Teksti ja kuvat: Pasi Pikkupeura

Kun olin Teiniliitossa

Verkkoartikkeli6/2021

Perjantai vapaaksi ja ilmainen matka Jyväskylään! Olin menossa Teiniliiton liittokokoukseen, seisentoisna.

Ongelma oli, ettei meidän koulussa – Rovaniemen Korkalovaaran lukio – ollut teinikuntaa. Mutta tuona poliittisen kähminnän kultaisena vuosikymmenenä ratkaisu löytyi helposti: sain paperilapulla osoitteen, josta hakea “virallinen” valtakirja.

Paikka oli köyhyydenleimaama kerrostalo notkelmassa Työväentalon takana synkän kuusikon laidalla. Minulle ennestään tuntematon nuorimies väsäsi jonkinlaisen todistuksen. Työväentalolla eli Tökärillä, nyt jo valitettavasti puretulla, olin aloittanut keikoilla käynnin, ensimmäisinä Juice Leskinen & Coitus Int. ja Dave “Isokynä” Lindholm yhteiskiertueella!

Kohta jo istuin kahden sodankyläläisen tytön kanssa junassa matkalla “Suomen Ateenaan”. (Kukahan senkin matkan loppujen lopuksi maksoi? Kreml?) Tunsin vahingoniloa luokkatovereita kohtaan. Inhosin koulua, piirtelin Shokki-lehden innoittamia puolisadistisia pilakuvia opettajista kirjojen marginaaleihin.

Teiniliitosta muistetaan vain innostunut 1960-luku, puoluepolitisoitunut 1970-luku sekä surkea loppu. Alunperin se oli kuitenkin oppikoululaisten isänmaallinen järjestö, perustettu marsalkka Mannerheimin syntymäpäivänä 1939 “AKS-henkisten [Akateeminen Karjala-Seura] ikiteinien luomuksena”, kuten Erkki Tuomioja on kuvannut . Kunnon teini oli nuori kansalainen, “jonka luonteessa sopusointuisesti yhtyvät Elias Lönnrotin vaatimattomuus, uskollisuus ja työtarmo, J. V. Snellmanin horjumaton oikeudenmukaisuus ja miehekäs vastuuntunto ja suomalaisen sotilaan lannistumaton uljuus ja sisu”, hehkutetaan 1943 hyväksytyssä Teinijulistuksessa (Tuomioja 1993, 62).

60-luvun lopulla meininki muuttui. Sitä on Satu Hassi kuvannut osuvasti muistelmissaan Mannerheimin solki ja punalippu: kuinka porvarisperheen (isä professori, äiti rehtori) partiotytöstä tuli ensin innokas teiniliittolainen, sitten taistolainen ja lopulta vihreä. Teiniliiton kokouksissa “kunniansa kuulivat USA:n imperialismi, Vietnamin sota, ydinasekilpavarustelu, Kolmannen Maailman riisto ja hätä, ahdasmielinen seksuaalimoraali ja ylipäätään aivan kaikki mikä maailmassa piti muuttaa ja korjata”. Erityisen ihastunut Hassi oli “epäseminaareihin”, joissa keskustelu polveili omia polkujaan. (Hassi 2018, 141, 144.)

Maailmaa syleiltiin antaumuksella: Kimmo Kiljunen ehdotti Maailmanhallituksen perustamista, vain siten saadaan sodat loppumaan. Ehdotusta pidettiin sinänsä hyvänä, mutta todettiin, ettei asia ehkä sittenkään ole Suomen Teiniliiton päätäntävallassa (mt., 147). Kansanedustajana nykyisin toimiva Kiljunen on myöhemminkin pitänyt kansainvälisyyttä esillä muun muassa kirjoittamalla kirjan valtioiden lipuista.

Jertta Roosin toimittama Teinilehti oli “iloisenriehakkaan yleisvasemmistolainen”. Kuvituksesta vastasi esimerkiksi Timo Aarniala, sittemmin Suomen merkittävin underground-taiteilija ja kuvittaja (mt., 151, 153). Kuuluisuuksia Teiniliiton johtopaikoilla oli myriaadeittain: muiden muassa Erkki Tuomioja, Ben Zyskowicz, Kimmo Sasi, Ilkka Kanerva, Lauri Ihalainen, Jacob Söderman, Erkki Liikanen, Matti Viialainen, Esko Aho, Esa Härmälä. Miesporukka menestyi myöhemminkin hyvin.

