Eläintenkin vallankumous syö lapsensa

TeatteriVerkkoartikkeli

Asema-kollektiivi: Eläintila. Esitykset Oulussa Hupisaarten kesäteatterissa 28.6.–5.7.2024.
Käsikirjoitus George Orwellin teoksen pohjalta Asta Sveholm, ohjaus Emma Mattila, lavastus-, tarpeisto- ja pukusuunnittelu Maija Kirsikka Litmanen, äänisuunnittelu Antero Kemppi, koreografia ja laulut Talvikki Eerola.
Rooleissa Eliel Alasalmi, Youssef Asad Alkhatib, Talvikki Eerola, Eeva Kaihola, Kiira Karvonen, Ilona Kenttälä, Eetu Känkänen, Sami Lalou, Anna-Leena Järvi, Roosa Ohtonen, Carlos Orjuela, Asta Sveholm, Emilia Vaali, Niko Viitala.

George Orwellin pienoisromaani Eläinten vallankumous (1945) ei tyhjene yhteen tulkintaan. Satiirina se toki peilaili hyvinkin tarkasti kirjailijan pettymystä Neuvostoliiton kehitykseen ja Stalinin nousuun.

Nuorten teatteriammattilaisten ja -opiskelijoiden Asema-kollektiivi on kuvannut oman versionsa korostavan eläinten oikeuksia. Onneksi Hupisaarten kesäteatterissa koettava näytelmä ei liimaa tätä näkökulmaa väkipakolla alkuteoksen päälle. Mutta kun Asta Sveholmin käsikirjoitus on herätellyt katsojan, idea muunlajisten sorrosta tuntuu aivan luontevasti löytyvän Orwellin tekstistä. Kuinka onkin käynyt näin, että ihminen on muuttunut yhdestä eläinlajista muiden joukossa koko elonkehän kohtalosta päättäväksi, ja tasapainoisemmat vuorovaikutussuhteet ovat vaihtuneet riistoon ja tehotuotantoon?

Eläintila käynnistyy hiukan haahuillen näyttelijöiden kuljeskellessa ympäriinsä ja asettuessa hiljalleen rooleihinsa. Mutta pian Emma Mattilan energinen ja karnevalistinen ohjaus löytää uomansa.

Kun ihmiset suistetaan vallasta, muut eläimet vapautuvat tavoittelemaan yhteistyössä omaa onnelaansa. Kaunis päämäärä hukkuu ennen pitkää kaaokseen sikojen ahneuden ja keskinäisen selkäänpuukottamisen myötä.

Käsiohjelmaan on liitetty bingoruudukko kesäteatterin kliseistä. Ei se täyteen tule, mutta hetkittäin tuntuu, että mukana on itsetarkoituksellisia aineksia: maalaishuumoria epäyhtenäisine murrerepliikkeineen ja pakollinen paljas pylly.

Parodiaa kesäteatteriskenestä? Ilmankin pärjäisi.

Napoleon-sika (Eeva Kaihola) esittelee tilalle uuden vahtikoira Mustin (Eetu Känkänen). Kuva Kati Leinonen.

Hupisaarten kesäteatterissa on tilaa nelistää, ja joukkio käyttääkin laajasti paitsi avaraa näyttämöä, myös ympäröivää puistoa. Antero Kempin äänisuunnittelu korostaa vaikuttavasti niin onnen ja menestyksen kuin katastrofinkin hetkiä.

Maija Litmasen luoma visuaalinen ilme taustafondeineen, heinäpaaleineen ja muunneltavine taloineen toimii mukavasti mutta ilman erityisiä oivalluksia. Samoin eläinmaskeeraukset ovat peruskauraa. Luovempaa irrottelua on esimerkiksi Musti-koiran (isäntänäkin nähtävä Eetu Känkänen) corpse paintissa.

Tarinaa jäsentää onnistuneesti kertojana vuohi–kukko-kaksikko eli Teatteri Akseli Klonkista tuttu Anna-Leena Järvi. Lumppari-sika (Youssef Asad Alkhatib) tavoittelee yhteistä hyvää ja ajautuu juuri sen vuoksi sikojen sisäiseen oppositioon.

Tehokkaan kontrastin luo se, että sikojen diktaattoriksi kohoavasta Napoleonista ei ole tehty ulkoisesti mitään hirviötä. Eeva Kaihola on tiukkailmeinen mutta tennissukkineen pitkään aivan asiallisen oloinen – kai hänen hyviin aikeisiinsa voi luottaa?

Farmin moniulotteisimpia asukkaita on Otto-koira (Carlos Orjuela). Asema ihmisen parhaana ystävänä repii sydäntä, varsinkin kun vallasta suistetun isännän suomat rapsutukset ovat niin ihania.

Ajankohtaiset kysymykset limittyvätkin luontevimmin tarinaan koiran kautta: Miksi lemmikkejä ja tuotantoeläimiä kohdellaan niin eri tavoin? Mistä yletön rodunjalostus kertoo?

Otto-koira (Carlos Orjuela) saa tietää ikäviä totuuksia. Sanantuojana vuohi Benjamin (Anna-Leena Järvi). Kuva Lassi Karvonen.

Luottavaisimmat asukkaat, kuten Kaneli-hevonen, korostavat sikojen itsekkyyttä. Kanelin poismeno on esityksen koskettavimpia hetkiä. Uurastavaa työjuhtaa tulkitsee sielukkaasti ja fyysisesti Talvikki Eerola, joka vastaa myös koreografiasta ja lauluista.

Vallankumouslaulu kajautetaan suoraviivaisella taistelumarssimeiningillä nyrkki pystyssä — sen jälkeen lopun kaunis kuorosovitus yllättää ja herkistää.

Kun ihmiset esittävät kaikkia eläinrooleja, ei ole yksinkertaista kuvata tragedian tuttua huipennusta: alun perin viisasta sikaa ja alhaista ihmistä ei voi enää erottaa toisistaan. Eläintila rakentaa kuitenkin tämänkin käänteen onnistuneesti. Sikojen muodonmuutos muistuttaa siitä, mihin vallanhimo ja historian unohtaminen voivat johtaa.

Tenka Issakainen (FT) on rovaniemeläistynyt teatterikriitikko ja kulttuurialan sekatyöläinen, joka on toiminut myös perinteentutkijana ja kuvataiteilijana.

Kommentit

Kommentit on suljettu.