Minulla on kysymykseen toisenlainen lähestymiskulma. Tämä johtunee muun muassa siitä, että olen tykännyt kuunnella musiikkia kielillä, joita en ymmärrä. Oman käsityskyvyn rajojen takana liikkuminen on täten tajunnalleni tuttua toimintaa, ja osaan nauttia asioista niitä tajuamatta.

Siksipä en tuntenut pelkoa, kun rovaniemeläinen tanssiteatteri Rimpparemmi kutsui minut panelistiksi Asetelmia-esityksensä yhteydessä järjestettävään taidekeskusteluun, vaikka tiesin, etten tulisi ymmärtämään esityksen muotokieltä tai intertekstuaalisia viittauspisteitä. Oman elämäni Mika Aaltolana tykkään muutenkin suostua kaikkeen, mihin mukaan pyydetään. Ajattelin edustavani hyvin suhtalaisen sivistynyttä maallikkoa, joka osoittaisi yleisölle esimerkillään, miten taide-esityksestä voidaan nauttia myös täyttä ymmärrystä vailla.

Rimpparemmin esitys sinkosikin ajatukset kiehtoville kiertoradoille. Tietoisuuden ensireaktio on etsiä tuttuutta, tarinaa, kaavaa tai toisteisuutta vieraasta, mutta omani ymmärsi oitis antautua edessäni olevan show’n äärellä ja siirtyä auvoisaan äimistelyn tilaan. Annoin ajatuksen vaeltaa vapaana, ja kohta löysin itseni salaperäisen interstellaarisen Oumuamua-taivaankappaleen parista – ehkäpä esityksen scifiä henkivien lavasteiden, äänimaiseman ja liikekielen vaikutuksesta. Myös muita vaikeammin sanallistettavia sfäärejä avautui tajuntani edessä. En olisi tätä kaikkea kavahtanut, jos en olisi ymmärtänyt, että panelistina hetken päästä joutuisin nimenomaan pukemaan kokemukseni sanoiksi.

Esityksen ja paneelin välisellä tauolla kuulostelin hieman kauhistellen muiden monenkirjavia tulkintoja. Yritin kuitenkin sulkea niiltä korvani, jotta voisin tarjota yleisölle oman kokemukseni mahdollisimman aitona.

Onnekseni kanssapanelistit Henri Hagman, Tuomo Heikkinen ja Pekka Kumpulainen olivat kaikki panneet merkille eri asioita ja tehneet toisaalta samoista asioista erilaisia tulkintoja. Yksi oli enempi sinut tanssin kanssa, toinen oli pannut merkille värejä, esiintyjien välistä kohtaamista ja kommunikaatiota. Tähän näkemysten kekoon kehtasin kantaa oman katsantokorteni häpeämättömästi pieneksi osaksi suurempaa kokonaisuutta. Jos kaikkien katsanto olisi ollut itseni kaltainen, olisi paneeli voinut jäädä lyhyeen, sillä käsittämätöntä on hankala sanallistaa.

Oli huojentavaa kuulla myös tekijöiden kantilta, ettei mihinkään tarinallisuuteen tai opettavaisuuteen oltu edes pyritty. Monesti hyvin abstraktinkin esityksen tai teoksen olemassaoloa perustellaan aikansa muodikkaita avainsanoja vilisevin esittelytekstein. Ja miksipä ei ajassaan kutkuttavista kysymyksistä voisikin syntyä villiä taidetta – mutta kuinka ne ovat sieltä löydettävissä ilman katsomisohjeita?

Kuten Mika Aaltolakin varmasti tietää, suurvaltapolitiikassa rajoja siirrellään niitä ylittämällä. Myös taiteen käsityskyvyn suhteen pätee sama sääntö. Käsittämättömyyksien maailma joutui tekemään tajunnalleni pieniä alueluovutuksia, mutta yhä sen valtakunta on mittaamattoman laaja. Vaikka sanallistaminen sinänsä on vaikeaa, jotakin aivoissa alkoi kuplia, kun kotimatkaa käppäillessä alkoi jo jonkin aikaa hahmottelemani Oumuamua-aiheinen sanoitusluonnos tiivistyä lauluksi.

Oumuamua, joka vilahti vain hetkisen ihmiskunnan teleskoopeissa, ja jäi ikuiseksi käsittämättömäksi arvoitukseksi. Nyt se sai Rimpparemmin painovoimakentästä kiihdytysapua ja ryhtyi Peräpohjolan yössä kristallisoitumaan kelpo ralliksi.