Verkkoartikkeli3/2019

Vanhan kaupunkikulttuurin suojelu – ajankohtainen kysymys

Henrik Lilius

Kaltio 1/1963

UNESCOn ”monumenttivuoden” merkeissä julkaisemme oheisen fil. yo. Henrik Liliuksen artikkelin ”Vanhan kaupunkikulttuurimme suojelu – ajankohtainen kysymys”. Artikkeli on ajankohtainen myös monien Pohjois-Suomen asutuskeskusten osalta. Niinpä kirjoittaja on valinnut kuvaesimerkit Oulusta, jossa asia monistakin syistä on erikoisen päiväkohtainen.

Suomen kaupunkikulttuuri elää nyt erästä ratkaisevinta vaihettaan. Taloudellisten noususuhdanteiden aikana alkanut poikkeuksellisen vilkas rakennustoiminta näyttää edelleenkin jatkuvan täydellä teholla. Toisaalta v:n 1959 uusi rakennuslaki on saanut aikaan ennen näkemättömän laajan asemakaavoitustyön.

Kaikki tämä on monessa suhteessa pelkästään positiivinen ilmiö. Kaupunkimme saatetaan taloudelliselta ja liikenteelliseltä kannalta moderneja tarpeita vastaavalle kannalle ja niissä toteutetaan monin kohdin mainitun rakennuslain uudistukset.

Kaikki tapahtuu kuitenkin suunnattoman nopeasti ja se aiheuttaa monia vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Eräs tällainen on asumisen sosiologiassa tapahtuva liikehtiminen. Suomen kaupunkikulttuurille vanhastaan ominainen yksittäisasutus on muuttumassa kerrostaloasumiseksi, joka ei edes hyvin ratkaistuna vastaa asuinmiljöönä perinteellisen puutaloasutuksen monia etuja.

Kulttuuri- ja rakennustaiteellisena aspektina tulevat tapahtumien kuluessa esiin kaupunkiemme vanhan rakennuskannan ja katunäkyien suojaamiseen tähtäävät toimenpiteet. Erityistä ajankohtaisuutta tälle probleemalle antaa Unescon järjestämä ns. monumenttivuosi, jonka teemaksi on Suomessa ehdotettu juuri kaupunkikulttuurin suojelua.

Kaupunkisuojelu on Suomessa verraten uusi käsite. V:n 1936 rakennuslaki edellytti ns. vanhan kaupunginosan muodostamista. Tämä käsite on uudessa rakennuslaissa korvattu termillä erityisalue, mutta muutoin ovat määräykset periaatteessa samat.

Varhaisimmat laajemmat kaupunkisuojelutoimenpiteet suoritettiin 1930-luvulla, jolloin mm. Helsingin Senaatintorin ympäristö julistettiin vanhaksi kaupunginosaksi ja tällä alueella tapahtuvaa rakennustoimintaa valvomaan asetettiin ns. vanhankaupunginkomitea. Olihan kysymyksessä maamme eräs arvokkaimman arkkitehtonisen kokonaisuuden säilyvyyden turvaaminen.

Porvoossa julistettiin 1930-luvun keskivaiheilla keskiaikainen asemakaava kokonaisuudessaan rauhoitetuksi. Samalla annettiin eräitä alueen rakentamistapaa, rakennuskorkeutta ym. koskevia määräyksiä. Nämä jäivät kuitenkin yksityisiin rakennuksiin nähden summittaisiksi ja ne ovat parhaillaan tarkastuksen kohteena.

Tällä hetkellä on esillä erittäin monta kaupunkisuojelun kohdetta. Ne koskevat sekä yksityisiä rakennuksia, kuten Hotelli Kämpin taloa Helsingissä, että asemakaavoituksen yhteydessä muodostettavia ”vanhoja kaupunginosia”. Painopiste näyttää olevan Pohjanlahdella; kysymyksessä ovat mm. Uusikaupunki, Kokkola, Raahe ja uusimpana tulokkaana Oulu.

