Helsinki-filmi: Teräsleidit. Ensi-ilta 3.1.2020. 92 min.
Ohjaus Pamela Tola, käsikirjoitus Pamela Tola ja Aleksi Bardy. Rooleissa Leena Uotila, Seela Sella, Saara Pakkasvirta ym.

75-vuotispäivänsä aattona Inkeri lyö vihdoinkin väkivaltaista ja juoppoa aviomiestään paistinpannulla päähän. Hackmanin teflon-pannulla, ollaksemme tarkkoja. Ainoat ihmiset, joilta Inkeri voi pyytää apua, ovat omat sisarukset: höpsähtänyt Sylvi sekä elegantti ja ilkeä Raili, eläkkeellä oleva juristi. Vanhalla mersulla Inkeri lähtee etsimään todisteita ja lieventäviä asianhaaroja tulevaa murhaoikeudenkäyntiä varten. Sillä Inkerihän oli uhri! Olihan? Pakottiko mies lopettamaan yliopisto-opinnot vai ei? Hylkäsikö Inkeri kirjailijanuransa miehen tähden vai ei? Kuinka monta kertaa mies löi ja paljonko joi?

Inkeri muistaa yksityiskohtia eri tavalla kuin sisarensa, mutta kuka heistä on muistisairas – vai onko kukaan? Onko kipeät muistot tarkoituksella unohdettu?

Lopputuloksena on kommellusten kautta kulkeva automatka kohti kauan sitten jätettyä kotiseutua, jonne kukaan sisaruksista ei ole suostunut pitkään aikaan matkustamaan. Bensaa, jallua ja punkkua kuluu, auto sammuu, hotellissa bailataan ja sisarusten kesken riidellään – ja aina jollakin on pissahätä.

Elokuva ei kuitenkaan ole Thelman ja Louisen kaltainen buddy movie, jossa kaikki samassa autossa matkustavat hahmot olisivat juonen kannalta saman arvoisia. Thelmaan ja Louiseen elokuvassa toki viitataan esimerkiksi kohdassa, jossa auton kyytiin napataan nuori ja komea liftarijantteri, jonka kanssa pidetään hauskaa hotellissa.

Inkeri nousee elokuvan päähahmoksi, jonka onelinereitä laukovia ja pulaan joutuvia sidekickejä sisarukset Raili ja Sylvi ovat. Inkeri on hahmoista kokonaisin. Sylvin ja Railin taustoja avataan vain viitteellisesti, siinä missä Inkerin tytär ja tämän lapset kuljettavat elokuvan syntymäpäiviin liittyvää sivujuonta.

Tyttären päsmäröinti ja mikromanagerointi ovat koomisia tiettyyn pisteeseen asti mutta lakkaavat naurattamasta siinä vaiheessa, kun tulee mieleen, toistaako tytär lapsuudenperheensä traumaattisia malleja. Jos on kasvanut perheessä, jossa väkivalta on läsnä, pyrkimys oman pään pitämiseen ja yksityiskohtien hallintaan voi olla ainoa keino selvitä. Lopulta tytär on omassa roolissaan ihan yhtä traaginen hahmo kuin elämänvalintojaan katuva Inkeri.

Sivuhahmot ovat karrikoituja mutta eivät yksiulotteisia. Seela Sellan esittämä Raili piinaa vuosikymmenien jälkeenkin sisaruksiaan ilkeyksillään, häiritsee seksuaalisesti kaikkia saatavilla olevia nuoria miehiä, juopottelee ja polttaa. Hahmo on ensin ilahduttavan itsetietoinen totuudenpuhuja, sitten sietämätön ja pelottava. Kun Inkeri vaahtoaa eläneensä koko elämänsä juopottelevan narsistin varjossa, hän puhuu aviomiehestään, mutta taustalla taskumatista jallua vetelevä Raili antaa ymmärtää, että Inkeri on ollut eläessään useammankin narsistin varjossa.

Raili on kuitenkin tietoinen omasta sietämättömyydestään. Kun Inkeri sanoo sisarelleen mittansa täyteen saaneena ”Sä olet paha!”, Raili vastaa: ”Se on myös oma käsitykseni itsestäni.” Raili on kova ja pystyvä mutta osaa myös myöntää, että kadehtii Inkeriltä tämän yritystä rakastaa.

