Pokkisenväylän Ajatar. Tässä ympäristössä sulan veden päällä herää henkiin Delta Life - show elokuussa 2026. Kuva Jukka Takalo.
”Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.”
Elokuussa 2026 Sanan ja runon malja saapuu vaaroilta Oulujoen suistoon. Graalin maljan tai Sammon kaltainen, kaiken tiedon sanaan ja runoon sitonut abstraktio herää henkiin kaupungin syntypaikalla. Veden päälle Pokkisenväylälle, nykyisen Radisson-hotellin ja Linnansaaren väliselle merialueelle nousee valtava estradi. Paikassa, jossa maailmat kohtasivat jo viisisataa vuotta sitten, tapahtuu Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden kesän päätapahtuma, Delta Life – Kaupunki syntyy suistoon -show. Kyseessä on pohjoisen ja Oulun omista aiheista ponnistava alkuperäisteos, joka esitetään kolme kertaa.
Vesireittien risteyksessä meren rannalla on ikivanha tori. On ollut jääkaudesta lähtien. Ranta vain ei ole pysynyt paikoillaan. Maankohoamisen myötä suiston kauppapaikka on siirtynyt jääkauden jälkeen rantaviivan mukana Kainuusta vähitellen kauemmas länteen.
Ensin meren rannikosta on kuroutunut irti Oulujärvi, sitten Vaalan seutu. Rokuan harjujen kohdilla jää on epäröinyt hetken sulamistaan, mutta pian merestä ovat nousseet Utajärvi ja Muhos. Myöhemmin suiston tori on ollut Turkansaaressa, sitten Kastellissa ja lopulta, nyt, jo viisisataa vuotta Oulun Lyseon kohdilla Pokkitörmällä.
Tori: kauppapaikka, jossa vesireittejä saapuneet ihmiset, kielet ja geenit ovat kohdanneet. On ollut liikettä ja elämää. On syntynyt uutta. On syntynyt kaupunki.
Toimeliaisuus on syntynyt sinne, minne entisaikojen kulkupeleillä parhaiten pääsi, vesireittejä pitkin. Jokea ja merta. Veneillä, ruuhilla, tukkilautoilla, laivoilla. Talvella hiihtäen tai eloperäisillä vetopeleillä. Poroilla ja hevosilla.
Nykyään vesireittien risteykset ja niemennokkien nuotiopaikat uhkaavat jäädä syrjään. Motoroidut vetopelit kuljettavat ihmisiä valtateiden virtojen risteyksiin rakennettuihin kauppakeskuksiin, joiden liikettä ja elämää myös kulttuuri pian seuraa. Kirkot ja kirjastot, tanssit ja tapahtumat. Ne menevät sinne minne ihmisetkin.
Merikoskeen nousee jättimäinen lava
Tätä kirjoittaessa eletään toukokuuta 2026. Olen eteläisen Helsingin merikortteleissa, Fokus tanssistudiolla, jossa koreografi-ohjaaja Mikko Makkonen harjoituttaa tanssijoiden ydinryhmää tarinan kymmenen vuoden matkan huipentavaan Delta Life -spektaakkeliin. Elokuun lopulla Oulun Pokkisenväylälle, viisisataa vuotta vanhan torin alle, Hahtiperän sataman suulle padottuun Merikoskeen nousee jättimäinen vedenpäällinen lava.
Tänään valosuunnittelija Nadja Räikkä ja puvustaja-lavastaja Maiju Murtola tulevat harjoituksiin mukaan. Minä kuvaan materiaalia teoskokonaisuuden sähköiseen tarinankerrontaan, eli käytännössä Pohjoiseen kulttuurivirran nettisivuille ja erilaisille somealustoille. Tänään niitä ovat Instagram ja Facebook ja ehkä TikTok. Juuri tämän hetken vuolaimmat tiedon virrat.
Delta Lifen kokonaisuuden monivuotista konseptia voisi verrata Game of Thrones -tv-sarjaan. Kesällä 2021 virallisesti alkaneella matkalla on kerrottu ja tapahtunut monenlaista eri puolella pohjoisen vesireittejä. Merta pitkin kauempanakin. Sähköisesti vaikka missä. Ja kuten GoT:issa Delta Lifen elokuun 2026 huipentuma on lohikäärmeiden taistelu, jossa kaikki tarinan langat, kaikki purot liittyvät toisiinsa ja kohtaavat lopulta suistossa.