Itselläni ei ollut mitään käsitystä Teiniliitosta, politiikasta tai kokouskäytännöistä. Ehkä Toveri-lehdessä, jonka kahdeksan vuotta vanhempi veljeni oli minulle tilannut, olisi jotain ollut. Tylsä julkaisu, mielummin luin Musaa ja Soundia tai Pekka Gronowin toimittamaa Jymyä, joka julkaisi amerikkalaisia underground-sarjakuvia, luin jopa arkkihippi Jorma Elovaaran sekopäistä Tähteä (ks. Kaltio 6/2009). Ja toki nuorukaisella on parempaakin tekemistä kuin istua kokouksissa: tytöt, mopot, rokki ja yleinen häiriköinti.

Oppilaiden iloinen näkemys opinahjostaan.

Olin liittokokouksessa siis taistolaisten mandaatilla. Veljeni oli Rovaniemen marxilaisten opiskelijoiden kantavia voimia: teki lehteä, jakoi Tiedonantajaa Alkon edessä ja istui loputtomissa kokouksissa. Taistolaiset keräsivät myös nimiä Lapin yliopiston perustamisen puolesta, minäkin luokassani. En tiedä, oliko siitä hyötyä, mutta Lapin yliopiston historiassa on kuva siitä, kun luovutamme nimilistat silloiselle opetusministerille Kristian Gestrinille (RKP) kesäkuussa 1977 (Salo & Junila 2009, 41). Minut oli otettu mukaan kun piti joku lukiolainenkin olla. Taas ilmainen matka! Kuvassa itselläni on “suunnittelemani” luokkapaita, jonka kuva-aihe oli Jymystä: Paavo Putkimies vetää itsensä vessanpöntöstä alas. Se oli varastettu merkittävimmältä underground-taiteilijalta Robert Crumbilta. Luokan hienohelmat eivät paitaa suostuneet ostamaan, tietenkään.

Todellinen syy matkaani oli Katariina – luja leninisti Muurolasta. Pilasimme vatsamme juomalla liian monta kuppia teetä Kansankadun Papukaija-baarissa (nyk. Musta Kissa). Puhuimme tuntikausia, mutta emme politiikasta, muistaakseni. Soitin jukeboksista uudelleen ja uudelleen pub-rock-klassikkoa, Kursaal Flyersin “Little Does She Know’ta”. (Sanat eivät viitanneet Katariinaan, en vieläkään tiedä mistä siinä lauletaan, jotain pikkunokkelaa brittihuumoria varmaan.)

Istuttiin Katariinan kanssa Eduskuntatalon portailla sitten, syötiin kirsikoita, syljettiin kilpaa siemeniä. Ensimmäistä kertaa kirsikoita, ensimmäistä kertaa Helsingissä. Myöhemmin molemmat opiskelimme Lapin yliopistossa, joskin eri vuosikymmenillä.

Taistolaiset, vähemmistökommunistit, luokkakantaiset, oli Länsi-Euroopassa melko erikoinen joukkoliike. Se syntyi 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa, tärkeä virstanpylväs oli Tšekkoslovakian miehityksen hyväksyminen, täydellinen alistuminen NKP:lle (Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue). Liike sai kannatusta lähinnä opiskelija- ja taitelijapiireissä. Valtakunnanpolitiikassa menestys oli vähäistä: yksi ministeri vuodeksi. Tästä Erkki Tuomisesta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan. (Lagerbohm 2004, 262; Mäki-Kulmala 2004, 32; Rantanen 2004, 34–36; Sharma 171; Suominen 1997, 220; Tirkkonen 2004, 284; Uotila 2004, 62; Virtanen 2001, 313, 343,;Virtanen 2007, 297.)

Kannattaa lukea toki myös taistolaisten keskeisen ideologin, SOLin eli Sosialistisen opiskelijaliiton puheenjohtajan Juhani Ruotsalon (1950–2017) haastattelut Hyvärisen ja Kylävaaran kirjoista. Hän jopa väittää, että suhteessa Neuvostoliittoon oli ironinen elementti (Hyvärinen 1994, 265). Voi hyvin olla, mutta siitä ei tainnut jäädä dokumentteja?

