Minunkin kirjahyllyssäni oli kansalliseepoksemme monien muiden tavoin kerännyt pölyä ja säteillyt tietynlaista kunnianarvoisuutta; ja monien muiden tavoin oli kyseessä auttamattomasti vanhentunut raskaalla runomitalla rustattu tiiliskivi, jonka paikka oli juhlapuheissa mutta ei lukijoiden käsissä kulumassa. Avattuani teoksen sain nauttia – kuten niin monesti ennenkin elämässä – muualta omaksuttujen ennakkokäsitysten murtumisesta ja maailmankuvan muljahduksesta.

Lönnrotin stilisoimien säkeiden välistä puhuivat minulle äänet vuosituhansien takaa. Ääneen mumistuna runomitta laukkasi elävänä. Verevät hahmot ja tarinoiden oudot käänteet yllättivät länsimaisten tarinamuottien läpikyllästämän lukijan. Lukemattomien arkipuheen kielikuvien alkuperä paljastui: koko ajattelumme lävistävä salattu rihmasto tuli yhtäkkiä kuin fosforinhohtoisena näkyväksi, ja saavutin yhteyden yli satojen sukupolvien ympäri koko itämerensuomalaista kielialuetta.

Monta vuotta oli taksien takapenkeillä ja anniskeluravintoloiden istuimilla kuultu selvityksiä halustani ottaa itsekin haltuun tämä ihana kalevalainen runomitta. Minulle oli annettu yhteystietoja linkkimiehiin ja -naisiin, joilla olisi antaa pääsy unohdettuun tekniikkaan. Lukemattomat päivän kiireet, säätämisen silppu sekä muut elämän kiinnostavat asiat pulpahtelivat aina eteen ja vuosiksi jäi tämä haave toteuttamatta, kunnes minut viime vuonna kutsuttiin mukaan Tuomari Nurmion ja Juha Hurmeen megalomaanisen röyhkeään ”Kalevala elävänä tai kuolleena” -suurhankkeeseen.

Yksinäisenä sutena opiskelin runomitan kirjoista sekä Kalevalaisen Runokielen Seuran mainion Trokeemankeli-nettisivun avulla. Tarvittiin lopulta ulkopuolinen tyrkkäys, jotta sain solahdettua tähän jääkylmään sohjoon.

Olin kuvitellut, että alkusoinnut ja kahdeksantavuisuus riittäisivät kalevalamittaisuuteen, mutta yritelmistäni puuttui se jokin. Jouduin parinkymmenen vuoden sanoittamisen jälkeen ottamaan haltuun trokeen, daktyylin ja viskurilain kaltaista ammattisanastoa. Mutta alkoipa ihanasti oma kielikin helkätä.

Jos loppusointuisen laululyriikan sommittelu oli ollut kuin korttitalon tekemistä, jossa etsitään haparoimattomin sormin elementtien välistä tarkkaa tasapainoa, oli kalevalamitta kuin pullataikinaa, joka aina kantta raotettaessa kasvoi uusiin mittoihin ja muotoihin. Ensimmäinen yritelmäni oli nykytieteen valossa ja kalevalamitan hengessä sommiteltu maailmansyntyrunoelma. Laajasta mitastaan ja hapokkaasta muotoilusta johtuen se oli hankalasti sävellettävä, joten tein sen jatkeeksi selkeärakenteisemman ”Voyager”-ylistyslaulun luotaimille, joilla ihmiskunta on kurkottanut ennennäkemättömiin korkeuksiin sekä lähettänyt Chuck Berryn musiikkia, kotiosoitteensa ja nakukuvia itsestään ulkoavaruuteen tuntemattoman vastaanottajan ihasteltavaksi.

(Nykyaikana nakukuvien lähettämistä ventovieraille ei suositella. Täytyy muistaa, että 1970-luvulla aika oli toinen emmekä voi tuomita tuolloisia ihmisiä nykymoraalin perusteella.)

Luotaimen kultaiselle kiekolle on tallennettu lisäksi ihmispuhetta eri kielillä, valaiden laulua sekä valokuvia maapallon ja ihmiskunnan parhaista puolista. Melko erottamattomasti ihmisyyteen kuuluvat ikävät asiat on viestistä jätetty pois. Sopii toivoa, että lajiamme ei syytetä harhaanjohtavasta markkinoinnista, kun humanoidit viestin johdattelemina viimein saapuvat planeetallemme.

Toisaalta emme myöskään tiedä, mitä valaat ovat kertoneet kiekolle. Voi olla, että he paljastavat totuuden maapallon herralajin touhuista. Kenties heidän viestinsä on avunpyyntö.

Kuten Voyager-luotaimella avaruudessa, oma tutkimusretkeni Kalevalan maailmaan on vasta alussa. Abstrakti tietoverkko on aktivoitu, ajatukset hakeutuvat kuin itsestään nelipolviseen trokeeseen. Ideoiden Oortin pilvi lähestyy. En ole etsimässä salattua avainta Sigurd Wettenhovi-Aspan ja Pekka Ervastin tavoin vaan sukeltamassa kieleen ja tietoisuuteen.

Jo miltei kahden vuosisadan ajan on Kalevalaa tutkittu ja tulkittu. Eri ajat, aatteet ja ihmiset ovat löytäneet sieltä oman totuutensa. Kalevala onkin muiden isojen kirjojen tapaan kuin mahtava muotoaan muuttava mustetahratesti, jossa ihmiset näkevät maailmankaikkeuden salaisuuksista ehkä käsittämättömimmän: oman tajuntamme ja mielikuvituksen ihmeet.