eli kuinka kulttuuripalkinto kulutetaan

Kun tekee kulttuurilehteä pienillä resursseilla, kymmenentuhannen euron palkintoraha mahdollistaa paljon. Matkoja, joihin normaalisti ei ole varaa, pystyy suunnittelemaan laskematta, minkä verran lehden sivumäärää tarvitsisi matkan takia vähentää. Ja koska sananparren mukaan raha tulee rahan luo, yhtäkkiä toimitukseen alkaa saapua kutsuja, joissa kutsuja suostuu maksamaan jopa matkakulut.

Maksettu matka Uumajaan, missä Barentsin euroarktinen neuvosto kokoontui lokakuun alussa samaan aikaan EU:n arktisen foorumin kanssa, palkintoa vastaanottamaan oli toki luonnollinen ja odotettu. Se, että Norrbottenista johdettu Arctic Pulse -hanke halusi maksaa Kaltion juttureissun konserttiin Luulajaan, tuli taas niin sanotusti pyytämättä ja yllättäen. Muu ry:n ja Art Vehicles -ryhmän järjestämälle taidebussimatkalle Tromssan Insomnia-festivaalille päätoimittaja piti kuitenkin vielä lähettää lehden omalla kustannuksella.

Marja-Liisa ja viisi muuta matkaharmoonia

Norjan, Ruotsin ja Suomen pohjoisosia yhdistää etäisyys kunkin maan pääkaupungista. Oslossa, Tukholmassa ja Helsingissä poliitikot sekä valtaosa asukkaista tuntuvat suhtautuvan maittensa pohjoisiin osiin välinpitämättömästi tai jopa halveksuen.

Onkin harmillista, että kolmen maan kalottialueiden yhteistyöstä ei juurikaan kuule puhetta julkisuudessa. Pohjoisen kaupallinen lehdistö on kiinnostuneempi Helsingin tapahtumista kuin siitä, millaisia mahdollisuuksia kolmen ajotunnin päässä Luulajassa olisi. Perämerenkaaren rautatieyhteyden luominen ei syystä tai toisesta etene, vaikka Suomen hallituksille on kerta toisensa jälkeen todisteltu, mitä mahdollisuuksia muutamien miljoonien satsaus Kemin ja Haaparannan välisen rataosuuden sähköistämiseen avaisi.

Vaikka Väylän varressa kulttuurivaihto rajan ylitse on vilkasta, jo reilun sadan kilometrin päässä Oulussa katseita ei vieläkään osata suunnata tarpeeksi länsinaapurin taidetarjontaan. Norjaankin omatoimimatkailijat suuntaavat autojensa keulat  jylhien vuonomaisemien ja välillä erinäköisessä luonnossa oleilun takia. Vuorenhuippujen ja rantatyrskyjen väliin mahtuu kuitenkin monta mielenkiintoista ihmisen tekoa.

Kun kulttuuri- ja taideyhteistyötä tapahtuu, sen taustalla on viimeisten vuosikymmenten aikana usein ollut hanketoiminta joko erilaisten EU-tukien tai Pohjoismaisen kulttuuripisteen sekä ministerineuvoston avustusten vauhdittamana. Hanketoiminnan ongelma (eli nykykielellä ”haaste”) on kuitenkin pitkäjänteisyyden puute: usein kolmivuotisen hankkeen tarkoituksena oleva ”toiminnan vakiinnuttaminen” osoittautuu resurssien kadotessa mahdottomaksi, kun kunnilta, maakunnilta tai valtiolta ei löydykään halua rahoittaa toimintaa. Tai selvityshankkeelle rahoitusta annettaessa lupailtu mahdollisuus jatkohankkeen rahoitukselle katoaa uuden toimikauden uusien linjausten myötä.

Jokaisesta hankkeesta jää silti aina jonkinlainen siemen kohti tulevaa. Vaikka muutamana vuotena järjestetty toiminta keskeytyy, on tapahtunut kohtaamisia, syntynyt uusia tuttavuuksia ja ystävyyssuhteita, löytynyt ihmisiä, joihin voi tarvittaessa ottaa yhteyttä. Niinpä en osaa kirjoittaa nyt käynnissä  olevasta Arctic Pulse -hankkeesta palaamatta vuosina 2008–2010 toimineeseen Music on Top -hankkeeseen.

