Jo vuosituhansia ihmiskunta on ymmärtänyt, että kaikki pyristelymme täällä maapallolla on turhuutta, koska lopulta kuitenkin kuolemme kaikki. Tai ainakin ne meistä, joilla on ollut joutilasta aikaa pohtia elämän ja olemassaolon merkityksiä. Saarnaajan kirjan kirjoittajakin puhuu kuninkaan suulla, vaikka ei historiallinen Salomon olisikaan: eksistentiaalinen angsti on perinteisesti ollut yläluokan etuoikeus.

Maapallon lämpötilan kohotessa ja ilmaston muuttuessa tavoilla, jotka vääjäämättä muokkaavat asuinkelvottomaksi laajoja nykyisin erittäin tiheästi asutettuja alueita, on ajatteleva ihminen pakotettu jatkuvasti pohtimaan oman olemassaolonsa oikeutusta. Ja ainakin silloin, jos ei satu uskomaan kristilliseen Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan korkeimpaan, maailmankaikkeutta hallitsevaan tarkoitushakuiseen voimaan, sitä oikeutusta on usein hankala löytää. Ainakin minun.

Toki maailmassa, jossa millään ei loppujen lopuksi ole merkitystä, on helppo päätyä ratkaisuun, jossa olemisen oikeutus syntyy muiden olentojen olemisen edistämisestä. Eikä pelkästään oman geeniperimän jakavien olioiden elämisen jatkuvuuden varmistamisesta vaan ihan koko biosfäärin ylläpitämisestä.

Tai no, ei se tietenkään välttämättä ole helppoa. Mutta ainakin se tuntuu paljon paremmalta kuin kyyniseen itsekkyyteen vaipuminen.

Tähän aikaan vuodesta elämäni tuntuu erityisen vahvasti toistavan itseään. Elokuun puolenvälin tienoolle sattuvaa Oulun Taiteiden Yötä olen järjestänyt vuodesta 2008, ja tätä lehteäkin päätoimittanut jo kaksitoista vuotta. Asioiden valmistelu tapahtuu deadlinen lähestyessä kiihtyvästi aina samalla tavalla, ikään kuin rutiininomaisesti, vaikka sisällöt jatkuvasti muuttuvatkin. 

Aiemmin oli ehkä vieläkin helpompi kuvitella, että vakiintuneet rutiinit olisivat jotenkin erityisen merkityksellisten elämysten tiellä. Asioiden toistaminen samalla tavalla oli pelottavaa, itselle ja etenkin muille pitäisi voida tarjota jotakin ”uutta” joka kerta. Tuttu ja turvallinen tarkoittaa mukavuushakuisuutta ja rohkeuden puutetta.

Ja olisiko auringon alla jotain uuttakin? Maapallon uutisoitiin vastikään pyörähtäneen akselinsa ympäri nopeammin kuin koskaan ennen. Olemmeko jonkin todella uuden äärellä? Vai palaako planeettamme vähitellen vain tilaan, jossa se oli miljoonia vuosia sitten, ilman homo sapiensin teknologiaa?

Oli miten oli, unohdettujen asioiden uudelleen löytäminen ja menneen muistaminen on vähintään yhtä merkityksellistä kuin uusien ideoiden pähkäily. Ihminen on teknologisen kehityksensä ajamana pyyhkinyt pois paljon sellaisia käytäntöjä ja olemisen tapoja, joiden avulla ehkä vielä saatamme pitää itsemme elinkelpoisena eläinlajina. Ville Hytönen miettii esseessään muinaisen fennougrilaisuuden ”väkeä” yhteisöllisenä voimana, Anniina Ljokkoi puhkoo eläinten syöntiin ja tehotuotantoon perustuvan nykyruokakulttuurimme myyttejä.

Lähempääkin historiasta voidaan yrittää oppia. Helianne Kallio haastattelee turkulaisia kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 kokemuksista, jotta vuonna 2026 ei Oulussa tarvitsisi toistaa Turun vähemmän onnistuneita valintoja. Eikä aina tarvitse edes oppia, kunhan edes muistaa, ja tässä numerossa Pekka Tarkka muistuttaa Kaltion lukijoita Aaro Hellaakosken nuoruusvuosista Oulussa.

Saarnaaja sanoo: ”Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla? Sukupolvi menee, ja sukupolvi tulee, mutta maa pysyy iäti.” Saarnaaja on oikeassa siinä, että hyötyä tavoittelemalla ei ihminen löydä elämäänsä merkitystä. Mutta kaiken turhuuden keskellä merkitys löytyy vain toisen katseesta: toisen ihmisen, toisten ihmisten, toisten eläinten.

Paavo J. Heinonen