Teija ja Pekka Isorättyä ovat tuoneet Wäinö Aaltosen museoon eli WAM:iin teoksia, joiden teemana on teknologian vaikutus ihmisen ajatteluun ja ennen kaikkea tunteisiin. Päällimmäisenä tunteena erottuu myötätunto, kun katselen liikkeeseen pakotettuja, romusta ja rähjäisestä orgaanisesta materiaalista koottuja koneita. Niitä ei tee mieli nimittää roboteiksi, sillä robotti luo mielikuvan kiiltävästä pinnasta.

Isorättyöiden teokset asettuvat osaksi posthumanistisen taiteen laajaa kirjoa, joka nykyisellään pitää sisällään mitä moninaisimpia teemoja. Posthumanistisessa taiteessa voidaan käsitellä ihmisen, eläinten ja teknologian lomittumista nykyhetkessä tai katsoa pitkälle tulevaisuuteen, jossa näiden elementtien suhde toisiinsa on muuttunut. Pohdiskella lajien välisen elämän utopioita. Olla optimisteja tai pessimistejä monilla monituisilla tavoilla. Tässä voidaan mainita esimerkiksi turkulainen taiteilijapari IC-98, joka kuvaa kosmisia näkyjä, joista ihmisen jälki on kaikonnut. Samuli Heimonen on viimeaikaisessa tuotannossaan ollut kiinnostunut luonnon ja ihmisten todellisuuden rauhansopimuksesta.

Posthumanistisen taiteen kritiikkinä voisi tuoda esiin sen, että se harvoin tuo tarkasteltavaksi yksilön kokemuksen. Ylilajiset suhteet, joihin luen myös ihmisen ja teknologian välisen vuorovaikutuksen, ovat posthumanismin keskiössä, jolloin suhteet typistyvät helposti kollektiivien välisiksi.

Isorättyöiden näyttelyssä on toisin. Orgaanista materiaalia ja kotikutoisen oloista robotiikkaa yhdistellään tavalla, joka saa katsojan projisoimaan näkemäänsä verevän haamun. Isorättyät jättävät teoksissaan koneiston paljaaksi, ja silti jokin taika saa minut katsojana pitämään romurankaisia friikkejä sielullisina olentoina. Niiden liike kuitenkin vaikuttaa muiden tahtomalta, kömpelöltä ja joskus päättömältäkin, ja tämä saa toivomaan sielun vapautumista traagisesta inkarnaatiosta.

Isorättyät katsovat ihmistä avoimin silmin ja ehdottavat, että monet käyttäymismallimme ovat olemukseltaan niin konemaisen mekaanisia, että niitä on helppo mallintaa tekemättä vääryyttä ihmisen monimutkaisuudelle. Esimerkkinä tästä Isorättyät ovat lavastaneet yhteen WAM:n saliin baarimiljöön, jossa kaksi surkuhupaisaa robottia muovisine tekohampaineen käy läpi humalaisen sinnikkyydellä uudelleen ja uudelleen tarinaa makkaranpaistosta, josta ei päihtymistilan takia tullut mitään. Hetkeksi katsomaan pysähtyvien ihmisten huvittunut hymähtely kertoo siitä, että Isorättyät ovat onnistuneet vangitsemaan robottimallinnuksiinsa jotain jos ei yleisinhimillistä, niin suomalaisessa sielussa resonoivaa.

Näin helposti muutumme koneiden koreografiaksi. Samana toistuva tarina simuloi pelkistyneisyyttä olemassaolossamme. Isorättyöiden huumori rakentaa huomiolle, joka näkee mallintamisen mahdollisuuksia hoivan, logistiikan ja liukuhihnatyön kaltaisten sektorien ulkopuolella – ihmisen vapauttamisen tuolla puolen.

Osa näyttelyn teoksista perustuu hienoiselle säikyttelykauhulle. ”Invalid robot” -teoksen rollaattorilla liikkuvat robotit verkkokankaasta muotoiltuine riippurintoineen lähtevät liikkeelle arvaamattomasti ja ponnistelevat eteenpäin sokeina, katsojasta piittaamatta. Silti kaikista Isorättyöiden teoksista puuttuu sellainen kouriintuntuva uhka, joita esimerkiksi Markus Copper on luonut kineettisillä veistoksillaan. Isorättyöiden luomukset tuovat surkuhupaisuudessaan mieleen friikkishow’t ja esimerkiksi kuuluisan väärennöksen, Fijin merenneidon, jossa nuoren apinan torso ja pää oli yhdistetty kalan alaosaan. Merenneitoa esitettiin museoissa ja erilaisissa yksityisnäytöksissä Yhdysvalloissa. Se kertoo omalta osaltaan ihmisten persoudesta kummalle, selittämättömälle ja – näin luulen – myös myötätunnosta luonnonoikkujen äärellä.

Isorättyät luovat koneen, eläimen ja ihmisen hybridejä, joiden katsomista leimaavat ennen kaikkea sääli ja empatia, häpeäkin. Hämärä, metsää muistuttavaan tilaan koottu installaatio ”Vikasietometsä” pitää sisällään muun muassa mekaanisen suden, joka toimii liiketunnistimilla [ks. Kaltio 1/2019]. Liike saa sudenpäisen, konevartaloisen eläimen sutimaan jaloillaan epätoivoisesti, ja sen silmiin on jähmettynyt kauhun katse. Robottisuden alustaa raapivat tassut riipivät sisintäni.

