Lauri Meri: Tuntematon tähti Jussi Jurkka. Otava 2015.
Joitain näyttelijöitä leimaavat hyvässä ja pahassa joku tai jotkin elokuvaroolit koko elämän ja vieläpä kuolemankin jälkeen. Sukupolvensa suurimpiin tähtiin lukeutunut Jussi Jurkka (1930–1982) jäi lähtemättömästi mieleen Edvin Laineen ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta (1955) luutnantti Lammion roolista. Lammio kummitteli Jurkan myöhempien roolitöiden takaa ainakin suuren yleisön mielessä. Lammio on kirjoitettu elokuvaan hyvin ulkoiselta olemukseltaan huoliteltuna, eikä hän näy taistelukohtauksissa tai kuole monien upseerien tavoin. Jurkka eli roolin täysillä läpi, ja siitä tuli hänen elämänsä rooli.
Tämä ja paljon muuta selviää Lauri Meren erinomaisesta elämäkerrasta Tuntematon tähti Jussi Jurkka. Teos on ajankohtainen, sillä Jurkan syntymästä tulee kuluneeksi tänä vuonna 85 vuotta ja Laineen Tuntemattoman sotilaan ensi-illasta 60 vuotta. Meren teos on komea kunnianosoitus molemmille.
Jussi Jurkka syntyi teatteriperheeseen. Hänen äitinsä Emmi ja isänsä Eino Jurkka olivat aikansa arvostetuimpia näyttelijöitä, jotka omistautuivat työlleen niin, että lapset jäivät toiselle sijalle. Boheemipariskunnan kaikista kolmesta lapsesta Sakarista, Vapusta ja Jussista tuli kuitenkin näyttelijöitä. Vanhemmat erosivat pian nuorimmaisen eli Jussin syntymän jälkeen.
Jussi eli varsin vaikean lapsuuden. Kotiapulaiset pitivät muuten lapsista huolen, mutta rankaisemisen he jättivät Emmi-äidille. Vanhemman veljen Sakarin varjossa Jussille jäi usein tarkkailijan ja peesaajan rooli. Lapsuudessa seurasi monia muuttoja, ja Jussia kalvoi eräänlainen perusyksinäisyys. Terijoen lapsuuskesistä jäi kuitenkin paljon rikkaita ja rakkaita muistoja kaiken risaisuuden keskelle.
Vaikka Jussi oli seurannut läheltä raskasta teatterielämää, se ei suinkaan karkottanut häntä vaan vei mennessään. Hän oli mukana reilun kymmenen ikäisenä operettien ja satunäytelmien joukkokohtauksissa. Tie vei syksyllä 1947 teatterikouluun kurssin nuorimpana ja pian myös lahjakkaimpana oppilaana.
Jo tuolloin Jussi käytti alkoholia, josta tuli hänelle koko elämänmittainen vitsaus. Se yhdessä tupakan kanssa vei lopulta hänen terveytensä.
Teatterikoulun jälkeen Jurkka sai kiinnityksen Kotkan Maakuntateatteriin. Vaikka Jussi sai ensimmäisessä näytelmässä Tukkijoella nimettömän tukkilaisen roolin, hän teki sen niin antaumuksella, että kriitikotkin kiinnittivät siihen huomiota. Siitä alkoi yli kolme vuosikymmentä kestänyt loistelias näyttelijän ura.
Kotkan jälkeen Jussi siirtyi Intimiteatteriin, mutta varsinaisen elämäntyönsä hän teki Suomen Kansallisteatterissa vuodesta 1957 alkaen aina kuolemaansa saakka vuoteen 1982. Teatterin lisäksi Jussi Jurkka esiintyi liki parissakymmenessä elokuvaroolissa, joista Lammion lisäksi tunnetuimpia ovat Artturi Junkkarin roolit Helena-elokuvissa, Kali Varavaaran rooli Matti Kassilan Kurittomassa sukupolvessa ja Bruno Rygseckin rooliKomisario Palmun erehdyksessä. Lisäksi hän esiintyi ahkerasti niin radiossa kuin televisiossakin.
Meri luotaa teoksessaan laveasti koko Jurkan teatterisuvun elämää, mutta myös Jussi Jurkan henkilökohtaista elämää. Hänellä oli naisia. Tiina Rinteen kanssa hänellä oli vapaa suhde, mikä merkitsi Jussille enemmän vapauksia kuin Tiinalle. Teatteri kohosi aina kaikkien muiden asioiden, myös parisuhteiden yläpuolelle. Jussi Jurkalla on kaksi lasta, joista Laura-tytär on myös näyttelijä. Sakari-veli oli joskus Jussille todennutkin, ettei meistä ole oikein parisuhteisiin.
Teoksesta huokuu originellin taiteilijan yksinäisyys mutta ei katkeruus. Joissain asioissa Jussi oli hyvin pedantti, joissain hyvin boheemi. Kovin sosiaalinen hän ei ollut, mutta ei mikään eristäytyjäkään. Meri luotaa terävällä tavalla viiltävän analyysin Jussi Jurkan sielunmaisemasta vaikuttavien roolihahmojen kautta. Teatteri oli elämää hänelle ja elämä useinkin teatteria. Paikoin teksti on rönsyilevää ja eksyy pienille sivupoluille. Karsimisen varaa ja ehkä joissain kohdin keskittymisen varaa olisi ollut, mutta hyvin kirjoitettu ja sujuva Meren kirja kauttaaltaan on. Pari kuvaliitettä ryydittävät tekstiä.
