Kompassina Victor Klempererin päiväkirjat 3

Onko parlamentaarisen demokratian pakko olla niin tylsää ja jäykkää? Eikö siitä voisi saada jotenkin helpompaa ja vauhdikkaampaa?

Vaalilautakuntien puheenjohtajien koulutustilaisuus täyttää Aleksinkulman, heleänvihreän historiallisen puurakennuksen Oulun keskustassa. Olen vuoden 2021 kuntavaaleissa erään vaalilautakunnan varapuheenjohtaja, totaalinen ensikertalainen: yksi sadoista oululaisista, jotka ovat vastuussa kuntavaalipäivän asianmukaisista järjestelyistä.

Epämääräinen härdelli vallitsee, ihmiset tulevat ja menevät, vaihtavat paikkaa salissa. Etäyhteyksien kanssa on hankaluuksia. Joku hakee kahvia ja pullaa. Kysymyksiä huudellaan sekä puheenvuoropyynnöllä että ilman. Takarivissä pulistaan. Vilkaisen pulisijoita – he eivät ole yläkoululaispoikia vaan harmaapäisiä miehiä, jotka ovat selvästi kuulleet tämän esityksen ennenkin. Vaalijärjestelyjen veteraaneja.

Koulutustilaisuuden pitäjä näyttää väsyneeltä. Joistain lautakunnista puuttuu vielä jäseniä: jäseniksi tarvitaan kattava otos kaikkien puolueiden edustajia. Vaalipäivänä saattaa käydä niin, että vaalipaikan ovet ovat lukossa, kiinteistönhoitajaa ei saada kiinni ja äänestys alkaa myöhässä. Tietojärjestelmä saattaa temppuilla, ja väistämättä varmaan temppuileekin. Lautakunnan jäsenillä on pitkä päivä edessään, äänestys kestää yhdeksästä aamulla kahdeksaan illalla, ja sen jälkeen äänille on suoritettava alustava laskenta. Niin, ja sitten vielä korona – pitääkö äänestäjien seistä jonossa yhden vai kahden metrin välein, miten se suositus nyt tällä hetkellä menikään? Onko äänestäjille varattu maskeja vai pitääkö heillä olla oma? (Kyllä, maskeja on varattu.)

Minua hirvittää: valtakunnallisessa kuntavaaliohjeessa on yli sata sivua, muistettavia yksityiskohtia on luentodioihin luetteloitu lukemattomia. Osa yksityiskohdista on sellaisia, että erehdykset voivat johtaa jopa syytteeseen. Edellisissä vaaleissa oululaisia äänestäjiä hätisteltiin äänestyspaikalta pois kahdeksan jälkeen, vaikka lain mukaan jonottajat saavat äänestää, jos vain ovat äänestyspaikalla ennen sen sulkeutumista. Lopputuloksena oli rikostutkinta. Toisessa vaalipiirissä puolestaan ääntenlaskija twiittaili äänten väärentämisestä alustavan laskennan aikana. Someläpäksi tarkoitettu heitto johti puhutteluun.

Huolimattomuuteen ei ole varaa. Äänioikeus on varmistettava tietojärjestelmästä, jos se toimii, paperilta, jos ei. Äänestyslippujen painojälki on tarkistettava ja äänestyksen jälkeen lippu on leimattava huolellisesti. Jos lipussa on väärien vaalien painatus tai leima puuttuu, ääni hylätään, ja se on vaalilautakunnan jäsenen syy, ei äänestäjän. Kaikki mahdolliset poikkeamat on kirjattava vaalipöytäkirjaan. Vaaliuurna on sinetöitävä asianmukaisesti, avattava vasta tietyllä hetkellä, äänet laskettava, laskennan jälkeen liput on pakattava tietyllä tavalla ja paketti jälleen sinetöitävä. Pöytäkirja on sinetöitävä kokonaan erikseen.

Jokaisessa vaiheessa on mahdollista sählätä sillä tavoin, että vaalisalaisuus tai äänioikeus vaarantuu.

Kaikki tämä 55 äänestyspaikalla Oulussa ja tuhansissa muissa paikoissa pitkin Suomea. Sen lisäksi on vielä ennakkoäänestyskin järjestelyineen.