Koneiston ja orgaanisen materiaalin yhdistely saa ajattelemaan pinnanalaisuuksia ja itsestäänselvyyksien taakse kätkeytyviä käytäntöjä, joita ei kyseenalaisteta niiden toimivuuden vuoksi. Ajattelen samanaikaisia inhimillistämisen ja esineellistämisen prosesseja intiimeissä lähisuhteissamme. Ajattelen lemmikkikoiria, joihin asetetaan tunnistesiru, jotta karannut lemmikki voidaan jäljittää. Samalla se on selkeästi omistamista signaloiva toimenpide. Sama siru ihmisessä enteilisi valvontayhteiskuntaa, johon emme vielä ehkä olisi valmiita. Karkaaminen on ikävä muistutus siitä, että lemmikissä on edelleen villiä sutta, joka odottaa vain tilaisuuttaan. Mekaaninen susi muistuttaa, että ihminen liikkuu lajien välillä lajityypillisen toiminnan rajoja muokaten. Ihmisellä on käytössään peili, joka heijastaa ennen pitkää vain häntä.

”Liljan puutarha” on installaatio, jossa infuusioletkut on sommiteltu valtavien, katon rajassa leijuvien kukkien muotoon. Letkut ovat peräisin Liljalta – tytöltä, joka tarvitsee niitä jatkuvan ravinnonsaannin vuoksi. Hänen elimistönsä ei voi pitää paastoa, joten joka ilta isä tai äiti laittaa letkun tytön vatsassa olevaan liittimeen. Käytetyt letkut päätyvät Liljan puutarhan materiaaliksi.

Teoksen parina voi pitää ”Merenneito”-teosta, jossa tonnikalan nahalla päällystetty, ihmiskasvoinen olento kannattelee osaa aineenvaihdunnastaan itsensä ulkopuolella nestepusseissa, jotka tuovat mieleeni vaikkapa munuaisvaivaisten tarvitseman dialyysihoidon. Liitin vatsassa tekee tytöstä teknologisen hybridin, mutta yhteen koottuna infuusioletkut kertovat rakkaudesta, joka pitää koneen käynnissä.

Isorättyöiden monissa esillä olevissa teoksissa kommentoidaan hoivan kysymystä, joka koskettaa koko yhteiskuntaa sen vanhentuessa ja tekniikan kehittyessä niin, että yhä useammat välttävät kuoleman ja pääsevät hoidon piiriin. Liljan elämän mahdollistaman teknologian ohella teknologiasta etsitään ratkaisua myös sellaisiin ongelmiin, jotka olisivat ratkaistavissa läsnäololla, myötätunnolla ja rakkaudella. Ottamalla mallinnuksen kohteiksi kulttuurissamme vahvasti tunnelatautuneita kohteita kuten suden ja hoivaa tarvitsevan ikäihmisen Isorättyät luovat elävillä koneillaan teoksia, jotka puhuttelevat herkästi kulttuurin arvotihentyminä.

Teosten siloittelemattoman ja viimeistelemättömän näköinen estetiikka tuo mieleeni Tim Burtonin Edward Saksikäsi -elokuvan vuodelta 1990 ja sen eksentrisen tiedemiehen, joka rakensi itselleen pojan romurautaisine käsineen. Elokuvassa Edward menettää robottien rakentajaisänsä juuri, kun tämä on rakentanut pojalleen ihmisen kädet saksien tilalle. Ajattelen, että ehkä Isorättyöiden karuilmeiset koneet tarvitsevatkin samanlaista täydentävää rakkautta matkalla ihmisiksi ja villeiksi luontokappaleiksi. Eikö myötätunnon yksi ilmenemismuoto ole se, että kuvittelee kohteelle tulevaisuuden? Miltä mahtaa tuntua olla näiden vaikeasti olemassaolon akselille paikantuvien koneolentojen tekijä, se, joka lopuksi sammuttaa ne ja pakkaa ne pimeisiin laatikoihin?

Isorättyöiden teokset muistuttavat, että ihmisen myötätunnolla ei ole rajaa. Se on omaksumiskykyinen ja näkee elottomassakin mahdollisuuden kärsiä. Lähden näyttelystä toivoen, että ”Mekaaninen susi” saisi rauhan joltakin pölyiseltä vintiltä. Siellä se voisi mennä epäkuntoon ja hapertua, lopulta kauhu sammuisi sen lasisilmistä.

Descartes’in mukaan eläimet ovat pohjimmiltaan mekaanisia koneita. Koska ihminen on eläin, mekin olemme monesti koneen kaltaisia, kun kulttuuri tuottaa meille erittäin todennäköisiä käyttäytymismalleja. Ja kone on se, mikä ei ansaitse myötätuntoa. Isorättyöiden näyttelyssä ei ole koneita vaan inhimillisen ja eläimellisen tajunnan laajentumia, jotka kömpelössä liikkeessään ovat liikuttavia ja häiritseviä.