Asema-kollektiivi: Eläintila. Esitykset Oulussa Hupisaarten kesäteatterissa 28.6.–5.7.2024.
Käsikirjoitus George Orwellin teoksen pohjalta Asta Sveholm, ohjaus Emma Mattila, lavastus-, tarpeisto- ja pukusuunnittelu Maija Kirsikka Litmanen, äänisuunnittelu Antero Kemppi, koreografia ja laulut Talvikki Eerola.
Rooleissa Eliel Alasalmi, Youssef Asad Alkhatib, Talvikki Eerola, Eeva Kaihola, Kiira Karvonen, Ilona Kenttälä, Eetu Känkänen, Sami Lalou, Anna-Leena Järvi, Roosa Ohtonen, Carlos Orjuela, Asta Sveholm, Emilia Vaali, Niko Viitala.
George Orwellin pienoisromaani Eläinten vallankumous (1945) ei tyhjene yhteen tulkintaan. Satiirina se toki peilaili hyvinkin tarkasti kirjailijan pettymystä Neuvostoliiton kehitykseen ja Stalinin nousuun.
Nuorten teatteriammattilaisten ja -opiskelijoiden Asema-kollektiivi on kuvannut oman versionsa korostavan eläinten oikeuksia. Onneksi Hupisaarten kesäteatterissa koettava näytelmä ei liimaa tätä näkökulmaa väkipakolla alkuteoksen päälle. Mutta kun Asta Sveholmin käsikirjoitus on herätellyt katsojan, idea muunlajisten sorrosta tuntuu aivan luontevasti löytyvän Orwellin tekstistä. Kuinka onkin käynyt näin, että ihminen on muuttunut yhdestä eläinlajista muiden joukossa koko elonkehän kohtalosta päättäväksi, ja tasapainoisemmat vuorovaikutussuhteet ovat vaihtuneet riistoon ja tehotuotantoon?
Eläintila käynnistyy hiukan haahuillen näyttelijöiden kuljeskellessa ympäriinsä ja asettuessa hiljalleen rooleihinsa. Mutta pian Emma Mattilan energinen ja karnevalistinen ohjaus löytää uomansa.
Kun ihmiset suistetaan vallasta, muut eläimet vapautuvat tavoittelemaan yhteistyössä omaa onnelaansa. Kaunis päämäärä hukkuu ennen pitkää kaaokseen sikojen ahneuden ja keskinäisen selkäänpuukottamisen myötä.
Käsiohjelmaan on liitetty bingoruudukko kesäteatterin kliseistä. Ei se täyteen tule, mutta hetkittäin tuntuu, että mukana on itsetarkoituksellisia aineksia: maalaishuumoria epäyhtenäisine murrerepliikkeineen ja pakollinen paljas pylly.
Parodiaa kesäteatteriskenestä? Ilmankin pärjäisi.
Napoleon-sika (Eeva Kaihola) esittelee tilalle uuden vahtikoira Mustin (Eetu Känkänen). Kuva Kati Leinonen.
Hupisaarten kesäteatterissa on tilaa nelistää, ja joukkio käyttääkin laajasti paitsi avaraa näyttämöä, myös ympäröivää puistoa. Antero Kempin äänisuunnittelu korostaa vaikuttavasti niin onnen ja menestyksen kuin katastrofinkin hetkiä.
Maija Litmasen luoma visuaalinen ilme taustafondeineen, heinäpaaleineen ja muunneltavine taloineen toimii mukavasti mutta ilman erityisiä oivalluksia. Samoin eläinmaskeeraukset ovat peruskauraa. Luovempaa irrottelua on esimerkiksi Musti-koiran (isäntänäkin nähtävä Eetu Känkänen) corpse paintissa.
Tarinaa jäsentää onnistuneesti kertojana vuohi–kukko-kaksikko eli Teatteri Akseli Klonkista tuttu Anna-Leena Järvi. Lumppari-sika (Youssef Asad Alkhatib) tavoittelee yhteistä hyvää ja ajautuu juuri sen vuoksi sikojen sisäiseen oppositioon.
Tehokkaan kontrastin luo se, että sikojen diktaattoriksi kohoavasta Napoleonista ei ole tehty ulkoisesti mitään hirviötä. Eeva Kaihola on tiukkailmeinen mutta tennissukkineen pitkään aivan asiallisen oloinen – kai hänen hyviin aikeisiinsa voi luottaa?
Farmin moniulotteisimpia asukkaita on Otto-koira (Carlos Orjuela). Asema ihmisen parhaana ystävänä repii sydäntä, varsinkin kun vallasta suistetun isännän suomat rapsutukset ovat niin ihania.
Ajankohtaiset kysymykset limittyvätkin luontevimmin tarinaan koiran kautta: Miksi lemmikkejä ja tuotantoeläimiä kohdellaan niin eri tavoin? Mistä yletön rodunjalostus kertoo?
Otto-koira (Carlos Orjuela) saa tietää ikäviä totuuksia. Sanantuojana vuohi Benjamin (Anna-Leena Järvi). Kuva Lassi Karvonen.
Luottavaisimmat asukkaat, kuten Kaneli-hevonen, korostavat sikojen itsekkyyttä. Kanelin poismeno on esityksen koskettavimpia hetkiä. Uurastavaa työjuhtaa tulkitsee sielukkaasti ja fyysisesti Talvikki Eerola, joka vastaa myös koreografiasta ja lauluista.
Vallankumouslaulu kajautetaan suoraviivaisella taistelumarssimeiningillä nyrkki pystyssä — sen jälkeen lopun kaunis kuorosovitus yllättää ja herkistää.