Onko tämän prosessin oikeasti oltava näin monimutkainen?

Mitä demokratian toteutumiseen edes vaaditaan?

”Oikeastaan tunnen enemmän häpeää kuin pelkoa, häpeää Saksan puolesta”, kirjoitti Victor Klemperer päiväkirjaansa kevättalvella 1933 kaksi kuukautta sen jälkeen, kun Adolf Hitler oli demokraattisten vaalien jälkeen nimitetty valtakunnankansleriksi. Weimarin tasavallan politiikka oli ollut myrskyisää ja epävakaata: vuoden 1932 aikana järjestettiin kahdet parlamenttivaalit, sillä ensimmäisten jälkeen hallitusta ei saatu muodostettua. Hitlerin valinta valtakunnankansleriksi oli pitkän väännön jälkeen toteutunut poliittinen kompromissi.

Natsit eivät tietenkään nauttineet koko Saksan kansan varauksetonta suosiota. Marraskuun 1932 parlamenttivaaleissa kansallissosialistit saivat 33,1 % äänistä – kaksi kolmasosaa saksalaisista ei äänestänyt NSDAP:ta. Maaliskuun alussa 1933, jolloin järjestettiin pikatahdilla vielä uudet vaalit, natsit saivat äänistä vain 43,9 % tilanteessa, jossa vaalit eivät missään tapauksessa olleet vapaat.

Maaliskuun lopussa säädetty valtalaki siirsikin sitten kaiken päätäntävallan valtakunnankanslerille. Valtalain perusteluna oli kansakunnan hätätila: valtiopäivätalon tuhopolton jälkeen perustuslaissa taatut yksilönvapaudet nollattiin poikkeustilavaltuuksin. Poikkeustila mahdollisti myös kansallisosialistien poliittisten vastustajien vangitsemisen määräämättömäksi ajaksi.

Muutamassa kuukaudessa vaalien jälkeen demokratia oli muuttunut diktatuuriksi siitä huolimatta, että enemmistö kansasta ei ollut äänestänyt kansallissosialisteja. Marraskuussa 1933 pidettiin kolmannet parlamenttivaalit saman vuoden sisään, mutta siihen mennessä kaikki muut puolueet NSDAP:ta lukuunottamatta oli kielletty. Oli mahdollista äänestää vain joko natsien puolesta tai natseja vastaan.

Saksan juutalaisten keskusyhdistys antoi ”raskain sydämin” ohjeen äänestää natsien puolesta. Juuri ennen vaaleja Klemperer ajautui riitaan juutalaisen ystävänsä kanssa, sillä ystävä oli päättänyt äänestää keskusyhdistyksen ohjeen mukaisesti natsivallan puolesta.

Suurimpana syynä kansallissosialistien suosiolle Klemperer piti bolševismin pelkoa. ”Koko Saksa pitää Hitleriä parempana kuin kommunisteja. Enkä minä näe mitään eroa näiden kahden liikkeen välillä. Molemmat ovat materialistisia ja johtavat orjuuteen”, Klemperer kirjoitti. ”Molemmat ovat […] hirmuvaltaisia, molemmat halveksivat ja kieltävät hengen ja yksilön vapauden.”

Saksan juutalaisille Hitler ei suinkaan edustanut ultimaattista pahaa, kuten nykyihmisille. Saksan juutalaisilla oli joko kokemuksia tai vähintäänkin he olivat kuulleet Venäjän juutalaisvainoista eli pogromeista. Pogromit alkoivat jo 1800-luvulla ja kiihtyivät bolševikkivallankumouksen myötä. Yksi kuuluisimmista antisemitistisistä teksteistä, kuvitteellinen Juutalaisten salainen ohjelma nykyisen siwistysmaailman häwittämiseksi eli ”Siionin viisaiden pöytäkirjat”, kirjoitettiin juuri Venäjällä.

