Valovuosimainen loikka

Örö on satavuotisesta sulusta muutamia vuosien sitten yleisölle avattu linnoitusaari Saaristomerellä. Tsaarin ajoista asti sotilasalueena toimineesta saaresta on kuoriutunut vähitellen Saaristomeren helmi. Tämä juttu ei kuitenkaan kerro tuosta mystiikastaan hiljalleen riisuutuvasta väkivallan historiaa hohkaavasta paikasta, vaan nimikaimastaan, muhoslaisesta elektronisen musiikin yhtye Öröstä. Henkiset hammasrattaat ovat tietyllä tapaa loksahdelleet samoihin suuntiin molemmilla Öröillä.

Örö-yhtye muodostui alun alkaen Pekka Huovisesta ja Ilkka Huhdasta. Tummanpuhuvasti laahustava ja nilkkaava esikois-EP Pimeä aine keitettiin tämän kaksikon sysimustasta alitajunnasta. Miesten aiempi rockbänditausta kuuluu kyllä. Pimeällä aineella elektroninen ilmaisu haki vielä hieman karuna ja luonnosmaisena muotoaan. Uutukainen II-EP on valovuosimainen loikka monipuolisempaa ilmaisua kohti.

Örö-duo on levyjensä välissä kasvanut nelihenkiseksi yhtyeeksi. Uudet elektroniset ääniversumit avautuivat rock-taustaisen, ja myöhempinä aikoina jo elektromusaan syventyneen kosketinsoittaja Mikko Kuivalan liityttyä kokoonpanoon. Rytmillinen kankeus taas sai väistyä, kun multi-instrumentalisti Anssi Hautamäki istahti rumpupallille. Uusi Örö soi monipuolisesti ja mielikuvitusrikkaasti.

Kun avausraita ”Kaikki on mahdollista” käynnistyy, varautumaton kuulija saattaa harhautua luulemaan kuuntelevansa Pariisin Kevään uutta materiaalia. Örö sysää aiemmin totutun katatonisen elektron syrjään ja tuuttaa pop-kertosäkeet silmille. Materiaali flirttailee jopa radioystävällisyydellä, mitä ei voinut kuvitellakaan ensimmäisen levyn kohdalla.

Kuten avausraitakin, ”Ei päätä ei häntää” -kappale rytmittyy huomattavan läskeillä bassolinjoilla. Muhevat synabassot ja savuinen pianosoundi kasarisyntikoilla kuorrutettuna kuljettavat kappaletta. Laulu on kuitenkin luonnoksenomaista ja melodia vaikeasti hahmotettavaa. Ensimmäisen raidan tasolle ei päästä kokonaisuutena, ja varsinkin lyriikat sekä laulumelodiat jättävät toivomisen varaa.

Levyn helmi on kolmosraita ”Unohda”. Sanoituksellisestikin toimivin raita, jonka miellyttävän pehmeä synalead-soundi tuo mieleen Goldfrappin. Rumpu–basso-yhteistyö on hämmentävän toimivaa. Bassolinja kulkee omia polkujaan, mutta keskustelee ja hengittää breakbeatia hyväilevän kompin kanssa erittäin hyvin. Laulumelodiat varsinkin C-osassa ovat kiinnostavat. Osuma.

Seuraava kappale ”Katarsis” muistuttaa ehkä eniten ensimmäisen EP:n karusta ja yksinkertaisesta elektrosta. Vaivaannuttavaksi vaipuva dystooppisuus varsinkin lyriikoiden osalta aiheutti epäuskoista itsensä raapimista. Välttävän arvosanan kappale välttää tuomiopäivänpasuunamaisella synaseinällä.

”Koomassa” on yllättävää täysorgaanista soulpop-vääntöä. Se flirttailee vahvasti myös triphopin kanssa sisällä pitäen myös selvän Portishead-viittauksen rumpu–syna-combossa. Soundi on kappaleessa lämmin ja orgaaninen. Taustalauluineen kappaleessa voitaisiin laulaa aivan hyvin vaikka rakkaudesta, mutta minimalistiset lyriikat toistelevat koomaan askeltamista. ”Kooma” on myös ainoa kappale, missä sähkökitarakin saa pienen hetkensä. Se on helpottava, ilmava hetki levyllä. Rumputyöskentely on ”Koomassa” erityisen miellyttävää. Jokainen isku on harkittu mutta rento.

Päätösraita ”Loputon virta” ei herätä suuria tunteita. Se on hallitsevan likaisen kompin vetämä raita, josta on hankala löytää melodiaa. Äänimattoa, joka jää hieman etäiseksi kokonaisuudessaan.

Örön II on lyriikkapuolen ja laulumelodioiden epätasaisuudesta huolimatta hyvä ja todellisia lupauksia nostattava levy. Se on hyperloikka edelliseen tuotokseen nähden. Muusikkomäärän tuplaannuttua näkemystä on tullut lisää. Satavuotisesta sulusta avautuva linnoitus alkaa hiljalleen paljastaa uniikin rannikkonsa. Örö soi nyt monipuolisemmin ja laajemmin kuin ennen. Se on parhaimmillaan silloin kun se antaa melodian viedä, ja sysää syvimmät demoninsa taka-alalle.

II bandcamp-palvelussa: https://oroelektro.bandcamp.com/album/ii (avautuu uuteen välilehteen)