Kun ihmiset esittävät kaikkia eläinrooleja, ei ole yksinkertaista kuvata tragedian tuttua huipennusta: alun perin viisasta sikaa ja alhaista ihmistä ei voi enää erottaa toisistaan. Eläintila rakentaa kuitenkin tämänkin käänteen onnistuneesti. Sikojen muodonmuutos muistuttaa siitä, mihin vallanhimo ja historian unohtaminen voivat johtaa.
”Havumetsän lapsien voima on elokuvan kyvyssä käsitellä valtavaa aihevyyhtiä laajalle yleisölle lähestyttävällä tavalla.” Virpi Suutarin viimeisimmän dokumentin arvioi Kaltiolle Mia Hannula.
”Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo eivät jätä katsojaa sen harhakuvan valtaan, että maamme olisi täynnä luonnontilaista ja luonnonkaunista metsää.” Kajaanin taidemuseossa 10.12.2023 saakka esillä olevan Pohjoistuulen metsä -näyttelyn arvioi Niina Kestilä.
Horizont-hanke herättelee henkiin purkutaloja sekä pandemiavuosien rajasulkujen hiljentämää Tornion ja Haaparannan kaksoiskaupunkisuhdetta. Saima Visti tutustui yhteisötaiteelliseen näyttelyyn.
”Työväenluokkaista kulttuuria tehdään omista lähtökohdista tietoisena ja ylpeänä eikä surkutella, että voivoi kun en ole syntynyt rikkaaseen perheeseen.” Anu Kolmonen haluaa kaapata keskustelun työläiskulttuurista takaisin työläisille.
Mikko Myllylahden Cannesissakin palkittu lokakuun ensi-iltaelokuva on Kaltion kriitikko Matti A. Kemin mukaan ”ilahduttava kaato”. Ensi-iltansa leffa saa teattereissa 7.10.2022.
Ajankohtaista Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat Verkkoartikkeli
Esseesarjan kolmanessa osassa Jenny Kangasvuo pohtii demokratiaa, joka saattaa nostaa vallankahvaan myös Saksan kansallissosialistien kaltaisen puolueen.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
75-vuotisjuhlaseminaari ”Taiteen ja kulttuurin rooli koulutuksessa ja tutkimuksessa” on katsottavissa Oulun ammattikorkeakoulun youtube-kanavalla osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=jbpnxvfWOqM. Seminaari striimattiin torstaina 29.10.2020 klo 13–16.
Oulujokivarressa sijaitsevalla Saarelan maatilalla oli isäntä, jonka voimista liikkui villejä huhuja. Kyseessä oli painin olympiavoitolla nimensä historiaan kirjoittanut Yrjö Saarela, […]
Väestön eliniänodotteen kasvaessa yksi ”vanhuuden” kategoria, 65+, ei enää riitä. Kuusikymppiset, kahdeksankymppiset ja satavuotiaat ovat ryhminä saatikka yksilöinä liian erilaisia, Jenny Kangasvuo kirjoittaa.
Asema-kollektiivin kesäteatterinäytelmää Eläintila esitettiin Oulun Hupisaarten kesäteatterissa 27.6.–5.7.2024. Tenka Issakainen kävi arvioimassa nuorten tekijöiden shown.
Oulun Taiteilijaseuran toteuttama ARToulu-taidealue syntyy Ouluun keväällä 2026. Alueen toivotaan laajentavan käsitystä siitä, mitä kaikkea visuaalinen taide voi olla ja […]
Julkistaidetta katsastamassa Pitääkö julkisen taiteen herättää tunteita tai ajatuksia? Miksi kaupunkiympäristö tarvitsee taidetta ja muistomerkkejä? Kaltio kuljeskeli Oulun uusien ja […]
Oulun Pikisaaren ympäristötaidereitti Pikinen Poloku on vakiintunut muutamassa vuodessa yhdeksi kaupungin kulttuurikesän vetonauloista. Saaressa itsekin työskentelevä Anu Kolmonen jututti taiteilijoita […]
Julkinen taideteos saattaa joskus vain kadota. Leevi Lehtinen kävi paikalla, missä vielä viime vuonna seisoi Martti Aihan Futura.
Oulun kaupungin näyttämötilapulaa on osaltaan jo yli vuoden helpottanut Akseli Klonkin hallinnoima Pop-Up Näyttämö Klonkka. Matti A. Kemi selvitti tapauksen taustoja.
Kaltion päätoimittajaa pyydettiin kirjoittamaan Taiken Julkisen taiteen vuosikatsaukseen 2024 vuosikritiikki ”periferian julkisesta taiteesta”. Hän teki työtä käskettyä. Saimme luvan julkaista artikkelin myös omilla sivuillamme.
”Syvemmällä tasolla elokuva kuitenkin kertoo siitä, kuinka menneisyyttä käsitellään.” Jenny Kangasvuo arvioi Alice Rohrwacherin uusimman elokuvan La chimera – sielujen aarteet.
Elina Sallisen esikoiskokoelma erottuu ”rauhallisilla, paikoin pysähdyksiin jäävillä fragmenteillaan”, Kaltion Matti A. Kemi kirjoittaa. Kehät sai vuoden 2024 Kritiikin Kannukset -palkinnon.
”Mäkelä uskoo luovuuden tulevan muusta kuin ’olviretkistä Schleusingeriin’. Ne vain sumensivat aivot, hän kuittaa viinaromantiikan.” Juhani Rantalan arvioitavana Hannu Mäkelän Kirjoittamisen ilo.
”Hurmaavan nyrjähtäneet käänteet ja värikäs kieli usuttavat lukemaan eteenpäin”: Marjo Jääskä arvioi tällä kertaa Katariina Vuoren romaanin Parasta ennen.