Mutta palataan yhteen aluista, syksyyn 2016.
Tarujen Kainuu, tarujen Koillismaa
Tiistai, viikko Ilmattaren päivän jälkeen, elo-syyskuun vaihteessa 2016. Kahdennenkymmenennen kerran kisaillut Ilmakitaran MM-kisat ovat ohitse.
Lähden ajamaan Kiiminkijokivartta Haukiputaalta ylävirtaan Tenttutietä. Kajakki Volkkarin katolle, vesireitti Juho Vesaisen tapaan olisi nykyihmisen aikatauluille liian hidas. Kyydissä kitara ja kotistudio.
Ohitan Mikko Alatalon kotitörmän Alakylässä Mariskan laulaessa radiossa. Kun uusi ”Entiselle”-biisi loppuu, kurvaan Kiimingin ABC:lle. Polttoainetta ja S-marketin puolelta evääksi juustoa, näkkäriä ja saunakaljaa.
Olen valmis matkaan kohti vaaroja ja tarujen Koillismaata.
Tuolla kymmenen vuoden takaisella matkalla en kuitenkaan jatka Kuusamoon vaan käännyn Päätalon Jokijärvelle, jatkan Tyräjärven ohi, ohi Koviojärven juhannuspainisuon. Ennen Latvalehdon sukumaisemia Iiviöjärvellä käännyn vitostietä etelään.
Sadan kilometrin tuntivauhtia siirryn Oulujoen vesistön puolelle. Iijoen valuma-alue jää taakse. Pian tienvarressa näkyy Piston kylän entinen kauppa, se, josta Kai Latvalehto kävi ostamassa mopolla rinkan täyteen keskiolutta. Olimme juuri päässeet peruskoulusta ja 15-vuotiaita, kalastelimme ja kuuntelimme Iiviöjärvellä melodista heavya.
Taivalkoskella oli keskiolutkielto, joten minä jäin siivoamaan mökkiä ja vanhemman näköinen Kai lähti mopoilemaan Suomussalmen puolelle. Ruotsia puhumalla hän onnistui juomanhankinnassa. Koiranruoat Jökölle jäivät ostamatta, joten pyydystimme purosta sille muovipussilla ämpärillisen särkiä. Pehmeäksi keitettynä ne maistuivat hyvin Aknestikin ensialbumin toiselle kansikuvatähdelle.
Teimme myös kalaretken yön ja vedenjakajan yli Somerjärvelle Oulujoen lähteille. Somer on kuuluisa Värikalliosta ja sen kalliomaalauksista. Pyöräilimme ja mopoilimme metsäautoteitä Taivalkosken suunnasta, kotka jahtasi Jököä, emmekä löytäneet venettä johon oli lupa. Otimme sitten jonkun toisen.
Somerin saaressa autiotupa oli vanha ja laho. Kamiina savutti sisään. Aamulla hiiri rapisteli repussa, eikä edes töpöhäntäinen Jökö saanut pidettyä jyrsijöitä kurissa. Satoi, emmekä jaksaneet soutaa pitkää järveä kalliomaalauksille saakka. Palasimme Iiviöjärvelle kuuntelemaan lisää heavya. ”Run to the Hills”.
Vaarojen lauluja
Idea lauluntekoreissusta Hossaan oli syntynyt, kun Metsähallituksen luontopalveluiden viestinnässä työskennellyt Sini Salmirinne otti yhteyttä. Minun artistinen someni, lauluntekijän Facebook-sivu, oli alkanut täyttynyt melontakuvista. Sini halusi tehdä juttua Metsähallituksen lehteen melovasta popparista. Vuoden päästä, kesällä 2017, oltaisiin avaamassa Hossaan uutta kansallispuistoa, ja niistä avajaisista uumoiltiin monitaiteellista luontofestaria. Yhteistyökuvio voisi jatkua myös esiintymisten muodossa.