Juutalaiset pelkäsivät sosialistisen vallankumouksen leviävän myös Saksaan, ja sen jäljessä myös pogromeiden. Pelko oli aivan perusteltu: vuosina 1918–1919 Etelä-Saksassa toteutettiin sosialistinen vallankumous ja perustettiin Baijerin neuvostotasavalta. Ruhrin alueen työläiset puolestaan kokosivat paikallisen puna-armeijan vuotta myöhemmin. Molemmat sosialistiset yritelmät kukistettiin ensimmäisestä maailmansodasta selvinneen Saksan armeijan jäänteiden ja puolisotilaallisen vapaaehtoisjoukko Freikorpsin voimin. Osa saksalaisia kommunisteja vastaan sotineista sotilaista oli myöhemmin aktiivisia myös kansallissosialistisessa puolueessa.

Kansallissosialismi nähtiin bolševismin vastavoimana ja ideologian ytimessä olevaa antisemitismiä siedettiin pogromeiden pelossa. Antisemitismin nähtiin olevan pahimmillaan Euroopan sivistymättömillä äärilaidoilla tai kaukana menneisyydessä – Saksassa se ei voisi koskaan ryöstäytyä samanlaiseksi väkivallaksi kuin idässä. ”Mieluummin Hitler kuin joku vielä pahempi!” tiivistää Klemperer päiväkirjassaan aikakauden juutalaisten asenteen. Nykynäkökulmasta lause on absurdi: Adolf Hitleristä on leivottu sellainen inhimillisen pahuuden irvikuva, että tuntuu uskomattomalta, että vuonna 1933 juutalainen äänestäisi Hitlerin vallan puolesta, koska pelkää jotakin, joka voisi olla pahempaa kuin natsit.

Klemperer itse äänesti ”ei” natsivallalle samalla, kun virallisten lukujen mukaan 92,11 % saksalaisista äänesti ”kyllä”. ”Ein” äänestäminen oli uhkarohkeaa, sillä yleisesti arveltiin vaalisalaisuutta rikotun. Klemperer totesi, että jo pelko vaalien epärehellisyydestä ohjasi äänestäjiä äänestämään tietyllä tavalla: jos ihmiset eivät lähtökohtaisesti luota vaalien rehellisyyteen, he eivät myöskään äänestä omantuntonsa mukaisesti.

Hitlerin valtakauden ensimmäisinä kuukausina kansallissosialistien kannatus nousi myös todellisuudessa. Valtiopäivätalon palosta syytettin kommunistista salajuonta, jonka varjolla kansallissosialistit loivat pelon ilmapiirin ja mahdollistivat vallan siirtämisen yksiin käsiin. Toisaalta kansallissosialistinen propaganda oli myös innostavaa: se korosti terveyttä, voimaa, iloa, rohkeutta, sankaruutta ja kunniallisuutta, joihin kaikkiin oli mahdollista päästä osalliseksi kansallissosialistisen puolueen ja sen järjestöjen kautta.

Kunhan vain oli arjalainen eikä jotain alempaa rotua.

”Olen todella aina tuntenut itseni saksalaiseksi. Ja olen aina kuvitellut, että 1900-luku ja Keski-Eurooppa on jotain muuta kuin 1300-luku ja Romania. Erehdys”, kirjoittaa Klemperer keväällä 1933. Romania-maininnalla hän viittaa keskiajan juutalaisvainoihin.

Hitlerin noustessa valtaan Klemperer ei kuitenkaan uskonut, että keskiajan mittakaavan vainoja voisi olla modernissa Saksassa. Kansallissosialistien viha juutalaisia ja muita alemmiksi määriteltyjä ihmisryhmiä kohtaan oli toki ilmiselvää, mutta Hitlerin ja hänen edustamansa puolueen ajatukset olivat Klempererin ja myös hänen tuttavapiirinsä näkökulmasta niin järjettömiä, että puolue ei millään voisi ylläpitää valtaansa kovin kauaa.

