Teksti: Kari Kannala

Kristinusko – maailmanuskonnoista suvaitsemattomin ja verisin

Paperilehdestä1/2024

Kristinuskosta piti pyyhkiä pois Jeesuksen väkivallattomuuden oppi, jotta siitä saattoi kasvaa Rooman valtionuskonto, Kari Kannala kirjoittaa.

Monijumalaiset ”pakanauskonnot” olivat suvaitsevaisia. Aleksanteri Suuri ja Rooman keisarit sallivat valloittamiensa kansojen pitää uskontonsa. Omien jumalien palveleminen ei estänyt osallistumasta muihin kultteihin ja uhraamasta muille jumalille.

Monoteismi, yksijumalaisuus, merkitsi uskonnollisen ja moraalisen suvaitsevaisuuden loppua. Niiden jumala ei salli muita jumalia. Niille tyypillisiä ovat myös kiistat siitä, kenellä on oikea tulkinta uskonnosta. Kun tulkinnan hintana uskotaan olevan pelastus tai kadotus, riidat niin islamissa, kristinuskossa kuin juutalaisuudessa ovat leikkineet ihmisten kohtaloilla ja piirtäneet historiaa ja valtioiden rajoja.

Juutalaisuus ja islam eivät ole lähetysuskontoja toisin kuin kristinusko. Juutalaisten mukaan jumala on tehnyt liiton heidän kanssaan eikä se koske muita kansoja. Islamin ideana on ollut levittää sen poliittista herruutta valloituksilla, ei käännytystyöllä.

Rooman valtakunnassa kristittyjen kieltäytymistä osallistua muiden jumalien rituaaleihin ja yleisiin juhliin pidettiin sopimattomana ja jumalattomuutena. Heitä pidettiin valtakunnan vihollisina, koska he kieltäytyivät uhraamasta keisarin kuvan edessä. Nämä seikat johtivat ajoittain kristittyjen vainoihin, kunnes kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto. Pakanakultit kiellettiin vuonna 392. Sen jälkeen vainotuista kristityistä tuli vainoajia lähes 2000 vuodeksi. He tappoivat vähän eri tavalla uskovia uskonsisariaan ja -veljiään, kerettiläisiä, monin verroin enemmän kuin kristittyjä tapettiin vainoissa 100–200-luvuilla.

Jyrkän suvaitsemattomuuden sinetiksi ja tragedioiden lähteeksi ihmiskunnalle muodostui lähetyskäsky, jonka alkukirkko laittoi Jeesuksen suuhun: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Maailmanhistorialle äärimmäisen kohtalokkaita kristinuskon oppeja ovat lähetysopin lisäksi olleet sodan hyväksyminen ja esivallan ehdoton kunnioitus.

Jeesus kielsi väkivallan: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” Evankelista Matteus laittoi Jeesuksen suuhun lausuman ”Autuaita ovat rauhantekijät, he saavat Jumalan lapsen nimen”. Samoin Jeesus kielsi tekemästä pahalle vastarintaa. Paavali kielsi kirjeessään roomalaisille maksamasta pahaa pahalla ja kehotti elämään rauhassa kaikkien kanssa sekä jättämään tuomion Jumalalle.

Alkukirkko otti Jeesuksen ja Paavalin sanat tosissaan erehtymättömänä Jumalan sanana. Sen vuoksi toimiminen sotilaana ja osallistuminen sotiin oli kiellettyä. Alkukristityille ihmiselämän pyhyys ja sen ehdoton kunnioitus poikkesi ympäröivästä yhteiskunnasta.

Kristinuskosta ei olisi koskaan tullut Rooman valtionuskontoa ja aikanaan maailmanuskontoa, ellei sen kanta väkivaltaan ja sotaan olisi muuttunut. Jeesuksen väkivallattomuuden, rauhan ja vihollisen rakastamisen opit myytiin opportunistisessa uskonnollisen ja poliittisen valta-aseman kaupassa.

Kristikunnan suuri auktoriteetti Augustinus muotoili kirkon uutta kantaa sotiin 300–400-lukujen taitteessa, jotta sodankäynti olisi sopusoinnussa Uuden testamentin oppien kanssa. Puolustussota on oikeudenmukaista sotaa. Oikeudenmukaisia olivat myös sodat, joissa kaupunki tai kansa oli jätetty rankaisematta jumalattomista teoista. Kostosodat olivat siten oikeutettuja. Sodat olivat oikeutettuja myös käännytys- ja lähetystarkoituksissa sekä oikean uskon puolustamisessa.

”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu.” Noilla Jeesuksen sanoilla on perusteltu esivallan kunnioitusta kaksituhatta vuotta. Jeesus ei aavistanut, minkälaisen vallankäytön oikeuttamiseen niitä käytetään. Paavali oli samalla linjalla: ”Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta […] joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan.”

Ehdoton uskollisuus esivallalle sopi hyvin Rooman keisarille. Konstantinuksen valtakaudesta (306–337) alkaen Rooman keisarit pyrkivät siihen, että heillä oli valtansa tukena yhtenäinen kirkko. Niinpä keisarit kutsuivat koolle kirkolliskokouksia, jotta riitelevä kirkko määrittelisi oikean opin. Se oli reaalipolitiikkaa. Esivalta tuki valtiokirkkoa harhaoppisten vainoissa ja kirkko tuki valtiota sodissa.

Kristikunnan juutalaisvastaisuus oli välttämätön, joskaan ei riittävä edellytys holokaustille.