Kesällä 2017 Hossan kansallispuistossa järjestettiin suuret avajaiset. Vaaleassa kesäpuvussa vesitasolla paikalle saapunut presidentti Sauli Niinistö puhui Huosilammen rannalla levottomia monituhatpäiselle yleisölle ja Jennille. Puheessa mainitut Kainuun ja kesäyön taiat olivat ilmeisen armollisia, Aaro-poika syntyisi tasan yhdeksän kuukauden päästä.
Mieskuoro Huutajat kajauttivat kulttuurihistoriasta kumpuavia tekstuurejaan, myös Huosilammen rannalla sekä muissa jääkauden Hossaan muodostamissa luonnon omissa oopperataloissa, supissa ja rintuuksissa.
Minä olin koonnut Kajakkiorkesterin melakuoroineen (mukana mm. Soiva Siili) esittämään Vaarojen lauluja, joiden teon olin edellisenä syksynä Hossassa aloittanut. Me esiintyisimme puolilta öin veden päällä Värikallioiden edustalla, aivan Oulujoen vesistön lähteillä sijaitsevalla estradilla. Muinaisareena oli kokenut menestyksekkäimät päivänsä jo 5 000 vuotta sitten, mutta alkuperäisiä seinämaalauksia oli vielä jäljellä.
Kun soundtsekissä muu orkesteri meloi kauempana kallioseinämästä ja jutteli, minä kuulin lähempänä seinämää heidän puheensa heijastuneina Värikalliosta. Kuulosti, kuin ne ammoin maalatut hahmot olisivat pulisseet nasaalin surisevilla äänillään, kuin henkiolennot toisesta todellisuudesta.
Kun veden päältä lähempää kallioseinämää katsoi ylös, kallio tuntui jatkuvan taivaaseen. Kun katsoi alas tummaan veteen, kallio tuntui jatkuvan syvälle aliseen saakka.
Seuraavina vuosina matka Oulujokea alas jatkui. Välillä meloin Iijokea ja Kiiminkijokea. Meloin kesäöinä merenselkiä. Kajakkiorkesteri meloi jopa Liettuan Kaunasiin saakka. Kohtaamisia ja tapahtumia, usein jokivarsien ikiaikaisilla nuotiopaikoilla. Samaan suuntaan soutavan kanssa saattoi jäädä suustaan kiinni usein seuraavaan virtapaikkaan saakka, joskuis pitempäänkin. Iijokisoutu, Elävän Iijoen soutu, Ärjän festarit, Joutsentanssi, Lumimuutos Osuuskunta, Endangered Landscapes & Seascapes Programme, Päätaloviikko, ja tietenkin Maakinen Martinniemi Kiiminkijoen suistossa. Vesillä liikkumista, yhteisöllisyyttä ja kulttuuria luonnonpaikoilla.
Joilla ja soilla kohtasin ihmisiä ja ystävyyttä. Hannu Hautalan kuvat, Lauluja Suomaan kurjista ja Suomaan matkatoimiston retkiä. Opin, löysin ja uutta syntyi.
Matkalla vesireittien albumitrilogia eteni. Tein Vaarojen laulut -albumin avausraidaksi runoelman ”Metsä meidän” jossa mennään musiikillisesti sibeliaanisen kansallisromanttisissa tunnelmissa Vesa Piston orkesterille sovittamana. Teksti kulkee jääkaudelta nykyaikaa kohti aluksi kalevalanmitassa lorutellen hongikosta halkopinoon ja halkopinosta muuriin. Loppupuolella laulua vaihdetaan Isä meidän -rukoukseen, mutta niin, että isä on vaihtunut metsäksi.
Esityksiin laulua harjoitellessa havaitsin, että kristillisen perinteen rukous oli huomattavasti vaikeampi muistaa ulkoa kuin kalevalamittainen loruttelu. Uumoilin, että kalevalaisen runomitan täytyy olla aivoille sopiva, koska sen avulla pitkätkin litaniat tarttuivat helposti ulkomuistiin. Isämeitää ja muita perusbiisejä piti tavailla aluksi paperista, mutta lorumitat muistaa. Tämä havainto sai miettimään runomitan merkitystä suullisessa perinteessä. Kuinka kauan ikiaikaiset asiat voivat säilyä yhteisessä mielikuvituksessa, sukupolvien ketjussa?