Elokuvan ehkä olennaisin keskustelu käydään juuri Railin ja Inkerin välillä. ”Mun on ymmärrettävä, mitä mulle on tapahtunut”, selittää Inkeri tarvettaan ajella ympäri nuoruutensa tärkeitä paikkoja. ”Eikö oo oleellisempaa, mitä tapahtuu jatkossa?” kysyy Raili. Inkerin aviomies viidenkymmenen vuoden ajalta voi olla kusipää ja opinnot ovat jääneet 70-luvulla kesken, mutta se ei silti tarkoita, etteikö aviomiehestä voisi hankkiutua eroon ja suunnitella lopultakin kirjoittavansa sen gradun valmiiksi.

Elokuvassa on useita tarkoituksellisen kliseisiä ja tuttuja kuvia, jotka kuitenkin saavat uuden sävyn, kun kohteena on 75-vuotias nainen 25-vuotiaan sijasta. Eräässä kohtauksessa Inkeri on vaahtokylvyssä viinilasi kädessään. Hän painaa kasvonsa veden alle, pidättää hengitystään ja lopulta nostaa kasvonsa vedestä. Vastaavia kuvia nuoremman naisen epätoivosta on tullut nähtyä lukemattomia: alaston, nuori ja kaunis nainen kylvyssä, ensin pohtimassa, päättäisikö kaiken tähän kylpyammeeseen, ja sitten luopumassa aikeestaan. Kliseisen kuvan tunnistaa, mutta Inkerin ikääntyneen ruumiin kautta siitä tulee todellisempi tunteen ilmaisu, ei pelkästään elokuvallinen keino.

Alastomuutta käsitellään elokuvassa muutenkin raikkaasti. On ilahduttavaa nähdä kumaraisia ja kankeita kehoja ilakoimassa vedessä ja peuhaamassa lakanoissa, eroottisia lähikuvia harmaita parta- ja rintakarvoja silittävistä ryppyisistä käsistä, kiihkeitä suudelmia, joissa tekarit kolisevat. Ei mitään sukkahousufilttereitä, ei armollisia kuvakulmia, vaan näyttelijöiden iän annetaan näkyä. Elokuvan ihmiset ovat paljaita konkreettisesti ja kuvaannollisesti.

Elokuvan juonessa on muutamia uskomattomia käänteitä, mutta tietynlainen liioitteleva älyttömyys kuuluu komedian lajityyppiin. Liian osuvista sattumista huolimatta katsoja hyväksyy juonelliset hypyt. Totta kai Inkerin nuoruudenrakastettu on paikalla silloin, kun Inkeri etsii häntä ennalta ilmoittamatta, sen sijaan, että olisi haudassa, kroonikko-osastolla tai Espanjassa! Totta kai pienlentokoneen voi noin vain käydä ottamassa luvattomasti käyttöön! Ja totta kai tienposken tuntematon komistus tulee vielä vastaan epätodennäköisessä yhteydessä!

Lajityyppiuskollisuudestaan huolimatta elokuva on kreisikomediaa syvällisempi pohdinta sisarusten välisistä suhteista, vääristä elämänvalinnoista ja vanhenemisesta. Loppujen lopuksi elokuva ei käsittele niinkään vain muutaman mummon hulvatonta automatkaa kesäisessä Suomessa vanhoille kotikonnuille kuin kaikkia niitä traumoja, jotka siirtyvät ja jotka siirretään sukupolvelta toiselle ja perheen sisällä isosisaruksilta pienemmille.

”Oliks äiti hullu?” kysyy Inkeri, ja samaa hän voisi kysyä niin itsestään kuin tyttärestään. Sukupolvia kestäneen ohipuhumisen, oman tahdon nujertamisen ja suoranaisen väkivallan siirtymien katkaiseminen on niiden vastuulla, jotka ensimmäisenä sen havaitsevat. Tämän jatkumon katkaisemisen mahdollisuus näytetään Inkerin lastenlasten kautta: vaikka edelliset sukupolvet olisivatkin traumatisoituneita ja itsensä kieltäneitä, seuraavan sukupolven ei tarvitse kokea samaa.