2018 alkanut ja kesään 2021 kestävä Arctic Pulse on selkeästi Music on Topin (MoT) perillinen. Aiempi hanke säilytti ja kehitti musiikkiosaamista Tromssan läänissä, Norrbottenissa ja Oulussa. MoT-hankkeessa hallinnoivan Norrbottensmusikenin kumppanit olivat Oulun ja Tromssan kaupunkien kulttuuritoimet, Arctic Pulsessa taas BusinessOulu-liikelaitos sekä maakunnallinen Kultur i Troms. Lisäksi mukana on Pohjois-Norjassa toimiva RYK – Rytmisk kompetansenettverk i Nord eli pohjoisen rytminen osaamisverkko. Hanketta rahoittavat tälläkin kertaa Norrbotten ja Oulun kaupunki, Norjassa rahoittajaksi on vaihtunut maakunta ja Ruotsissa myös Luulajan kaupunki osallistuu. Päärahoittaja on edelleen EU:n Interreg-ohjelma.

Osallistuin itse Oulun taiteiden yö ry:n toiminnanjohtajana MoT:n musiikkitapahtumien järjestäjille suunnattuihin seminaareihin Narvikissa, Luulajassa ja Oulussa. Ilman hanketta olisin tuskin vieläkään matkustanut junalla Narvikiin – lumipyryssäkin huikea kokemus. Arctic Pulse ehti kuitenkin toimia noin vuoden, ennen kuin edes huomasin hankkeen olevan käynnissä: en tiedä, jäivätkö viestit saapumatta vai jätinkö ne vain huomiotta. Kun en käynyt Qstockissa, en tajunnut, että hanke järjesti sinne luulajalaisen Machinae Supremacy -metalliyhtyeen, joka saapuu tammikuussa 2020 uudelleen Suomeen viiden keikan kiertueelle. Vasta ”Marja-Liisa Orgelsuite” herätti Facebookissa huomioni.

”Kuuden matkaharmoonin ja kuuden pohjoismaisen muusikon musiikillinen yhteistyö”. Näillä sanoilla minulle kaupattiin reissu Luulajaan, koska Oulun-esityksen ajankohdaksi kalenterini oli jo täyttynyt muilla kokouksilla. Näillä sanoilla sain myös Tuomo Kangasmaan houkuteltua kuvaajaksi ja autonkuljettajaksi. Olihan tämä ensimmäinen kerta, kun kumpikaan meistä oli nähnyt kuutta matkaharmoonia samassa huoneessa saatikka samassa esityksessä. Käsillä oli selkeästi jotain ainutlaatuista.

Sattuman oikusta kuulin, että Arctic Pulse -hankkeen toteuttajat Ruotsista ja Norjasta olisivat käymässä Oulussa syyskuun alussa. Ruinasin itselleni kahvikutsun Euroopan kestävin kulttuurikaupunki -hankkeen projektipäällikkö Taina Ronkaiselta, joka toimii myös Arctic Pulsen yhteyshenkilönä, kun kuulin, että hanketta vetää MoT:iakin luotsannut Peter Hauptmann. Osa norjalaisista osoittautui samoin vanhoiksi tutuiksi. Mainitsin Kaltion matkaavan Luulajaan hankkeen mahdollistamaa esitystä katsomaan, jolloin kävi ilmi, että hanke voi tällaisia toimittajamatkoja tukea matkakuluja hoitamalla. 

Voi siis sanoa, että tämä on jossain määrin maksettu juttu. Toisaalta voi myös sanoa, että aikomus kirjoittaa esityksestä ja hankkeesta oli syntynyt jo ennen korvaustarjousta. Silti tätä juttua ei ehkä kannata kutsua täysin riippumattomaksi journalismiksi.

Perille, pikkuhiljaa

Music on Top keskittyi kymmenen vuotta sitten pohjoisten etenkin jazz- ja folk-muusikoitten sekä musiikkitapahtumien ja festivaalien järjestäjien osaamiseen. Arctic Pulsessa ovat edelleen mukana alueen yhtyeiden ja muusikoiden kiertuetoiminnan kehittäminen sekä nuorten soittajien kouliminen, mutta hankkeessa tehdään myös matkailu- ja markkinointitoimenpiteitä. Tavoitteena on lisätä pohjoisen turismikuvastoon luonnon ja tyhjyyden oheen myös ihmiselämää, kulttuuria ja taidetta.