Runo pitää maailmaa kasassa
Runo on muistamisen algoritmi. Mitassa, loruteltuna, runossa oleva tieto asettuu lapsen ja aikuisen päähän niin, että sen muistaa unissaankin. Eikä pelkästään ihmisikää, vaan tuhansia vuosia. Loruteltuna ja mitassa, ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle.
Tieto siitä, mitä me olemme, on runoissa. Kaikki tieto. Ja kun siirrytään suullisen muistitiedon ajoista kirjoitettuun nykyaikaan, kaikki ihmisten yhteisessä mielikuvituksessa oleva tieto on edelleen runossa, se on sanassa.
Nykyään kaikkein suurin valta ei olekaan armeijoilla eikä hallitsijoilla. Suurin valta ja voima on tiedossa.
Joka hallitsee tietoa, hallitsee maailmaa.
Ja joka hallitsee sanaa, hallitsee tietoa.
Runo pitää maailmaa kasassa.
Mittaan sidottu sana. Sanojen virta, joka auttaa hahmottamaan laajoja monimutkaisia kokonaisuuksia. Yhteisen mielikuvituksen yhteinen muisti.
Sanan ja runon malja.
Tekoälyä hallitaan sanalla. Käskyt sille, tälle, hälle, annetaan kirjoitettuina prompteina. Kielellä. Se, hän, hyö, on opetettu tietämään sanoilla. Onko edes sattumaa, että kaikkea maailman tietoa havitteleva globaali suuryritys Google suunnittelee rakentavansa katiskan muotoisen tiedon pyydyksen Muhoksen Leppiniemeen, Pyhäkosken rannalle? Aikovatko ne napata kaiken tiedon sisältävän Sanan ja runon maljan, kun se tulee pitkin Oulujokea kohti elokuun lopun Delta Life -spektaakkelia?
Sanan ja runon malja
Paltaniemen kirkosta on löytynyt temppeliritarien merkkejä.
Kirkko on vanha kristillisen vallan linnake Oulujärven rannalla. Järven, joka Suomen kartalta katsottuna hahmottuu Suomineidon kohduksi, jonka munasarjat ulottuvat Emäjokea Kiannalle ja Sotkamon reittiä kauas Lentuan takaisille runomaille.
Sampo, Graalin malja, Sanan ja runon malja. Millä nimellä sitä halutaankaan sanoa. Kaikki ihmisen yhteisen mielikuvituksen sisältämä, kaikki se näkymätön rikkaus, joka tekee ihmisestä ihmisen. Erottaa eläimestä. Se kaikki on siinä ja sitä kaikki himoitsevat.
Jos Oulujärvi hahmottuu kartalla Suomineidon kohduksi, Paltaniemeä taivaalta katsellen näyttää siltä, että Sanan ja runon maljan kätkö olisi myös selvästi merkitty.
Paltaniemen vieressä on nimittäin valtava risti.
Useamman kilometrin mittainen ihmisen tekemä risti. Merkki jumalille tai avaruusolennoille? Kun satelliittikuvista siirtyy maastokarttoihin, risti paljastuu Kajaanin lentokentäksi.
Onko Sanan ja runon malja haudattu ja betonoitu jonnekin tuon jättimäisen ristin alle? Onko malja muinaisten tietäjien ja runon vartijoiden tekemä? Kenties ristiretkeläisten Väinämöisen kalloon kaivertama konkreettinen astia? Vai onko se abstraktio, joka velloo ja elää ihmisten tajunnoissa, yhteisessä mielikuvituksessamme?
Ja jos se on abstraktio, miten se ilmenee, miten se konkretisoituu? Miten se vaikuttaa arjessa? Onko se se innoitus, jota tunnemme, kun luonnottaremme ovat läsnä eikä ajan kulua huomaa? Kun hommat sujuvat kuin tanssi ja hymyilyttää? Ne luonnottaret, jotka näyttivät ihmiselle raudan synnyn, olivat paikalla kun tekstiviesti keksittiin? Ne, jotka vievät ihmisiä yhteen, että syntyisi uutta.
Delta Life – kaupunki syntyy suistoon