. Ajatusmallit kuten ”ihminen on osa luontoa, ei sen herra” tai ”maata ei voi omistaa, maa omistaa minut” elävät vahvoina alkuperäiskulttuureissa ympäri maailmaa. Saamelaisilla on yhtä lailla vahva maailmankatsomus maan hoitamisesta, huoltamisesta ja valvomisesta.

Mitä siis tapahtuu, jos alkuperäiskansan yhteys maahan katkeaa? Ensimmäinen, välitön vaikutus on maankäyttöön ja -huoltoon perustuvien elinkeinojen loppuminen. Kulttuuri pakotetaan muuttumaan ja siirtymään pois alueeltaan, mikä johtaa omavaraisuuden taidon katoamiseen.

Kun alkuperäiskansa ei enää saa tai osaa elää omavaraisesti perinteisillä asuinalueillaan, kansa pakotetaan riippuvaiseksi emoyhteiskunnasta. Ottaen huomioon alkuperäiskansojen kohtelun olevan varsin karmealla tolalla ympäri maailmaa, ei ole yllättävää, että alkuperäiskansan jäsenet ajautuvat syrjäytymiseen ja köyhyyteen. Alkuperäiskansat kärsivät valtaväestöä enemmän masennuksesta, tietyistä kansantaudeista, alkoholismista sekä huumeriippuvuudesta. Alkuperäiskansanuorten yleisin kuolinsyy maailmalla on itsemurha. Kaikki nämä yhteiskunnalliset ongelmat esiintyvät alkuperäiskansojen keskuudessa muita kansoja kokonaisvaltaisemmin, ja se on suoraan johdannaista maan menettämisestä. Siksi alkuperäiskansat puolustavat jäljellä olevia maa- ja vesialueita, joille meillä on yhä vapaa pääsy.

Suomessa Saamenmaa ulottuu Sodankylän kunnan pohjoisimman kylän Vuotson korkeudelta aina valtion rajoihin asti. Joka ainoa neliömetri Saamenmaan maa-alueista tarvitaan saamelaisten perinne-elinkeinojen säilyttämiseen, ja Suomessa niistä murskaava valtaosa on juuri niin kutsuttuja ”valtion maita”.

Arktisen alueen lähitulevaisuuden kehityskeskustelu on jo nyt näyttänyt meille, että Saamenmaa on nyt erityisen altis erityyppisille ”green grabbing”-projekteille, muun muassa jäämeren radan ja tuulivoimaloiden myötä. Kummassakin tapauksessa perinteisesti ajateltu ”vihreä” energiamuoto raivaisi tieltään huomattavasti ekologisempia luonnonelinkeinoja, kuten porotalouden. Projektin haitta olisi alkuperäiskansan kannalta siis huomattavasti suurempi kuin hyöty, mikäli yhteys maahan katkeaisi maa-alueen sulkemisen myötä.

Suomessa keväällä 2017 voimaan astunut Tenon kalastussopimus on tuore esimerkki tavoista, joilla alkuperäiskansa voi altistua ”green grabbing”-ilmiölle. Teno-joki virtaa kokonaisuudessaan Saamenmaalla ja jokeen liittyy perinnekalastuksen lisäksi valtava määrä perinnetietoa, sosiaalista kulttuuria ja sanastoa. Tenon sopimus on muun muassa rajoittanut paikallisväestön kalastusta 80 %, kriminalisoinut perinnekalastuksen esimerkiksi ulkopaikkakunnilla opiskelevilta nuorilta ja samalla myöntänyt uudenlaisia kalastusoikeuksia turisteille.

Sopimuksella on ollut välitön vaikutus Tenon laaksoon; matkailuyrittäjät ovat kertoneet menettäneensä paikoin jopa puolet kesän tuloistaan ja joki on silminnähden tyhjentynyt kalastajista. Viranomaisten keskuudessa sopimusta perusteltiin nimenomaan lohikannan suojelulla.

Lohikanta on nyt Tenon sopimuksen ”suojaama”. Ilmastonmuutosta tutkivat asiantuntijat ovat vastikään muistuttaneet maailman valtioita, että luonnonsuojelu ja alkuperäiskansojen oikeuksien vahvistaminen kulkevat käsi kädessä. Alkuperäiskansan, tässä tapauksessa saamelaisten huomioiminen ja osallistuttaminen olisi siten paras tapa Suomelle suojella ja hoitaa pohjoisen luontoa.

Näin ei Tenon sopimuksen kohdalla käynyt. On siis täysin perusteltua kysyä, keneltä lohta tosiasiassa ”suojellaan” ja onko lohikannan turvaaminen mahdollista ilman saamelaisväestön tietotaitoa. Saamelaisten mukaan ei ole, tästä protestiliike Ellos Deatnukin on merkkinä. Sopimus on vasta yhden kesän ikäinen, mutta paikallisten sukujen mielissä liikkuu jo nyt kysymys: mitä tapahtuu, kun alkuperäiskansan yhteys maahan katkaistaan? Vain aika näyttää, mutta maailmalla nähtävät esimerkit eivät ole erityisen innostavia.

Miten meitä voi siis auttaa? Itse pidän hyvänä alkuna, että suomalaiset ryhtyisivät esittämään painavia kysymyksiä omien ystäväpiiriensä, yhdistystensä, puolueidensa ja päättäjiensä keskuudessa. Saamelaisten oma ääni, vaikka kuinka yksimielinen, ei riittänyt estämään Tenon sopimuksen tuloa. Sen sijaan näkisin mielelläni, että saamelaisten ulkopuoliset tahot heräisivät osoittamaan keskustelut ja kysymykset oikeille tahoille. Moni maan menetystä merkitsevä projekti on nimittäin vielä täysin estettävissä. Näin minä tahdon uskoa. Näin meidän on pakko uskoa. <

Petra Laiti on Suomen Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtaja sekä aktiivi Ellos Deatnu -liikkeessä.

Kommentit