Pohjanlanden rannikkokaupungit muodostavat selvän maamme muista kaupungeista erottuvan ryhmänsä. Niillä on useita yhteisäi piirteitä. Ensinnäkin ne perustettiin 1600-luvun alkupuoliskolla. Saman vuosisadan keskivaiheilla ne saivat ensimmäisen vahvistetun asemakaavansa maanmittari Claes Claessonin toimesta. Hänen pitkänomaiset, kahdesta tai kolmesta korttelirivistä koostuvat asemakaavansa antoivat koko Pohjanlahden kaupunkikulttuurille sen rungon, jonka varaan vastaiset arkkitehtoniset ratkaisut rakentuivat.

Vasta 1900-luvun alussa alkoi kyseinen runko hajota, mutta se on kuitenkin säilynyt poikkeuksellisen ehyenä esimerkiksi Uudessakaupungissa ja Raahessa. Toinen kaupunkikuvaan vaikuttanut tekijä oli se, että useat Pohjanmaan kaupungit paloivat 1800-luvun alkuvuosikymmeninä ja näin niiden rakennuskanta muodostui verraten yhtenäiseksi.

Mihin olisi sitten suunnattava suojaavat toimenpiteet nimenomaan Pohjanlahden rannikkokaupungeissa? Ensiksi asemakaavat! Ne edustavat ns. renessanssin ihanneasemakaavaa, ja palautuvat Ruotsin suurvalta-ajan kukoistuksen ajankohtaan, aikakauteen, joka samalla oli Suomen kaupunkikulttuurin ensimmäinen nousukausi. Tällöin luotiin kaupunkitaiteemme perusta, jonka nyt 1950–60-luku pyrkii hajoittamaan.

Asemakaavoissa olisikin pyrittävä säilyttämään ainakin eräin osin vanha korttelijako, katujen kulku, niiden leveys ja samalla pysyttämään rakennuskorkeus asemakaavan alkuperäistä luonnetta vastaavana. Eräs vanhoille kaupungeille ominainen piirre, kaupungin ja sitä ympäröivn alueen jyrkkä raja sekä vastakohtaisuus, joka ehkä selvimmin on säilynyt Raahessa ja ennen kaikkea Uudenkaupungin pohjoispuolella, ei sitä vastoin ole tarkoituksen mukainen rauhoittamisen tavoite.

Vanhan asemakaavan osittainen suojaaminen on lopultakin ehkä helpoimmin toteutettava toimenpide,varsinkin kun uusin kaavoituksemme yleensä pyrkii välttämään viime aikoina runsaasti esiintynyttä ylirakentamista. Toisaalta on kuitenkin liikenteen paine kasvanut ja vaatinut katujen levittämistä, josta on seurauksena alkuperäisen kadun tilatunnun katoaminen.

Asemakaavan suojelemista huomattavasti vaikeampi tehtävä on taide- ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan rakennuskannan säilyminen; sehän on jo huolestuttavassa määrin päässyt häviämään. Ongelma on osittain taloudellinen, mutta myös, varsinkin kun on kyse asuinrakennuksesta, mentaliteettikysymys. Ei enää haluta asua puutaloissa, vaan pyritään kerrostaloihin.

Yleisenä esiintyvä [on] katsantokanta, etteivät yksittäisasumisen edut vastaa niitä kustannuksia, jotka vanhan talon modernisoiminen vaatisi. Toisaalta on kaupunkisuojelun kannalta tärkeää, että rauhoitettava rakennus tai -kokonaisuus säilyttäisi alkuperäisen tehtävänsä; useimmissa tapauksissa kyseinen rakennus siis toimisi asuntona, tosin asianmukaisesti uusittuna, ja että se vain poikkeustapauksessa sisustetaan museoksi.

