Pauli, klassisen musiikin parissa kuuluisuutta niittänyt huilisti, palaa burnoutin kourissa kotikaupunkiinsa Raumalle vanhempiensa luo. Ihmelapsi on pettänyt kaikkien toiveet, ensisijaisesti omansa. Huilunsa murrettuaan Pauli kohtaa vanhan koulukaverinsa Iiriksen, jolle kokeellinen musiikki on intohimo. Iiris haluaa perustaa maailman parhaan bändin ja värvää siihen Paulin lisäksi myös äksyn, mutta äänitaiteeseen täysillä paneutuvan Sinin.

Huilu ei enää pysy Paulin käsissä, mutta viemäriputkista, kahvikupeista ja pikkukivistäkin lähtee mielenkiintoisia ääniä, ja musiikin tekeminen yhdessä parantaa oloa. Mutta sitten puolisotilaallinen äänitaidekollektiivi Pitkä tyhjä alaviiva lähtee keikalle, eikä Paulin pää kestä.

Lauri-Matti Parppein esikoiselokuvassa törmäytetään klassisen musiikin jäykät säännöt ja avarat konserttisalit kokeellisen musiikin mielikuvituksellisuuteen, jota toteutetaan autotalleissa ja pienissä baareissa. Samoin törmäävät korkeakulttuuristen ammattimuusikoiden kilpailuhenkisyys ja ug-musiikkiskenessä syntyvät syvät ystävyydet. Molempien musiikkityylien piirissä toimivia ihmisiä yhdistää kuitenkin tinkimätön suhtautuminen musiikkiin ja pyrkimys tehdä yleisölle vaikuttavaa äänitaidetta.

Elokuvan pääosaa esittää Samuel Kujala, joka näyttelee ahdistusta kehollisesti. Vuorosanoja ei tarvita, pingottunut ruumis riittää kertomaan päähenkilön tilasta. Anna Kaunon esittämä Iiris on ehdottomuudessaan vinksahtanut hahmo, jolle musiikki on lähtökohtaisesti tärkeämpää kuin ihmissuhteet. Camille Auer tekee ilmeettömyydellään bändin kolmannesta jäsenestä Sinistä vittumaisen ja pelottavan. Sini kuitenkin suhtautuu bändiin vakavasti. Sivuhahmoista mieleenpainuvin on musiikkiliikkeen pitäjä, jonka raumalainen tapa toimia ja puhua on yhtä aikaa äkkiväärä ja lämmin.

Elokuvan replikointi on suurimmilta osin raumangiälist. Suomalaisessa kulttuurimaisemassa murteisuutta on käytetty usein huumorin keinona, ja joiltain osin näin on myös elokuvassa.

Huumori on kuitenkin takapotkuista. Satakuntalainen tervehdyslohkaisu ”Viäläk säkin elät?” saa uudenlaisen kierteen, kun se esitetään itsetuhoiselle Paulille. ”Antaka vittu ol, saatanan pihatontut!” huudahtaa Sini riiteleville bänditovereilleen ja saa katsojan naurahtamaan. Riita on kuitenkin haudanvakava: Pauli häpeää sitä, että on esittänyt julkisesti kokeellisen ääniteoksen ja Iiris on loukkaantunut siitä, ettei Pauli arvosta yhteistä teosta.

Murteella on myös tarinallinen merkitys. Elokuvan alussa Pauli puhuu jäykästi ja yleiskielellä, mutta vähitellen vapautuu puhumaan murteisesti, omalla kielellään. Myös Paulin läheiset puhuvat murteella, kun taas klassisen musiikin kollegat artikuloivat kirjakielisesti. Murre ilmaisee Paulin vapautumista häneen kohdistetuista vaatimuksista.

Mikään Rauman matkailumainos elokuva ei kuitenkaan ole. Toki katsojalle näytetään muutama pittoreski otos Vanhan Rauman mukulakivikaduilta, mutta niiden vastapainona on kulahtanutta betonia, toistuvasti esiintyvä uhkaavan oloinen tasoristeys ja teollisia maisemia.

Elokuvan keskiössä on kokeellinen musiikki ja sen äärellä syntyneet ystävyydet. Yhdessä soittaminen tuntuu ”tosi hyvältä”, mutta musiikki ilmentää myös eroja yhteiskuntaluokassa, varallisuudessa ja kulttuurisessa pääomassa. Bändin jäsenten väliset suhteet voivat parhaimmillaan ja pahimmillaan olla yhtä syviä, kipeitä ja dramaattisia kuin rakkaussuhteet.

Elokuvassa ei ole taustamusiikkia, vaan kaikki elokuvassa esitetty musiikki on nauhoitettu livenä näyttelijöiden kanssa. Soittimet ovat mielikuvituksellisia: elokuvassa liikutellaan muffinssivuokia metallilevyllä, revitään teippiä, vatkataan vettä lasimaljassa ja soitetaan bassoa henkarilla. Välillä äänet ovat kammottavaa säröä ja kirskettä, jolta on pakko peittää korvat, välillä niiden välille syntyy outoja ja yllättäviä harmonioita.

Sävellyksestä vastaa suurelta osin Parppei, vaikka elokuvan musiikki onkin syntynyt yhteistyönä. Elokuvan taustalla ovatkin Parppein omat kokemukset kokeellisen musiikin tekemisestä pikkukaupungissa. Musiikin tekeminen yhdessä oli hauskaa ja tarjosi suuntaa eksyksissä oleville, ja samanlainen tunnelma välittyy elokuvasta.

Jokaisella biisillä – tai siis ”äänivärihyökkäyksellä” – on tarinassa olennainen merkitys. Samalla, kun muusikot kasvavat bändiksi ja Paulin ahdistus alkaa lievittyä, musiikki muuttuu kaoottisesta kalkatuksesta rytmisemmäksi ja sanallisesti kertovammaksi. Jotkut biiseistä, kuten mainio laulu ”Suomen majakat”, tuovat mieleen vuosituhannen vaihteessa toimineen progebändi Kuhan. Biisit ansaitsevatkin huomiota itsenäisinä kappaleina. ”Suomen majakat” on kuunneltavissa musiikin suoratoistopalveluista, ja tosiharrastajille leffan soundtrack on tarjolla vinyylinä.