On leppeän kesäinen sunnuntaialkuilta Kaunasissa, Liettuan toiseksi suurimmassa kaupungissa.  Toinen Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden 2022 kolmesta pääviikonlopusta, Santaka eli Nieman- ja Nerisjokien yhtymisen juhla on päättymässä. Istun Musiikkiteatterin puiston laidalla ravintola Godon terassilla, maistelen perunablinejä ja ravintolan omaa olutta, luen vuoden 2018 kirjallisuusnobelistin, puolalaisen Olga Tokarczukin romaania Aja aurasi vainajain luitten yli ja huomaan liikuttuvani hetken ylitsevuotavasta onnellisuudesta. Kaikki on hyvin, mitään ei tästä puutu.

Ja yhtäkkiä Itä-Euroopan pisintä kävelykatua pitkin pelmahtaa puolalainen nukketeatteriryhmä KTO isoine päineen ja yleisökulkueineen rytmimusiikin tahtiin vastapäisen virastotalon edustalle ja aloittaa shownsa suuriruhtinas Vytautas Suuren (1350–1430) patsaan varjossa. Jos en olisi jälleen auttamattoman myöhässä tämän pääkirjoituksen valmistumisen kanssa, pelmahtaisin itsekin lähemmäs seuraamaan Peregrinus-esitystä, jonka kerrotaan ammentavan T. S. Eliotin runoudesta ja kuvaavan päivää nykyajan jokamiehen elämässä. Groteskien päiden heilunta ja konfettitykin posautukset näkyvät onneksi tänne asti.

Mitään ei puutu. Puolan isopäät vaeltavat takaisin itään naapurikorttelin nukketeatteria kohti, aukion haltuun ottanut sähkökitaristi käynnistää taas vahvistimensa. Mummolahenkisin ruusukuvioin koristeltu perunablinilautanen on tyhjä.

Jäin Kaunasiin vielä yhdeksi päiväksi makustelemaan kulttuuripääkaupungin hengitystä, muut Oulun juhlaviikkojen ja Oulu2026-vuotta valmistelevan Oulun kulttuurisäätiön ihmiset lähtivät kotia kohti jo aamulla. Pitkän viikonloppumatkan pääkohde oli lauantain Niemen-joella ja sen rannalla tapahtunut spektaakkeli, josta on tarkoitus ottaa oppia elokuun 2026 Oulujoen suiston DeltaLife-spektaakkelin suunnittelussa.

Itse opin – taas – ainakin sen, että en osaa kovin nauttia kymmenien tuhansien ihmisten joukoissa olemisesta. Sekä sen, että tarjonnan ylenpalttisen runsauden vyöryssä on helppo kadottaa näkökyky. Valinnanvapaus voi olla hirvittävä vastuu, kun kukaan ei ole kertomassa, missä kannattaisi olla juuri nyt, mitä pitäisi kokea ehdottomasti.

Meinasin romahtaa kaiken tämän alle jo perjantaina jokien yhtymäpuiston pop-lavalla paikallisen juhatapion huudattaessa kaunasilaista yleisömerta. Pakenin sivummalle, istuin penkille hengittämään ja tuijottamaan vastarannalla lauantaita odottavia valtavia diginäyttöjä. Tajusin kokevani jonkinlaista sosiaalista ja kokemuksellista ylikuormitusta: huhtikuun 2019 Britannian-matkani jälkeen lähes kaikki liikkumiseni on suuntautunut Oulusta pohjoiseen, pieniin ja vielä pienempiin paikkoihin. Kolmen vuoden ajan olen viettänyt valtaosan vuorokausista itsekseni, muut ajat enintään muutaman kymmenen hengen ryhmissä.

On opeteltava hengittämään uudelleen myös isoissa kaupungeissa, löydettävä nautinto myös joukkohurmiosta. Siis jos haluaa – Suomessa ja etenkin maan pohjoisissa osissa voi onneksi valita myös pienemmän tavan olla.

Se pienempi tapa voisi olla myös Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden anti koko Euroopalle. Pierre de Coubertinin olympialaismoton citius, altius, fortius sijaan julistamme uusia ideaaleja elämään:  hitaammin, matalammalle, hiljaisemmin. Suuruuden ja paljouden tavoittelun sijaan voisimme ammentaa buddhalaisista opetuksista kuten täällä Kaunasissakin esillä oleva Marina Abramovic´, joka vuonna 2011 julkaistussa taiteilijan elämän manifestissaan kirjoittaa, että taiteilijan pitää omistaa yhä enemmän yhä vähempää: ”An artist should have more and more of less and less”.

Mitään ei puutu: sunnuntai-ilta, ruokaa, juomaa, kirja, musiikkia. Ja huomaan miettiväni, mitä kaikkea ylimääräistä taas tältäkin matkalta kannan matkalaukussani maasta toiseen. Mutta lohduttaudun sillä, että ainakin se kaikki ylimääräinen on juuri ruokaa, juomaa sekä erilaisia painotuotteita. No, pari jääkaappimagneettia Pohjoisen valokuvakeskuksen toimiston kokoelmaan. Jospa omatuntoni pystyy nämä oikeuttamaan.