Arctic Pulse tuottaa esimerkiksi audiovisuaalista esittelymateriaalia artisteille, joilta sellaista vielä puuttuu, ja nostaa verkkosivuilleen (www.arcticpulse.eu) alueen esiintyjiä. Tätä kirjoittaessa etusivulla on musiikkia uumajansaamelaiselta Katarina Barrukilta, pohjoisnorjalaiselta Julietnorthilta, meänkieliseltä Meänland-reggaeyhtyeeltä, Norrbotten Big Bandiltä sekä Oulun Mieskuoro Huutajilta. Kuudentena on muutaman vuoden vanha Stachen ”Common Wealth” -video – yksi tämän vuosikymmenen parhaita oululaisia popkappaleita.

”Jazzartisteilla ei usein ole lainkaan sellaista videomateriaalia, jolla heidän musiikkiaan voisi esitellä”, Peter Hauptmann selittää. ”Tai sitten on suttuisesti kuvattua keikkavideota, jonka äänenlaatu on huonoa. Miten joku yhtyettä tuntematon osaa buukata tällaisen yhtyeen?” Parantamalla näiden artistien näkyvyyttä ja keikkamahdollisuuksia Arctic Pulse samalla markkinoi koko tätä pohjoista aluetta.

Videoportaalin ohella hankkeella on oma Spotify-soittolista. Senkin löytää samalta verkkosivulta.

Kuudelle matkaharmoonille sävelletystä ”Marja-Liisa Orgelsuitesta” eli harmoonisarjasta on myös tehty sivustolle minuutin mittainen esittelyvideo. Oikeastaan harmi, että se on niin lyhyt. Toisaalta mainosvideon tarkoitus on tietenkin saada yleisö saapumaan esitykseen tai hankkimaan äänite. Tällä hetkellä kumpikaan ei taida olla mahdollista, siksi harmi.

Teos on nimittäin lumoava. Norjalaisen Mariann Torsetin sävellykset ovat selkeästi kiinni kansanmusiikin perinteessä, joten mielleyhtymät vanhojen ruotsalaisten elokuvien kesäkuvauksiin eivät varsinaisesti yllätä. Soittimen luonteesta kumpuavat muistot posetiivareista, huvipuistoista ja karuselleista. Karuselliin viittaa myös pyörivä liike, kun Sigurd Johan Heiden koreografiassa soittajat vuorottelevat toistensa matkaharmoonien työntäjinä. Välillä meno on jo tanssillista, välillä hidastetaan kuin surumarssiin.

”Kuinka herkästi”, olen kirjoittanut muistikirjaani ja lopettanut lauseen siihen. Lienen viitannut instrumentin sointiin. Kun omat harmoonimuistot ovat enimmäkseen kouluajan aamuvirsien säestyksestä, matkaharmoonit ammattimuusikoiden käsissä tuntuvat täysin eri soittimilta. Ja eri soittimia ne ovatkin: eivät nämä kuusi ole samanlaisia, jokainen on omaäänisensä yksilö. Yksilöitä, kuten soittajansakin: Norjasta säveltäjä Torsett ja Harald Lind-Hanssen, Ruotsista Kristina Bergström ja Janne Strömstedt, suomalaiset Leija Lautamaja ja Milla Viljamaa.

Ajatus usean matkaharmoonin teoksesta ehti kehkeytyä useampia vuosia. Mariann Torsetin yhteistyö koreografi Heiden kanssa alkoi vuonna 2012 tanssiteoksesta ”Kartellet”, joka ensiesitettiin  Kalottspel-festivaalilla Norjan Målselvissa ja jäi elämään myös ryhmän nimenä. Tanssiteoksia tehdessään Heide ja Torsett miettivät, miksei myös soitin voisi tanssia, ja vähitellen pohdinta laajeni kuuden soittajan ja soittimen ääntä ja liikettä yhdistäväksi kappaleeksi. ”Marja-Liisa Orgelsuite” valmistui kesän 2018 Kalottspeliin Pohjois-Norjan kansanmusiikkikeskus Folkemusikk Nordin vetäjä Terje Forshaugin tuottamana.

