Hannu Niklander: Kodit ja asunnot. 290 s. Robustos 2025.

Minä olen sinun menneisyytesi ja sinä olet minun tulevaisuuteni. Siinäpä on pysäyttävä isä–poika -suhteen tiivistys, jonka alamäkeään liukuva Weijo toteaa teini-ikäiselle Hannu-pojalleen. Näinhän se on jokaisen vanhemman ja lapsen suhteessa – ainoastaan se vaihtelee, kuinka mielellään tämän asian omalla kohdallaan hyväksyy.

Kirjailija Hannu Niklanderin isän Weijo Niklanderin (s. 1904) vaiherikkaaseen elämään perustuva Loivaa alamäkeä -sarja on edennyt viidenteen ja viimeiseen osaan. Kodit ja asunnot kuljettaa Weijon perheineen läpi vuodet 1959–69. Teos on sarjan edeltävien osien lailla tyyliltään naturalistinen kokoelma episodeja Weijon elämästä ja siinä mielessä itsenäinen, että sen voi lukea myös tuntematta aiemmin ilmestyneitä osia.

Tarina avautuu kuitenkin syvemmin, jos on aiemmat osat lukenut. Kun Weijon elämä on niissä ollut pikemminkin sarja sukutaustan, lahjakkuuden ja hyvän tuurinkin vauhdittamia nousuja menestyksen äärelle ja käsistä karkaavan juopottelun aiheuttamia syöksyjä nollapisteeseen, nyt suunta on enää alaspäin, vaikka vuosikymmeneen toki mahtuu ilonaiheitakin. Varsinkin puolison voimat ja hermot ovat koetuksella, kun Weijo sortuu alkoholiin kerta toisensa jälkeen.

Niklander kertoo avoimesti, kuinka tuurijuopon toilailu tekee monen ihmisen elämän ajoittain perin viheliääksi. Hän ei kuitenkaan tuomitse päähenkilöään. Weijo on kaikkine vikoineenkin myös rakastava ja rakastettava hahmo – ikäänkuin tosielämän Aku Ankka perheensä ja rikkaan liikemiesisänsä ilona ja riesana.

Tässä osassa Weijon avioelämä kärjistyy avioeroon ja ajoittaiseen asunnottomuuteen asti, mutta lukemista ja klassista musiikkia Weijo ei hylkää näissäkään oloissa. Aviopuoliso Maija-Liisa kylmenee Weijolle mutta suostuu kuitenkin Weijon kanssa useamman kerran saman katon alle asumaan, kunnes tämä taas tuhoaa tasapainon tolkuttomalla juomakuurilla. Välit Hannu-poikaan kestävät kaikki kolhut: musiikki ja muut yhteiset kiinnostuksen kohteet kantavat kohmeistenkin kausien yli.

Sarjan aiemmat osat ja Hannun omaelämäkerrallista sarjaa tunteva lukija ei ylläty siitä, että Weijon elämä päättyy traagisesti. Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen. On pakko etsiä rivien välistäkin vihjeitä siitä, asteliko Weijo elämästä kylliksi saaneena tietoisesti kohti loppuaan, vai vieläkö kaunosieluisella vanhenevalla äijärähjällä oli luottamusta asioiden kääntymiseen kohti parempaa tulevaisuutta. Tulkitkoon jokainen lukija asian omalla tavallaan.

Weijon 65-vuotiseen elämään on sisältynyt sen verran paljon vaiherikkaita tapahtumia ja kiinnostavia kohtaamisia, että sarjan venyminen viiteen osaan on ollut perusteltua. Yhden ihmisen vaelluksen kautta hahmottuu myös laajempi kehitys: esimerkiksi se, kuinka kaksikielinen Uudenmaan maakunta muuttuu kasvavan pääkaupungin suomenkieliseksi kehysalueeksi. Vaikka maan vaurastuminen tuo sähköt ja muut mukavuudet torppaankin, hyvävetinen kaivo jää entisen elämän pihapiirin halkovan, uuden maailman, valtatien alle. Tällaisten näennäisesti pienten mutta symboliselta merkitykseltään suurten asioiden huomaamisessa ja kuvaamisessa Niklander on mestari.