Antisemitismi oli vain yksi niistä syistä, miksi Klemperer piti natseja vastenmielisinä. Pahempaa oli se, miten kansallissosialismi tulkitsi saksalaisuuden. Natsit eivät uhanneet pelkästään häntä itseään, koska hän oli syntyperältään juutalainen, vaan koko Saksaa; he tahrasivat saksalaisuuden. ”Kaikki se, mitä olen pitänyt epäsaksalaisena: brutaalisuus, epäoikeudenmukaisuus, teeskentely, joukkosuggestio päihtymykseen asti, se kaikki kukoistaa täällä”, kirjoitti Klemperer huhtikuussa 1933. Kääntäen: Klempererin mukaan saksalaista oli sivistyneisyys, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, itsehillintä ja älyllisyys.

Klemperer piti kansallissosialismia Saksalle vieraana ideologiana. Hitlerin valtakauden alkuvuosina hän toisti toistamistaan, kuinka Hitlerin vallan olisi pakko romahtaa omaan mahdottomuuteensa nimenomaan aatteen epäsaksalaisuuden takia. Ennen toisen maailmansodan alkamista hän oli aivan varma, että Hitler kaatuisi viimeistään syksyllä, viimeistään talvella, viimeistään ensi keväänä – no, ensi vuonna hän ei sentään enää voisi olla vallassa. Saksalaisuus itsessään pakottaisi natsivallan kaatumaan. Näin ei ajatellut pelkästään Klemperer itse, vaan samanlaisia ajatuksia oli myös hänen tuttavapiirissään, niin juutalaisilla kuin ei-juutalaisilla.

Kansallissosialistit olivat sitoutuneita ajatukseen kansanluonteesta, mutta niin oli myös Klemperer, olihan hän saman aatehistoriallisen aikakauden tuote. Klemperer oli kiinnostunut ”kansojen psykologiasta” ja näki erilaiset poliittiset järjestelmät kansanluonteen jatkeina. Kansallissosialismi oli hänen mielestään vastoin saksalaista kansanluonnetta. Hän ei kuitenkaan sitonut kansanluonnetta rotuun, kuten kansallissosialistit, vaan kulttuuriin.

Benito Mussolinin fasismi Italiassa noudatteli samanlaisia muotoja kuin kansallissosialismi Saksassa. Klemperer ei kuitenkaan nähnyt molempia diktatuureja saman poliittisen aatteen ilmentyminä. Päinvastoin: Klemperer näki fasismin rinnastuvan Italian renessanssin tyrannioihin ja olevan ”eteläinen” hallitusmuoto, kun taas Saksan historiassa ei vastaavia diktatuureja ollut aiemmin ollut. Ja koska niitä ei ollut aiemmin ollut, niitä ei voisi myöskään tulla. Natsidiktatuuri oli ”epäsaksalainen”, joten sillä ei voisi olla pysyvyyttä.

Vasta kesällä 1942, toisen maailmansodan kolmantena vuonna Klemperer menetti uskonsa saksalaisuuteen. ”En voi enää uskoa, että kansallisosialismi olisi aivan epäsaksalainen luonteeltaan. Se on tyypillinen saksalainen kasvain, saksalaisen lihan syöpäpesäke”, hän kirjoitti kitkerästi. Saman vuoden tammikuussa Natsi-Saksan johtajat olivat jo kokoontuneet Wannsee-järven rannalle sopimaan lopullisesta ratkaisusta eli Euroopan juutalaisten tuhoamisesta.

Siinä Klemperer toki oli oikeassa, ettei natsidiktatuurilla ollut ”pysyvyyttä”. Tuhatvuotinen valtakunta kesti kaksitoista vuotta ja kolme kuukautta, mutta ehti sinä aikana arpeuttaa Euroopan historian ja tuhota miljoonia ihmiselämiä.

23.3.1936 Klemperer kirjoitti päiväkirjaansa: ”Hitler sanoi vastikään: ’Minä en ole diktaattori, olen vain yksinkertaistanut demokratiaa.'”

Tähän on syytä pysähtyä hetkeksi.