Rovaniemellä maailman menoa makusteleva Väärä raha -laulaja Jaakko Laitinen palaa Kaltion kolumnistiksi välivuoden jälkeen. ”Tietäjät kumminkin tietävät, että keikkapaikoilla se on hevi, joka saa talot täyteen ja kiihdyttää kaljamyynnin.”
Eeva-Liisa Mannerin syntymästä tulee ensi joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Kajaanin kaupunginteatteri juhlistaa tätä oivalla runoiltamalla.
”Kriitikolle kasautuu siis huonosti toimenkuvaan sopivaa vastuuta, ja osa vastuusta leviää koko taidekentälle. Asiaa voi paeta älylliseen kikkailuun, mutta silloinkin olisi tehtävä selväksi, onko taiteessa kyse tietyn ryhmän erityistaidosta vai edustaako taide ensisijaisesti (joskaan ei yksinomaan) luovaa vapautta.”
”Kössi Kaatra esittää hyvin tarkkaa analyysiä köyhyyden vaikutuksesta lyhytjännitteisyyteen, suunnittelemattomuuteen, kateuteen ja monien asioiden kesken jäämiseen. Kurjuus ruokkii kurjuutta.”
”Kuka antaa ihmiselle vallan toiseen? Teoksen tarina sijoittuu menneeseen aikaan, mutta tärkeimmät teemat toistuvat ihmisen elämässä yhä: arvokas elämä, rakkaus ja kuolema.”
Pertsan ja Kilunkin ensi-ilta-ajankohtaa on siirretty jo useamman kerran. Sitäkin odotetaan teattereihin tänä keväänä. Aapo Kukko katseli elokuvan joulukuussa.
Fucking with Nobody esitettiin lehdistölle jo joulukuussa, mutta pandemiarajoitukset pitivät elokuvateatterit kiinni lähes koko maassa toukokuulle asti. Hannaleena Haurun ohjaus tulee ensi-iltaan vihdoin 11.6.
. Sulkutilan jälkeen elokuvateattereita odotetaan taas avattavaksi, ja ensi-iltaa kaavaillaan nyt 16.4.
”Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi”, Jarkko Korpua kirjoittaa Kalevi Jäntti -palkitusta esseeteoksesta.
Helmikuussa Oulussa varmistui Sanginjoen ulkometsän laajan luonnonsuojelualueen syntyminen, kun kaupunki lahjoitti valtiolle omistamansa suojellut alueet Koneen Säätiölle myymänsä alan lisäksi.
”Koko tarkastellun periodin 1521–1809 kuva on äkikseltään niin monimutkainen kudelma, että kaaliin menevää kokonaishahmotusta siitä ei tahdo saada.”
Suomen kielen alkuperää ja kehitystä on ihmetelty pitkään. Virolaisen Valter Langin uutuusteos esittää arkeologiaa, kielitiedettä ja antropologiaa yhdistävän tarinan itämerensuomalaisten historiasta.
Pandemian perustasolla pysyneessä Kainuussa on saanut esittää teatteria koko talven, joskin hyvin pienille yleisömäärille. Helmikuussa ensi-iltansa sai Melankolia. Minä rakastan.
Onko Elokapinan tapaisella liikehdinnällä realistisia mahdollisuuksia saavuttaa tavoitteitaan nykytodellisuudessa? ”Ehkä ilmastoajattelun pitäisi sisältää enemmän ’saa’-argumentteja ’täytyy’-argumenttien sijaan”, Jesperi Pyykkö ehdottaa.
Ihmisten hätä luonnon tuhoamisesta on helposti nähtävillä mielipidekirjoituksissa ja sosiaalisessa mediassa. Elokapina on yksi liikkeistä, jotka yrittävät myös toimia.
Kymmenen vuoden jälkeen päätoimittaja huomaa, että hänen ajatuksensa tuntuvat junnaavan samaa rataa. Mutta niin tekee maailmakin.
Suursaaren linnoituksen työmaalla työskenteli jatkosodan aikana 33 juutalaispakolaisen ryhmä. Savu E. Korteniemen pohdinta näidin piikkilanganrullaustehtävästä aloittaa Prosessi-esseesarjan.
Ihmisen aiheuttamat muutokset globaaliin ekosysteemiin ovat aiheuttaneet planeetan kuudennen sukupuuttoaallon, joka uhkaa pian myös Homo sapiensia. Juha K. Tapio pohtii, pystymmekö vielä muuttamaan tätä suuntaa.
Sanna Kanniston teos ”Poecile montanus 2” on mukana Kenen luonto? -hankkeen näyttelyssä, joka avautuu maaliskuun lopulla Jyväskylässä. Hanke tutkiskelee luontokuvauksen ja nykytaidevalokuvan suhdetta.
Jenny Kangasvuon essee aloittaa sarjan, jonka teemat nousevat Victor Klempererin päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1933–1945.