Vaikka kuusi soittajaa mahtuukin yhteen isoon autoon, soittimineen tämä tuotanto vaatii vähintään toisen, joten ilman Arctic Pulsen kaltaisen hankkeen tukea kiertueen järjestäminen niin, että muusikoille jäisi siitä jotain käteen, on nykyisin vähäväkisessä pohjoisessa mahdotonta. ”Marja-Liisan” kiertue oli ensimmäinen hankkeen tukema sen järjestettyä aiemmin vain yksittäisiä esiintymisiä. Peter Hauptmann kertoo, että MoT-hankkeesta poiketen Arctic Pulse voi toimia myös Suomen Lapin alueella. ”Tämä tekee kiertueiden suunnittelusta helpompaa.” Olihan se hieman omituista, että edellinen hanke joutui jättämään kokonaisen maakunnan välistä.

Ovat ne välitkin toki tärkeitä. ”Marja-Liisassakin” kappaleet seuraavat toistaan vain yleisön taputusten ja soittajien hiljaisten siirtymisten tauottamina. Jäin kaipaamaan esittelyjä, niin kappaleitten kuin soittimien, tai matkaharmoonin historian.

Tarinat ovat nimittäin lähes yhtä lumoavia. Soitinten yksilöllisyydestä kertoo paljon jo se, että ”Marja-Liisa” on Torsetin oman matkaharmoonin nimi. Se on löytynyt Suomesta, mistä syystä Torset nimesi sen Marja-Liisa Kirvesniemen mukaan. Suomalaisvalmisteinen se ei kuitenkaan ole: olen kirjannut muistiin esiintymässä olevan kolme yhdysvaltalaista, kaksi saksalaista ja yhden ruotsalaisen harmoonin. Kristina Bergström soittaa ”Kappalaisen urkua” (”Chaplain’s organ”), koska se on ollut toisessa maailmansodassa amerikkalaisen sotilaspastorin käytössä. Yhdysvaltain armeija osti 1940-luvulla Estey Organ Companyltä 1 200 kappaletta matkaharmoonia Euroopan sotateatteria varten, koska rintamallakin jumalanpalveluksia oli säestettävä. Näitä sitten jätettiin jälkeen sotilaiden palatessa Atlantin toiselle puolen.

Polkuharmoonit ovat olleet yleisiä hartauskäytössä Suomessakin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Maallisemmissa kansanmusiikkikuvioissa ne ovat yleistyneet 1960-luvulta lähtien. ”Kulttuurimme on jälleen heräämässä eloon”, Janne Strömstedt sanoo viitaten nykyhetkeen. Onkin totta, että Suomenkin nuorisokulttuuri on alkanut tällä vuosikymmenellä ammentaa enemmän myös pohjoismaisesta historiastamme eikä pelkästään muokannut kauempaa lännestä saapuvaa pop-kulttuuria omakseen. Tätä perinteen vahvistumista nyt myös Arctic Pulse tukee.

Välinäytös Västerbottenissa

Torstaina 3.10.2019 oli sitten Barentsin kulttuuriyhteistyöpalkintojen jakotilaisuus. Keskiviikkona pikkubussilla Oulusta Uumajaan, lounas Torniossa ja Leninin puheen seuraaminen Haaparannalla (osana Suomen ja Ruotsin yhdistävän rautatiesillan satavuotisjuhlallisuuksia), perjantaina sama matka takaisin. Pikamatka siis.

Koska aiheemme on musiikki, on toki mainittava, että palkintojen luovutuksen jälkeen Vävenin sisäpihan lavalla esiintyi aiemmin mainittu Katarina Barruk yhtyeineen. Perjantaina ehdin esitellä lyhyesti Kaltiota Barentsin kulttuurityöryhmän työpajalle, joka jäi pohtimaan digitalisaation mahdollisuuksia. Itse jäin pohtimaan Barentsin alueen yhteisen kritiikkiportaalin mahdollisuutta.

Uumajan yliopistossa on taiteiden tiedekunta sekä runsaasti humanisteja, joten Uumajassakin on kirjakahvila, Bokcafé Pilgatan. Samassa talossa on myös Mingus bok & skivbutik, josta tälläkin kerralla löysin mukaani muutaman äänilevyn: Nick Cavea, M. A. Nummista ja Philip Glassia. Sain myös pari cd-levyä norjalaiselta Barentsin kulttuuriyhteistyöpalkitulta, tromssalaiselta saksofonisti Ola Asdahl Rokkenesilta.