Sinänsä Länsi-Eurooppa oli 1960–1970-luvuilla täynnä äärivasemmistolaisia kuppikuntia: maolaisia, trotskilaisia, anarkisteja. Hulluimmat alkoivat terroristeiksi. Kremlin dementikkojen tyyli vetosi vain harvoihin, Che Guevara oli seksikkäämpi. Maon tai Taisto Sinisalon suosiota ei kai voi sentään seksillä selittää?

Väitetään, ettei taistolaisuutta ole tutkittu (Boxberg & Heikka 2009, 185). On, melko paljonkin. Tärkein on ex-taistolaisjohtaja Matti Hyvärisen väitöskirja Viimeiset taistot. Myös Matti Virtasen ja Tapani Suomisen ansiokkaissa väitöskirjoissa liikettä sivutaan. Mielenkiintoisia pamfletteja ovat ex-taistolaisten Ilkka Kylävaaran toimittama Taistolaisuuden musta kirja, Heikki Mäki-Kulmalan Taistolaisuuden harmaa kirja ja Anssi Sinnemäen Vastakirja. Timo Vihavaisen aikoinaan huomiota herättänyt Kansakunta rähmällään – jonkinmoinen pamfletti sekin – käsittelee taistolaisuutta monen sivun verran. Aivan uusi on Lauri Hokkasen paksu itsetilitys Kenen joukoissa seisoin.

Muistelmia ilmestyy, taistolaiset ovat enimmäkseen eläkkeellä tai haudassa. Kaisa Korhonen ja Kaj Chydenius sivuuttavat – syystä tai toisesta – omissa muistelmissaan taistolaisvuotensa nopeasti (Sinnemäki 2011, 110, 126). Lauluyhtye Agit-Propista ilmestyi historiikki ja dokumentti. Jukka Relander on kirjoittanut mielenkiintoisesti taistolaisuuden psykohistoriasta. Vielä on mainittava yhteiskuntatieteilijä Matti Virtasen ja dosentti Seppo Toiviaisen – taistolainen älykkö ja kansanedustaja – kirjeenvaihto Kaksi kirjaa – ja se kolmas. Kaunokirjallisuudessakin taistolaisuutta sivutaan: Aulikki Oksanen, Markku Turunen, Rauni Paalanen, Riitta Vartti, Raija Oranen, Staffan Bruun, Henrik Jansson, Markku Kivinen, Juha Ruusuvuori… (mt., 113, 127–128).

Mukana olleiden muistikuvia: “Esimerkiksi muuan Seppo G. alkoi syödä himokkaasti ennen inhoamaansa jogurttia kuultuaan, että tuote on Kaukasiasta, siis Neuvostoliiton alueelta. Minä onneton taas menin ostamaan itselleni Sputnik-merkkisen polkupyörän, joka osottautui hirvittävän kankeaksi avaruusromuksi.” (Mäki-Kulmala 2004, 93.)

“Me taistolaisethan olimme henkeen ja vereen niiden puolta, jotka julmasti sortivat kansaa, miljoonia, kymmeniä miljoonia kansalaisia, ja pakottivat syyttömät tunnustamaan tekoja, joihin eivät olleet syyllistyneet.” (Sinnemäki 2011, 40.) Näin kirjoittaa Kulttuurityöntekijöiden Liiton lehden Kulttuurivihkojen entinen päätoimittaja Anssi Sinnemäki, joka tunnetaan nykyään ehkä paremmin Helsingin apulaispormestarin ja Ultra Bra -yhtyeen sanoittajan Anni Sinnemäen isänä.

“Kommunismi oli totalitaarinen kansaa sortava ja kansan nimissä toimiva harvainvalta. Siihen mentiin mukaan romanttisista syistä. Se oli vaarallinen, provosoiva aate. Siihen kuuluivat byrokraattien lisäksi salamurhat, vakoojat, pyssyt ja ratsastajat”, on kommentoinut Poliittisen laululiikkeen Uusi Laulu -lehden päätoimittaja, muusikko Hannu “Tuomari” Nurmio. “Siinä oli jollakin tavalla ehkä yleiseen nuoruuden järjettömyyteen liittyvä yritys ratkaista kaikki, saada selkeä välähdyksenomainen ratkaisu koko maailman ongelmiin. Omilla ongelmilla ei ollut niin väliä, ne ei olleet muotia silloin.” (Lindfors, Salo & Pesonen 2011, 69, 176.)