Kristinusko astui sotapolulle ensin Rooman keisarin kanssa. Periaate jatkui Euroopan valtioissa vuosisadasta toiseen. Kirkon julistus, kuinka valta on jumalasta ja valtaa vastaan nousu on nousu jumalaa vastaan, oli sen jälkeen kaikkialla kristikunnan piirissä mannaa kaikille hallitsijoille ja hallituksille.

Kristinuskon voitto merkitsi harhaoppisten ja muunuskoisten vainoa ja teloittamisia, ristiretkiä Lähi-Itään, valloitussotia sekä uskonsotia katolisten ja luterilaisten kesken. Kuvaavaa on, että paavi julisti ensimmäisen ristiretken Palestiinaan harhaoppisia, siis eri suunnan kristittyjä, juutalaisia ja saraseeneja vastan. Ristiretkillä uskonsoturit harjoittivat joukkomurhia.

Ensimmäisellä ristiretkellä jo matkalla tapettiin 10 000 juutalaista. Katolilaisten ja kalvinilaisten hugenottien sodat Ranskassa 1500-luvulla surmasivat 30 000–100 000 ihmistä. Katolilaisten ja protestanttien sotana alkanut yleiseurooppalainen kolmikymmenvuotinen sota 1600-luvulla tuotti noin kahdeksan miljoonaa uhria.

Pakanuuden vastaisuus aiheutti sanomatonta tuhoa ja kärsimystä Etelä-Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa. Muita kulttuureja ja niiden pyhiä paikkoja, rakennuksia ja kuvia hävitettiin sumeilematta, kuten sittemmin islamilainen Isis vähäisessä määrin.

Kristikunnan suurin ihmisoikeusrikkomus on ollut suhtautuminen juutalaisiin. Juutalaisvastaisuutta näkyi jo Uudessa testamentissa. Johanneksen evankeliumissa juutalaisen Jeesuksen suuhun pantiin epäuskottavasti sanat, joiden mukaan juutalaiset ovat Saatanasta. Markus laittoi niin ikään historialtaan epäuskottavasti juutalaisen kansanjoukon huutamaan päällensä kostoa Jeesuksen surmaamisesta: ”Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle.” Paavali kirjoitti, kuinka juutalaiset ovat tappaneet Jeesuksen ja ovat kaikkien vihollisia.

Jyrkän kielteinen asenne juutalaisia vastaan yleistyi alkuvuosisatoina niin sanotussa pakanakristillisyydessä. Kristityt pitivät juutalaisia Jeesuksen eli Jumalan murhaajina. Juutalaiset saivat kohdata toistuvasti vainoa, karkotuksia, pakkokäännyttämistä sekä erityisesti myöhemmällä keskiajalla toistuvia murha-aaltoja ja joukkomurhia. Laaja murha-aalto syntyi jopa Jeesuksen ruumiiksi ymmärretyn ehtoollisleivän väitetystä häpäisystä.

Kristikunnan juutalaisvastaisuus oli välttämätön, joskaan ei riittävä edellytys holokaustille. Lutherin vihamieliset ja herjaavat kirjoitukset juutalaisista olivat natsipropagandan käytössä.

Miljoonat ovat kuolleet kristinuskon suvaitsemattomuuden seurauksena, vaikka holokaustia ei otettaisi lukuun. Kirkot ja papit ovat siunanneet vainoja ja sodissa aseita – kristikunnan sisäisissä sodissa molemmilla puolilla. Kristinusko teki Euroopasta maailman sotaisimman ja verisimmän maanosan (Peter Frankopan: Silkkitiet 2021). Sieltä on alkanut kaksi maailmansotaa ja kolmannen alkua pelkäämme ortodoksisen kirkkokunnan kiihottamana.

Kristinuskon valta heikentyi uuden ajan taitteesta alkaen humanismin, uskonpuhdistuksen, renessanssin ja valistuksen ansiosta. Ne humanisoivat kristinuskon tulkintaa sekä heikensivät kirkon ja valtion sidosta. Vasta 1700-luvun valistusajan aatteet ja porvariston nousu tuottivat ensimmäiset ihmisoikeuksien julistukset, joissa osana oli uskonnonvapaus. Ranskan val­lan­ku­mouk­ses­sa syntyi ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus vuonna 1789 ja Amerikan vallankumouksen seurauksena Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus 1776.

Kristinuskon opeilla tai kirkoilla ei ollut osuutta ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistusten syntymisessä. Päinvastoin kirkot vastustivat ja jopa vainosivat valistusajan filosofeja, jotka puolustivat uskonnon- ja sa­nan­va­paut­ta, ihmisten tasa-arvoa tai valtion itsenäisyyttä kirkosta. Edelleen demokratian syntyä auttoi teollistuminen ja sen tuotteina porvariston ja työväestön synty.

Toisen maailmansodan globaali ja järkyttävä sukupolvikokemus tuotti YK:n ihmisoikeuksien julistuksen vuonna 1948. Sen osana oli uskonnonvapaus. Jeesuksen rakkauden käsky ei sitä ollut tuottanut kahden vuosituhannen aikana.

Uskonto poliittisen vallan välineenä kukoistaa edelleen eri puolilla maailmaa. Uskonnon aseman vahvistuminen ja käyttö oikeistolaisen politiikan välineenä esimerkiksi kristillisessä Yhdysvalloissa, Puolassa ja Unkarissa, islamilaisessa Turkissa, hindulaisessa Intiassa ja juutalaisessa Israelissa on taas merkinnyt heikennyksiä ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja sananvapauteen sekä demokratiaan.

Kari Kannala on eläkkeellä oleva asianajaja ja entinen teologi.

Kommentit

Kommentit on suljettu.