Viime vuosina ”demokratian yksinkertaistaminen” on tullut suoranaiseksi trendiksi. Itsevaltaisten valtioiden itsevaltaisuus on vain kiihtynyt, ja vakiintuneetkin demokratiat ovat heikentyneet ympäri maailmaa. Yhdysvaltojen edellisen presidentin Donald Trumpin toimissa oli vahvoja itsevaltiaan elkeitä: hän esimerkiksi nimitti sukulaisiaan ja hännystelijöitään korkeisiin virkoihin, pyrkii edelleen hyötymään taloudellisesti asemastaan ja kyseenalaistaa niin vapaata mediaa kuin tiedettäkin silloin, kun se on hänelle itselleen sopivaa. Kun amerikkalainen demokratia osoittautuikin kestäväksi, Trump syytti vastustajiaan salaliitosta ja vaalien varastamisesta.

Venäjällä oppositiojärjestöjä on kielletty ja oppositiopoliitikkoja pidätetty sopivasti syksyllä koittavien duuman vaalien alla. Brasilian Javier Bolsonaro on omilla itsevaltaisilla toimillaan edesauttanut niin koronaviruksen leviämistä kuin Amazonin alueen metsäkatoakin. Turkin Recep Tayyip Erdoğan on siirtänyt kansan aikoinaan hänelle antamaa valtaa pysyvästi itselleen. Myanmarissa tehtiin kevättalvella 2021 demokraattisten vaalien jälkeen suoraviivainen vanhan kansan sotilasvallankaappaus. Niin, ja Kiina tietysti pelaa Pohjois-Korean kanssa demokratianvastaisuudessaan ihan eri leveleillä kuin muut valtiot.

EU:ssa puolestaan Victor Órbanin johtama Unkari on jo määritelty epädemokraattiseksi valtioksi demokratiatutkijoiden toimesta, ja Puola on samalla tiellä. Ja onhan meillä Euroopassa ihan oikea diktatuurikin, Valko-Venäjä, jonka diktaattori Aljaksandr Lukasenka sekoili koronapandemian alussa suosittelemalla lääkkeeksi saunaa ja viinaa, ja jatkoi sekoilujaan kaikkea muuta kuin vapaiden presidentinvaalien jälkeen laajamittaisilla pidätyksillä, kidutuksilla ja teloituksilla, kansainvälisistä lentokonekaappauksista puhumattakaan.

Koronaviruspandemia on mahdollistanut itsevaltaisuuden vahvistumisen niissä maissa, joissa demokratia on heikko: koronatoimien varjolla on voitu laittaa yhteiskuntia kiinni, kieltää mielenosoituksia ja pidättää ihmisiä mielivaltaisesti paljon suuremmassa mittakaavassa kuin ennen pandemiaa.

”Sääntö-Suomen” byrokraattiset veivailut perustuslakivaliokuntaa myöten siitä, mitä tiloja saa sulkea, paljonko väkeä saa olla kerrallaan missäkin sisätilassa ja kuka sen päättää, ovat loppujen lopuksi hyviä merkkejä. Suomessa valmiuslaki antaa valtaapitäville mahdollisuuden rajoittaa ihmisten oikeuksia ja vapauksia, mutta rajoitusten laajuus on tarkkaan määritelty – ja jos ei ole, niin sitten veivataan, kunnes määrittely on selkeä. Sen enempää Sauli Niinistö kuin Sanna Marinkaan ei voi itsevaltaisesti päättää, että nyt muuten tehdään näin.

Demokratian jäykkyys ilmaisee sen vahvuutta. Demokratia on loputon määrä puhetta, neuvotteluja ja kompromisseja ennen kuin mitään tapahtuu.

Kun kansalainen haluaa selkeitä ja nopeita ratkaisuja, demokratia ei kuitenkaan vaikuta niitä tuovan. Vaarallisinta demokratian kannalta onkin sen mureneminen vähä vähältä, ei niinkään vallankaappaus. Karoliina Knuuti on haastatellut demokratiatutkijoita, joiden mukaan demokratian mureneminen vakiintuneissa demokratioissa johtuu toisaalta siitä, että kansalaiset ovat tyytymättömiä demokratiaan, ja toisaalta siitä, että yhteiskunnat ovat polarisoituneet meiksi ja muiksi: mustiksi ja valkoisiksi, republikaaneiksi ja demokraateiksi, liberaaleiksi ja traditionalisteiksi, kantaväestöksi ja maahanmuuttajiksi, uskonnollisiksi ja maallistuneiksi – oli uskonto sitten mikä tahansa. Polarisaation takana on tietysti myös ero rikkaiden ja köyhien, koulutettujen ja kouluttamattomien välillä, mutta nämä erot eivät muodostu yhtä näppäriksi symboleiksi kuin ihonväri, uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen.

