Keskinkertainen leikki

Milloinpa viimeksi olette nähnyt parisuhdedraaman, jonka päänäyttelijät eivät olisi akateemisesti koulutettuja? Milloin viimeksi olette nähneet draamaelokuvan, jonka pääteemana ei olisi kipuileva parisuhde? Aki Kaurismäen tuorein äkkiseltään tuli allekirjoittaneelle mieleen, mutta sittenpä pitikin muistia virkistää mukamas ”villin leikin” tavoin kotvanen.

Saksalais-suomalaisen yhteistuotannon Villin leikin kaava on yllä mainitun selkeä: tutkijanuraa tekee Saara Kotkaniemen esittämä Saara, väitöskirjansa kanssa kamppailee Nicola Perot’n esittämä Robert. Ohjaaja-käsikirjoittajana toimii saksalainen Jonas Rothlaender.

Englantia, saksaa ja suomea vuoropuhelussaan hyödyntävä elokuva on ihmissuhdedraama erilaisista alistussuhteista. Levitysyhtiön synopsis pilkahtelee seksuaalissävytteistä draamaa, mutta ilahduttavasti elokuva tarjoaa myös toisenlaisia valtasuhteita.

Alastomuutta on vähän. Seksillä ei mässäillä, paljas pinta on häivytetty leikkauksin ja hämyisin kuvakulmin. Intiimikohtauksien koreografia toimii ja on uskottavaa. Päähenkilöpariskunnan keskinäinen luottamus ja kehonkieli sointuu.

Saara Kotkaniemi osaa flirttailla onnistuneesti vastaparilleen Nicola Perot’lle. Parin vuorotteleva alistuneisuus on näyteltynä elokuvan yksi onnistuneimmista osa-alueista. Elokuva on siinä mielessä niukka, että kohtauksissa nähdään korkeintaan neljää vuoropuheluun osallistuvaa näyttelijää. Koko elokuvassa näyttelijöitä on kaikkiaan yksitoista.

Sivurooleissa vilahtavat Saaran äksy äiti ja innoton insinööri-isäpuoli (Outi Mäenpää ja Timo Torikka) sekä ystäväpariskunta (Cecilia Paul ja Elmer Bäck). Näyttelijätyöskentely nojaa reilun sadan minuutin elokuvasta noin tunnin Kotkaniemen ja Perot’n kahdenkeskiseen työskentelyyn. Moinen minimalismi puhuttelee: vaikuttaa valintana uhkarohkealta, mutta onnistuu roolituksensa tähden.

Sen sijaan sataan minuuttiin käänteitä on niukasti. Juonenkuljetus liikahtelee paikoin hitaammin kuin mannerlaatat konsanaan, ja osa tapahtumista on ennakoitavissa hölmistyttävän varhain. Tästä huolimatta elokuvan viimeinen vartti on tapahtumineen yksi kauneimmista aikoihin. Elokuvan lopetus tulee ihanan kiperään kohtaan. Lopetuksen ansiosta elokuvasta jää hitusen keskinkertaista parempi vaikutelma.

Paikoin häveliäs ja etenemätön elokuva on teknisesti laadukas, mutta yllätyksetön valinnoiltaan. Harvoissa seksikohtauksissa leikkaus on arvoituksellinen, mutta muutoin teknisestä toteutuksesta ei jää oikein muuta sanottavaa kehuina tai moitteina. Harvat musiikkivalinnat eivät ärsytä, mutta eivätpä toisaalta kyllä jää muutoin mielenkään.

Käsikirjoituksen onnistuminen nojaa päähenkilöiden väliseen sanattomaan viestintään. Pitkin elokuvaa seikkaileva hirvi on symboliikan tasolla hykerryttävän mahtava. Saariston mökkeilykohtauksissa saunassa käydään vain kertaalleen, uimassakin vain muutamaan otteeseen. Mökkikuvasto krapuloineen on mukavan homssuinen: arkinen, korostamaton ja soutaa kliseiden karikkojen ohi varman laiskasti.

Maalailevasta elokuvasta puuttuu vaara, villeys ja tenho. Elokuvan jylhin ja mieleenpainuvin kohtaus on kokon ympärillä riehakkaasti tanssahteleva Kotkaniemi. Harmi, että yksittäinen kohtaus ei voi pelastaa muutoin keskinkertaisuuteen lipuvaa kokonaisuutta.