Aikaiset aamut Jäämeren rannalla

Barents-matkailu jatkui Oulun syyslomaviikolla, kun vuorossa oli taiteilijajärjestö Muu ry:n, oululaisen Bingon ja Taiteen edistämiskeskuksen Art Vehicles -hankkeen toinen taidebussimatka Tromssaan. Tämäkin hanke haluaa vahvistaa pohjoisen alueen kulttuuriyhteistyötä ja lisätä pohjoisten taidefestivaalien tunnettuutta; ensimmäinen bussimatka järjestyi Murmanskin Inversia-festivaalille viime helmikuussa.

Tromssassa kohde oli elektronisen musiikin festivaali Insomnia, menomatkalla vierailtiin myös Kittilän Särestöniemi-museossa. Oulusta aamuseitsemältä lähteneellä ja Tromssaan iltayhdeksältä saapuneella bussimatkalla – viisitoista tuntia siis kaikkiaan – sai tutustua Muu ry:n kuratoimaan video- ja äänitaiteeseen tablettien, sy­li­mik­ro­jen ja kuulokkeitten avulla.

Jäämeren rannikkokaupungit ovat hämmästyttävän kansainvälisiä paikkoja. Arktisuus kiinnostaa myös taiteen tekijöitä, ei pelkästään öljynporaajia ja maail­man­politiikan strategikkoja. Tromssasta kuljetaan Huippuvuorille ja edemmäs napa-alueelle, joten paikka on ilmastotutkimuksenkin kannalta merkittävä.

Niinpä Insomnian kaltaisen festivaalin ei ole vaikea houkutella varsin kansainvälistä esiintyjäkaartia. Etenkin, kun rahoituksen kanavia on monista EU-hankkeista Kanadan ja Quebecin kulttuurihallintoihin. Sponsorina on myös SpareBank Nord-Norge, joka vastikään lupasi 50 miljoonaa kruunua Bodøn Euroopan kulttuuripääkaupunkihankkeeseen, kun Oslossa kulttuuriministeri oli lausunut, että ministeriö ei välttämättä hanketta rahoita. Olisivatpa suomalaiset pankit yhtä mittavasti kulttuurimyönteisiä!

Tromssa ei ole silti pelkästään paratiisi taiteen tekijöille. Kuvataiteilijoiden työtiloista kuuluu olevan pulaa, ja puretusta makasiinirakennuksesta muutama vuosi sitten lähtenyt taidekollektiivi Kurant odottelee edelleen kaupungin lupaamia korvaavia tiloja. Tällä hetkellä liipasimella on Tromssan Taideyhdistyksen toimitilat ilmeisesti mittavaa remonttia vaativassa komeassa vanhassa rakennuksessa, jonka omistanut säätiö lahjoitti sen remonttivarojen puutteessa Tromssan kaupungille, jota puolestaan on ostotarkoituksessa lähestynyt yliopisto, joka haluaisi remontoida siitä itselleen juhlatilan. Päätöksiä ei ilmeisesti ole vielä tehty.

Taideyhdistyksen talossa järjestettiin myös Insomnia-festivaalin näyttely, johon läänintaiteilija Leevi Lehtinen toi taidebussin mukana näyttävän videoinstallaation. Muutoin festivaali keskittyi nimensä mukaisesti öihin; musiikki soi kolmisalisessa opiskelijatalo Drivissä torstaista lauantaihin, iltakahdeksasta aamuneljään.

Kiinnostun nykyisin enemmän hotellien aamiaisista kuin aamuöisestä tamppaamisesta teknon tahtiin, joten en jaksanut Insomnian  aamuöiden artistikattausta seurata. Onneksi itseäni kiinnostavat esiintyjät oli ohjelmoitu lavoille alkuiltoihin. Torstain myöhäisen saapumisemme myötä en jaksanut ensimmäisen yön artisteja seurata lainkaan. Perjantain ja lauantain nimistäkin tunnistin vain yhden; tummanpuhuvia pöhäyksiä ja suttuisen minimalistista äänivallia lauantain ensimmäisenä artistina Jääkarhu-lavalla kaiuttimista runnonut Maria W. Horn soitti teini-ikäisenä kymmenisen vuotta sitten Meänfestivaalilla näkemässäni Kraa-folkbändissä, ja kerran Tukholman Supermarket-taidemessuilla kävin melkein häntä kuuntelemassa.