Nurmion näkemys tuo mieleen Hyvärisen teesin, jonka mukaan taistolaisuus oli oikeastaan epäpoliittinen liike, joka hämärällä tavalla pyrki lopettamaan politiikan. Haaveena oli sen likaisuuden, pienuuden ja epävarmuuden ylittäminen (Hyvärinen 1994, 340). Politiikasta paettiin yksityisyyteen (Kärenlampi 1999, 130). Monet eivät jaa Hyvärisen käsitystä vaan näkevät, että hän on keksinyt aivan omanlaisensa politiikka-käsitteen.

Hyvärinen on oikeilla jäljillä. Sinänsä kaikki oli poliittista. Eräs tamperelainen aktivisti kertoo: “Samalle päivälle oli merkitty mulle seittemän kokousta, joista viiteen mä pääsin, koska osa oli päällekkäin. Niistä viidestä mä olin kolmessa puheenjohtajana. Ja vedin sen puheen sitten kussakin läpi, ja sen jälkeen mentiin Ylioppilastalolle tai Tillikkaan kaljalle ja käsiteltiin samat asiat uudestaan epävirallisesti osittain samalla kokoonpanolla.” (Hyvärinen 1994, 224.) Kun kaikki on poliittista, mikään ei ole poliittista.

Liittokoukseen piti tietenkin ilmoittautua. Monia ei hyväksytty, nousi mekkaloita. Ja minulla oli vain se surkea paperi.
– Kai sulla on jotain muitakin dokumentteja? kaksihenkinen tarkistuskomissio kysyi.
– Ei ole.
– Kai sulla on edes henkkarit?
– No ei.

Tässä vaiheessa takavasemmalta astui esiin iso karhumainen taistolainen.
– Ne on Lapissa niin yhteiskuntakielteisiä ettei ne hyväksy edes kapitalistinen valtion henkilöllisyystodistuksia. Tää on hyvä jätkä, tää menee läpi.
Mitä minä olisin henkilökortilla tehnyt? Olin liian nuori kapakkaan tai viinakauppaan.

“Suomen Teiniliitto oli kyllä järjestö, jossa taistolaisten otteita voisi vakavammin moittia. Siellä touhunneet toverit ovat kertoneet juttuja väärennetyistä valtakirjoista, jäsenluetteloista ja vaalilipuista.” (Mäki-Kulmala 2004, 60.)

Äänestykset olivat merkillinen näytelmä. Salissa oli kolme lohkoa valtuutettuja, joista 1–3 nousi vuoronperään ylös. Muistaakseni niitä oli kolme, vaikka historia tietää kertoa vain kahdesta: keskusta-vasemmisto ja kokoomus. Olin varannut paikan salin perältä, mistä ei kuullut tai nähnyt mitään. Olin alkanut pasifistiksi, ainoa kiinnostava asia minusta oli siviilipalveluksen edistäminen. Järkytyksekseni huomasin, etteivät taistolaiset ajatelleet suinkaan samoin. Tietenkin kun vallankumousta tehdään, pitää pyssyjä osata käyttää ja siltoja räjäyttää. Poistuin tutustumaan keväiseen Jyväskylään.

“Ja taistelu jatkuu. Sido toveri taisteluvyös”, kirjoitti Rauno Setälä pamfletissaan Uusstalinistin uskontunnustus, joka on jonkinmoinen alan klassikko, se “kuului syksyllä 1970 kaikkien tiedostavien lukuohjelmaan”. “Muutamaa vuotta aikaisemmin vasemmistolaisten keskuudessa siviilipalvelus oli ollut suosittua, mutta nyt meikäläiset olivat tulleet siihen tulokseen, että poliittisen työn kannalta on parempi mennä armeijaan, koska siellä saa kosketuksen laajoihin kansankerroksiin. Sitä paitsi armeijassa pääsee tutustumaan sisältä käsin kapitalistisen valtion väkivaltakoneistoon.” (Hassi 2018, 210, 309.) John Lagerbohmin mukaan “Taistolaisuus oli lumoutumista voimaan, kuriin ja väkivaltaan” (Lagerbohm 2004, 266).