Monien populististen puolueiden ja liikkeiden lähtökohtana onkin demokratianvastaisuus. Parempihan se olisi, että yksi puolue tai vaikka yksi ihminen päättäisi kaikesta, eikö? Jäisi se veivaus ja vatulointi! Sitä parempi, jos se yksi ihminen tai puolue onnistuu väittämään tulevansa politiikan ulkopuolelta puhdistamaan pölyt päätöksenteosta ja tuomaan esiin valtaapitävien salakähmäisyydet. Ja varsinkaan ei ruveta tekemään minkäänlaista yhteistyötä muiden puolueiden kanssa, nehän kuuluvat korruptoituneeseen eliittiin!

Amerikkalainen journalisti ja historioitsija Anne Applebaum kuvaa teoksessaan Demokratian iltahämärä – Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus, kuinka demokratia on vähä vähältä nakerrettu olemattomiin Puolassa ja Unkarissa. Applebaum on katsonut muutosta läheltä: hänen miehensä on puolalainen ministeritason poliitikko. Myös brittiläiseen ja amerikkalaiseen oikestoon hänellä on läheinen kosketus: teoksessaan hän kuvaa niin kaljoittelua Iso-Britannian pääministeri Boris Johnsonin seurassa kuin cocktail-kutsuja amerikkalaisten republikaanien kanssa.

Applebaumin mukaan on virhe kuvitella, että Unkarin ja Puolan luisuminen autoritaarisuuteen johtuisi kommunismin aaveesta Itä-Euroopassa. Hän muistuttaa, että samat prosessit ovat käynnissä myös demokratian globaaleiksi majakoiksi julistautuneissa valtioissa, kuten Yhdysvalloissa.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossakin on vaarana tuudittautua siihen ajatukseen, että eihän meillä nyt noin voi käydä – mehän olemme vakiintunut demokratia! Kunnallisalan kehittämissäätiön tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat puhtaan luonnon lisäksi erityisen ylpeitä Suomen sosiaaliturvasta ja tasa-arvosta sekä turvallisuudesta. Mediamme on vapainta ja oikeuslaitoksemme ja politiikkamme vähiten korruptoitunutta koko maailmassa.

Eihän nyt meillä voi käydä niin kuin Puolassa ja Unkarissa, ei meiltä voida viedä vapaata oikeuslaitosta ja mediaa! Mehän olemme pohjoismainen demokraattinen, tasa-arvoinen hyvinvointivaltio! Selitämme diktatoriset otteet, oikeusvaltion romuttumisen ja vapaan median katoamisen kulttuurillisilla ja poliittisilla eroilla näkemättä, ettei ole olemassa mitään maagista taikaesinettä, joka suojaisi valtiota autoritaarisuudelta ja diktatuurilta.

Parlamentaarisessa demokratiassa ei ole mitään olennaisesti suomalaista ja itsestäänselvää. Voimme kompastua omaan ihanteeseemme Suomesta samalla tavoin kuin Klemperer kompastui ihanteeseensa Saksasta.

Suomessa ovat läsnä samat autoritaarisen oikeistopolitiikan tendenssit kuin muuallakin maailmassa. Autoritaarisen oikeistopolitiikan ytimessä on fantasia kansallisesta yhtenäisyydestä sekä nostalginen kaipuu kuvitteelliseen menneisyyteen, joka halutaan rakentaa uudestaan. EU, YK, WHO ja vastaavat kansainväliset laitokset ovat uhka tälle isänmaalliselle fantasialle, samoin maahanmuutto sekä seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeudet, jotka niputetaan yhteen ”gender-ideologiaksi”.