Ellei tätä tavoitetta saavuteta, muodostuu kaupunkisuojelu helposti kuolettavaksi tekijäksi. Eihän voida ajatella, että jossakin kaupungissa olisi yhtä monta museota kuin rauhoitettua taloa. Jos tällainen rakennus ei kuitenkaan enää syystä tai toisesta sovellu asunnoksi, on sille löydettävä uusi funktio. Esimerkiksi Tanskassa on usein lastentarha tai muu kunnallinen elin sijoitettu rauhoitettuun rakennukseen.

Suojeluksen alaiset rakennukset ja ennen muuta katunäkymät määräytyvät kahdesta tekijästä. Ensiksi ovat turvaamisen tarpeessa ne rakennukset, joilla on koko maan kannalta arkkitehtonista tai kaupunkikulttuurimme vaiheita valaisevaa merkitystä. Toiseksi on suojattava sellaiset rakennukset ja katunäkymät, jotka ovat kullekin kaupungille tyypilliset tai joilla kaupungin kulttuurihistorian kannalta on arvoa.

Oulussa ovat vanhan kaupunkikuvan suojelemiseen liittyvät ongelmat varsin ajankohtaiset. Kaupunginhallituksen asettaman asiaa tutkivan komitean mietintö on valmistunut ja muinaistieteellinen toimikunta on antanut lausuntonsa. Probleemana on näiden ja uusien asemakaavasuunnitelmien sopeuttaminen toisiinsa.

Oulun arkkitehtonisesti merkittävin kokonaisuus on luonnollisesti Franzénin puiston ympäristö keskipisteenään Oulun tuomiokirkko. Siinä kuvastuvat koko Oulun v:n 1822 palon jälkeiset rakennustaiteelliset pyrkimykset.

Julkisten rakennusten Lääninhallituksen Asemakadun kansakoulun edustaessa 1800-luvun jälkipuoliskon eklektismiä, on puiston laidalla Lyseon ohella eräs maamme kaikkein tärkeimmistä historiallisista kaupunkirakennuksista – Franzén–Liskon talo. Rakennus ei ole ainoastaan Oulun empiren huomattavin edustaja, vaan sillä on itsessään poikkeuksellisen korkea taiteellinen arvo. Sen kohtalo on kuitenkin vaakalaudalla, sillä Kajaaninkadun suunnitellun levennyksen jälkeen se sijaitsisi katuviivalla. Lisäksi rakennus on yksityisessä omistuksessa. On toivottavaa, että Oulun kaupungilla riittää kulttuuritahtoa ja varoja rakennuksen pelastamiseen; saatiinhan esimerkiksi Kokkolassa pelastetuksi Suomen kustavilaisen kaupunkiarkkitehtuurin komein edustaja – Roosin talo – juuri kaupungin ansiosta.

Franzénin puiston ohella on Oulussa eräs toinen merkittävä arkkitehtoninen kokonaisuus: Kaupungintalo, Poliisilaitos ja Suomen Pankin toimitalo. Tämä rakennusryhmä ilmentää Oulussa empiren ohella vankasti edustettua uusrenessanssia. Tässä tapauksessa helpottanee säilyttämispyrkimyksiä rakennusten kunnallinen omistussuhde.

Lisäksi on Oulussa runsaasti arkkitehtonisesti merkittäviä historiallisia rakennuksia, joiden säilyttämistä kontra purkamista olisi tarkoin punnittava.

Ennen valmisteilla olevan rakennussuojelulain (laki sivistyshistoriallisesti huomattavien rakennusten suojelusta) voimaanastumista on kaupunkisuojelumme juridisesti heikolla pohjalla. Positiivisiin tuloksiin on päästävä neuvotteluteitse, kulttuuritahtoa ja vastuuntuntoa osoittamalla. Kysymyksessä on probleema, jonka ensi arvoisen suurta merkitystä ei meillä vielä täysin tajuta. On kuitenkin aika tajuta se, sillä sukupolvemme voi tuhota kaupunkikulttuurimme ja muodostaa kaupunkimme rakentamisen pelkäksi kunnallisteknilliseksi ja -poliittiseksi toiminnaksi.

Kommentit