Iltatilaisuus oli opiskelijaravintola Ilokivessä. Mukana oli Komsomolin eli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen nuorisojärjestön valtuuskunta: keski-ikäisiä, hyvinsyöneitä miehiä. Esiintyjistä jäi mieleen kamaluutensa vuoksi Agit-Rock: yksi yhtyeen tyyppi soitti nokkahuilua slipoveri yllään oudosti koikkelehtien. Tällaista on siis sosialidemokraattinen rock? Sex Pistolsien “Anarchy in the UK” raikui DJ:n kaiuttimista – ei koskaan Rovaniemen diskoissa.

Näin elämäni ensimmäisen tosipunkkarin: tytöllä oli päällään miesten verkkopaita eikä mitään sen alla. Tämä oli matkan kohokohta.

Poliittiset ja muut nuorisojärjestöt vaativat Pistolsin Suomen keikan perumista. Tästä teki tuolloin vielä punk-bändi Eppu Normaali laulun “Rääväsuita ei haluta Suomeen”. “Pioneeri-idolit ne MTV:ssä / esiintyvät Marionin vanaveessä / ja ihmettelee miksei lapset tahdo kuunnella / vaikka ne on eliittiä sekä taidetta/ mitä enemmän nostatte kohua / sitä enemmän lapsenne rakastaa mua.” Monet järjestöista kyllä aika nopeasti huomasivat hölmöilleensä. Sex Pistols ehti hajota ennen suunniteltua Suomen keikkaa. (Saarela 1980, 56–57.)

Minua pyydettin äänittämään kasetti, jotta jossain Rovaniemen taistolaisten opintopiirissä saatettiin tutustua tähän “punk-ilmiöön”. Tein parhaani, mutta punk-levyjä ei ollut vielä kovin monta ilmestynyt eikä minulla ollut vähävaraisuuteni takia niitä mahdollisuutta hankkia, joten laitoin vanhempaakin materiaalia: Virtanen, Stooges, New York Dolls. Lienee tovereilla loksahtaneet leuat auki, kun Iggy Pop vetäisee “Search and Destroyn” tai David Johansen karjuu “Personality Crisisin” alkutahdit. Toivon ainakin.

Kotimatka: samat Sodankylän tytöt ja sietämätön helsinkiläinen nuortaistolais-besserwisser. Käytävän toisella puolella stetsoniin ja cowboy-buutseihin sonnustautunut tyyppi – tottakai suukopua. Stetson-mies soitti isosta mankastaan uutta Emmylou Harrista, jota en ollut vielä kuullut. Olisin mielelläni keskittynyt siihen, mutta huudon vuoksi se oli vaikeaa. Emmylouta kuuntelen vieläkin, Pistolseja harvemmin.

Hassua kuinka hatarasti Teiniliiton loppu muistetaan. Hassin mukaan se tapettiin syksyllä 1975, muodollisesti muutamaa vuotta myöhemmin (Hassi 2018, 350). Heikki Mäki-Kulmala arvelee liiton lopetetun vuoden 1977 tienoilla (Mäki-Kulmala 2004, 36). Wikipedian mukaan konkurssiin ajautunut Teiniliitto lakkautettiin 1983, virallisesti vuotta myöhemmin. “Talvella 1975–1976, järjestön jouduttua taloudelliseen ja poliittiseen konkurssiin, pääosa arkistosta katosi liiton toimistosta. Arkisto löytyi 1980-luvun puolenvälin jälkeen vallilalaisen kerrostalon kellarista ja toimitettiin Kansallisarkistoon.” (Kärenlampi 1999, 16.)

Meidän kouluunkin perustettin lopulta oikea kouluneuvosto, valituksi tuli muistaakseni erään taistolaissuvun nuoren polven edustaja. Tämä tapahtui vähän ennen kuin koko hullutus Eduskunnan päätöksellä lopetettiin 1983.

(Äänestysikärajaa ei pidä laskea kuuteentoista vuoteen, jolloin aivot ovat vasta muotoutumassa hirveässä hormonirääkissä!)

Pasi Pikkupeura on Kaltion Rovaniemen sekä naapurimaiden kirjeenvaihtaja.

Kommentit