Jokaisessa maassa autoritaarinen oikeisto korostaa kansakunnan erityislaatuisuutta: Englannissa (ja nimenomaan Englannissa eikä Iso-Britanniassa) haikaillaan brittiläisen imperiumin perään; Unkarissa haaveillaan Suur-Unkarista (sen kartta on jo arkipäivästynyt autotarrojen tasolle); Turkin osmanivaltakunnasta ja Amerikasta halutaan tehdä ”suuria jälleen”. Perussuomalaisten kuntavaalilause ”Äänestä Suomi takaisin” vetelee samoista naruista: vaikka Suomi ei ole mennyt minnekään, potentiaalista äänestäjää kutsutaan palauttamaan vanhat hyvät ajat.

Suomen kohdalla toki on vaikea hahmottaa, mikä on se ajankohta, johon Suomi halutaan viedä takaisin. Neuvostoliiton romahdusta edeltänyt juppikulttuurinen 1980-luku? Maaltamuuttoa edeltänyt 1950-luku? Vai 1930-luvun Suur-Suomi, jolloin Karjalaa ei vielä ollut menetetty?

Kansallisten erojen korostamisesta huolimatta autoritaarisen oikeiston ideologinen pohja on globaali ja poliittiset välineetkin samat. Samat sloganit, samat salaliittoteoriat, samat meemit toistuvat valtiosta toiseen.

Applebaumin mukaan autoritaarisen oikeiston ytimessä on epäluottamus demokratiaan ja asiantuntijuuteen – tai oikeastaan epäluottamus kaikkeen. Jos jokaisen poliitikon olettaa lähtökohtaisesti olettavan korruptoitunut, näkyvästi korruptoitunut poliitikko alkaa yhtäkkiä näyttää rehelliseltä. Muut poliitikot salaavat kuprunsa, mutta rehellinen tyyppi myöntää ne! Ja demokratia, sekin on korruptoitunutta: vaalit varastetaan aina, ja tärkeintä on se, että vaalit onnistuu varastamaan se puolue tai poliitikko, joka puolustaa isänmaata.

Epäluottamus laajenee myös kaikkiin itsestä eroaviin ihmisiin, ja sen oletetaan olevan ihmiselle luontaista. Tästä näkökulmasta altruismia ei voi olla olemassa, on vain ”hyvesignalointia”, jossa ihminen esittää välittävänsä toisista, ympäristöstä tai ylipäätään mistään merkittävästä.

Tiedekään ei ole autoritaarisesta näkökulmasta objektiivista ja pyri tuottamaan vertailukelpoista, sovellettavaa tietoa, vaan se pyrkii edistämään tutkijoiden tai rahoittajien etuja. Sama pätee mediaan, jonka epäpoliittisuutta ja puolueettomuutta ei nähdä edes mahdollisena. Koronaviruspandemia on vain kiihdyttänyt autoritaarisen oikeiston epäluuloa sekä akateemista maailmaa että mediaa kohtaan.

Demokratiaakaan ei autoritaarisesta näkökulmasta nähdä merkittävästi erilaisena kuin autokratiaa, eikä yksilön yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia todellisina.

Ja jos usko demokratiaan loppuu, loppuu demokratiakin.

Vaikka demokratia onkin tietämistämme yhteiskunnallisen vallankäytön järjestelmistä paras, ei ole itsestäänselvää, että kaikki yhteiskunnat kulkevat askel askeleelta sitä kohti ja myös pysyvät siinä kuin loppusijoituspaikassaan. Ensin Natsi-Saksan ja sitten Neuvostoliiton hajoaminen ja kommunistivallan romahtaminen Itä-Euroopassa ovat luoneet illuusion siitä, että diktatuurit väistämättä romahtavat omaan mahdottomuuteensa – niinhän on pakko käydä, kun kansa vaatii oikeuksiaan, eikö totta?