Perjantai tulee kuitenkin ennen lauantaita Norjassakin, ja ensimmäinen kuuntelemani akti on Belgiassa asuva venezuelalainen Bear Bones Lay Low, jolla on pöytä täynnä sähköisiä vempeleitä. Kuulostaa, kuin olisi sämplätty ainakin erilaisia eteläamerikkalaisia helistimiä, välillä kuvittelen kuulevani säkkipillin. ”Kuin Jodorowskyn elokuva”, kirjoitan lojuessani pimeässä sohvalla, sekä ”Popol Vuh ja Silver Apples”.

Musiikin muuttuessa liian tanssittavaksi vaellan alakerran Café-lavalta talon huipulle, mistä päälavaa voi seurata yläviistosta. Islantilaisen Special K:n ja norjalaisen Faraon tilausyhteistyö Insomniaan on ainakin tästä kuvakulmasta lattea ja mielikuvitukseton: nuoret naiset antavat koneiden soittaa musiikin ja esijumppaavat taustalle heijastettujen 1980-luvun aerobic-videoiden tahtiin. Uppoaa tämä toki moniin. Jumppahetken jälkeen Jääkarhu-lavalle nousevan Easter-duon puhelaulun lakonisuus tuntuu vähemmän pastissilta, vaikka kasari tässäkin piittaamattomuudessa ja dekadenssissa kuuluu läpi. Huomaan ajattelevani, miten kuitenkin pidän Draama-Helmistä paljon enemmän.

Kuuntelen vielä hetken päälavalla esiintyvää Perera Elsewhereä ennen hotelliin palaamista. Välillä trumpettia puhaltavaa nokkanaista komppaa rumpali niin hellästi, että vitsailemme hänen pelkäävän rikkovan lainakamansa.

Viimeisen illan aloittaa siis Horn, jota seuraa päälavalla savuverhon takaa punaista valoa ja yhtä punaista äänivallia yleisöön puskeva Tim Hecker. Festivaalin huipuksi itselleni kohoaa Heckeriä Jääkarhulla seuraava saksofonisti Bendik Giske, jonka läppien läpsyttely ja luuppien rakentaminen tuo elävästi mieleen Kimmo Pohjosen haitaroinnin 2000-luvun taitteessa. Hengitystekniikkansa ja luuppien avulla Giske puhaltaa vapaata jazzia muistuttavia biisejään kuin isompikin kokoonpano.

Tajuan, ettei mikään tämän jälkeen voi tehdä yhtä isoa vaikutusta, ja haen takkini päälavan narikasta. Rumputyöpajan perjantaina pitänyt ugandalainen Nihiloxiga hakkaa vimmaisesti, mutta pysyn päätöksessäni. Minua ei enää käännä edes aulassa vastaantulevan naisen vetoaminen: ”Du må aldri gå!”

Menen silti.

Jälkinäytös

Tromssassa käydessäni yritän aina vierailla myös Pohjois-Norjan taidemuseossa, jonka kokoelmissa on François-Auguste Briardin maalaus ”Laestadius saarnaa saamelaisille”. Tämänhetkisessä ripustuksessa sen naapurihuoneessa on Inghild Karlsenin videoteos ”Variksenpelätit” vuodelta 1983, jossa taiteilija on pystyttänyt viitisentoista villahuopaista hahmoa seipäisiin merenrantaan ja kuvannut niiden hiljalleen hiutuvan tuulessa. Näyttelytekstissä kerrotaan teoksen olevan jonkinlainen loitsu Jäämeren öljynporausta vastaan.

Istun katsomaan teosta, ja asetan kuulokkeet korvilleni. Philip Glassin minimalismi naulitsee minut paikoilleni, enkä voi poistua videon ääreltä yli kymmeneen minuuttin. Se ehtii pyörähtää ympäri, ja istun yhä naulittuna.

Seuraavalla viikolla laitan vihdoin Uumajan-tuliaiseni levylautaselle. Philip Glassin Glassworks vuodelta 1982. Levy alkaa pyöriä, neula liikkuu äänivarren päässä uran alkuun ja laskeutuu. Musiikki alkaa. Pysähdyn. Ensimmäinen kappale ”Opening” on sama, joka soi ”Variksenpelättien” taustalla.

Seuraavan lauantain kohteena olisi Ii. Ei sen kauemmaksi.