Vuoden 2011 arabikeväänä useissa Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän maissa kansa osoitti mieltään ja vaati vallanvaihtoa, sen siirtämistä korruptoituneilta johtajilta kansalle. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, mikään niistä maista, joissa ihmiset nousivat vaatimaan oikeuksiaan, ei ole demokratisoitunut, lukuunottamatta Tunisiaa. Jotkut, kuten Syyria, Libya ja Jemen, suistuivat sisällissotiin. Egyptissä tehtiin sotilasvallankaappaus, jonka jälkeen presidentiksi valittiin marsalkka Abdel Fattah al-Sisi, joka on vahvistanut sekä omaansa että armeijan valtaa. Valko-Venäjän presidentinvaaleja seuranneet suuret mielenosoitukset antoivat toivoa senkin diktatuurin romahtamisesta, mutta vaikuttaa siltä, että pelkin mielenosoituksin vallanvaihto ei onnistu niin kauan, kuin Lukasenka jaksaa veljeillä isoveli Putinin kanssa.

Demokratia vaatii jatkuvaa puolustamista. Knuuti kertoo artikkelissaan, kuinka vakiintuneiksi mielletyissä demokratioissa – kuten Yhdysvalloissa ja Brexitin jälkeisessä Britanniassa – tapahtuneet muutokset ovat säikäyttäneet demokratiatutkijat. Loppiaisena Yhdysvalloissa tapahtunut Capitolin kukkulan valtausyritys oli jotain ennenkuulumatonta: amerikkalaisten oletettiin luottavan demokratiaansa niin paljon, että vaalituloksen väkivaltaisen muuttamisen yrittäminen olisi mahdotonta.

Diktatuurilta ei suojaa edes demokratia. Kuten sanottua, Hitlerkin valittiin valtaan demokraattisesti.

Emme saa päätyä tilanteeseen, jossa joudumme kirjoittamaan päiväkirjaan: ”Olen aina kuvitellut, että 2020-luku ja Eurooppa on jotain muuta kuin 1930-luku ja Natsi-Saksa. Erehdys.”

Jotta valtaan ei nousisi demokratian yksinkertaistajia, demokratiaa on puolustettava jatkuvasti. Applebaum sanoo, että demokratian edellytys on osallisuus siihen: poliittiset keskustelut ja kamppailut, kompromissit, kaaos ja kakofonia – mutta myös halu vastustaa kaaosta ja kakofoniaa.

Demokratia ei ole sitä, että yksi poliitikko tai puolue kertoo muille, mitä tulee tehdä. Se on yhteistä keskustelua ja vastaan tulemista.

Diktatuurilta suojaavat luottamus yhteiskunnallisiin instituutioihin, kokemus osallisuudesta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja tarpeeksi hyvä koulutus yhdistettynä vapaaseen tiedonvälitykseen. Niiden kautta kansalaisilla on todenmukainen kuva maailmasta, vaikka ideologisia eroja olisikin. Diktatuurilta suojaa toteutuva ja osallistava kansanvalta eli se hauras härdelli, jossa sadat oululaiset tönöttävät äänestyspaikoilla odottamassa äänioikeutettuja ja äänestyksen päättymisen jälkeen syynäävät kuntavaalien äänestyslippuja alustavaa laskentaa varten.

Muita kilpiä ei ole.

Lähteet:
Anne Applebaum 2020: Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus. Siltala.
Benjamin Carter Hett 2019: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan. WSOY.
Kunnallisalan kehittämissäätiö 2021: ”Ilmapuntari. Suomalaiset tuntevat ylpeyttä kotimaan luonnosta, hyvistä julkisista palveluista ja alhaisesta rikollisuudesta.”
Anniina Hyttinen 2020: ”Suur-Unkari ja Trianon – nationalistinen symboliikka unkarilaisten arkipäivässä”. Suomi-Unkari Seura, 3.6.2020.
Victor Klemperer 2001: Haluan todistaa. Päiväkirjat 1933–1945. WSOY.
Karoliina Knuuti 2021: ”Maa murenee kansanvallan alla”. Maailman kuvalehti 2/2021.
Sergei Nilus 1920 [1905]: Juutalaisten salainen ohjelma nykyisen siwistysmaailman häwittämiseksi. Hämeen kustannustoimisto, Hämeenlinna, Arwi A. Kariston Osakeyhtiön kirjapaino.
Adile Sevimli & Anu Silfverberg 2020: ”Vaarallinen sukupuoli”. Long Play, joulukuu 2020.