Viime vuoden syksyllä – IPCC:n huolestuttavan ilmastoraportin seurauksena – päätin lopettaa lentämisen siihen asti, kunnes se on ympäristön kannalta kestävää. En keksinyt hyviä syitä sille, miksi juuri minulla olisi oikeus tukea ilmailualaa vaikuttamalla sen kysyntään positiivisesti enää yhdenkään lennon verran. Olen valmistautunut siihen, etten enää koskaan matkusta ilmateitse.

Päätökseni on saanut minut kyseenalaistamaan lentomatkustamiseen liittyviä ajatusmalleja sekä lukemaan matkakirjallisuutta uudella tavalla. Havahduin uuteen suhtautumiseeni, kun tänä kesänä tartuin Mia Kankimäen kirjaan Naiset joita ajattelen öisin (2018). Yönaiset yhdistää kokeellisesti omaelämänkerrallista matkapäiväkirjaa ja tietokirjaa, jossa kirjailija-päähenkilö M. K., Kankimäen eräänlainen alter ego, kartoittaa historiallisesti huomionarvoisten naisten elämiä ja matkustaa heidän jäljissään eri maailmankolkkiin. Tietokirjan ominaisuudessaan teos on hyvin antoisaa luettavaa: Kankimäki kirjoittaa näkyväksi monien sellaisten naispuolisten taiteilijoiden ja pioneerimatkailijoiden historiaa, joihin en ollut aikaisemmin tutustunut.

Uudessa tietoisuudessani luen kirjaa kuitenkin väärin – vastakarvaan ja anakronisesti. Vaikka tiedostan M.K.:n matkojen sijoittuneen aikaan pari vuotta ennen IPCC:n vuoden 2018 hälyttävää raporttia, nuoria ilmastolakkoilijoita tai Elokapinaa, huomaan ärsyyntyväni tämän holtittomasta ja impulsiivisesta lentolippujen ostelusta. Eniten minua häiritsee kuluttajamatkailijaidentiteetin kritiikitön omaksuminen, jopa juhlistaminen: ”Päätän välittömästi seurata Isabella Birdin masennuksenparannuskeinoa  ja ostaa kahdet lentoliput: syyskuussa Kiotoon ja marraskuussa Firenzeen. Olo paranee heti.” (s. 156)

Juuri lentäminen mahdollistaa M.K.:n harrastamat nopeat lähtemiset ja ajatuksen, että paikassa – ennemmin kuin lähtijässä itsessään – on jotain vikaa. Sen ansioista voimme tuntea pakottavaa tarvetta vaihtaa maisemaa ja oikeuttaa kyseisen halumme vetoamalla omiin diagnooseihin kaamosmasennuksesta: että lähtemättä ei yksinkertaisesti ”pysy järjissään”.ⁱ Kun Suomen marraskuu koettelee psyykeä, valitsemme Espanjan tai Portugalin valon, niiden viinit ja paikallisen ruuan. Tai sitten jonkin kaukaisemman, vieraudessaan kiehtovamman maan, kuten Japanin. ”Hengitän itseeni tätä Kioton ilmaan tiivistynyttä onnea. Voisinpa jäädä tänne kokonaan.” (s. 267)

Harvemmin kuitenkaan valitsemme näiden maiden kieliä, byrokratiaa, palkkatasoa, työkulttuuria, terveydenhuoltoa ja paikallisia ihmisiä pidemmäksi aikaa. Emme halua arkea uudessa maassa; haluamme toteuttaa eskapismiamme mukavuusalueemme sallimissa rajoissa. Maailma näyttäytyy eräänlaisena irtokarkkihyllynä, josta voimme valita ne omat vanhat suosikit kulttuureista ja vuodenajoista omaksemme. Toisinaan voimme kauhoa varovasti jotain uutta houkuttelevaa lajia pussiin, minkä myötä onnitelemme itseämme rohkeudesta.

Olemme niin haltioituneita kirkkaista väreistä ja valikoiman laajuudesta, että luemme mahdollisuuksiamme väärin. Lähteminen vaikuttaa välttämättömältä ja seuraavan sokeriannoksen perässä juokseminen uteliaisuuden vauhdittamalta kosmopolitismilta. Valikoima on niin laaja, ettemme näe hyllyn yli: olisi muutakin, eikä tämä välttämättä ravitse.

Silti matkustaminen nähdään länsimaissa ihmislajille tarpeellisena, melkeinpä syömiseen vertautuvana toimintana. Todisteita näyttää löytyvän kaikkialta: Polveudummehan nomadielämää eläneistä metsästäjä-keräilijöistä, ja onhan Homo sapienskin alun perin levinnyt Afrikan itäosista Eurooppaan ja Aasiaan. Ihmisiä ovat liikuttaneet myös uskonnot, luonnonvarat ja kauppatavara.

Vaikka ihmiskeho onkin kehittynyt liikkeeseen, nykyisenkaltaiset nopeat matkat eivät kuitenkaan ole perusteltavissa biologialla.ⁱⁱ Historioitsija-filosofi Yuval Noah Harari huomauttaa teoksessaan Sapiens: ihmisen lyhyt historia (2011), ettei ole tieteellistä näyttöä siitä, että esimerkiksi muinaisessa Egyptissä taikka keskiajan Euroopassa matkustamista olisi pidetty haluttavana toimintona.ⁱⁱⁱ Hararin mukaan halumme vaihtaa maisemaa – kuten moni muukin halumme – on evoluution kerrostumien sijaan ilmentymä romanttisesta konsumerismista, kahden viimeisimmän vuosisadan aikana kehittyneestä länsimaisesta ilmiöstä. Siinä 1800-luvun romantiikan yksilökeskeinen ihanne kokea maailmaa mahdollisimman laajasti ruokkii kysyntää 1900-luvulla vakiintuneelle loputtomalle kuluttamiselle. Varmistaakseen jatkuvan tarpeellisuutensa kulutusyhteiskunta vastaavasti ruokkii luuloamme subjektiivisten halujen ja hyvän mielen ensisijaisuudesta elämämme johdattajina.

Lukeminenkaan ei ole täysin vapaa kulutuskulttuurin logiikasta, koska sen aikana lukija tiedostamatta taikka tiedostaen valikoi tekstistä omia tuntemuksiaan heijastelevia seikkoja.^iv Oma ilmastotietoinen luentani Kankimäen kirjasta ei tunnu reilulta, mutta myös M.K. lukee yönaisiaan ja heidän tilanteitaan tarkoitushakuisesti kauhoen pussiin tarkasti vain lempi-irttareitaan. Tämä käy ilmi kirjan luvut aloittavista epigrafeista, joihin M.K. on jalostanut neuvoja idoliensa elämäntarinoista, kirjeenvaihdoista ja muista dokumenteista:

1: Lähde Afrikkaan.
2: Jos kärsit masennuksesta, turhautuneisuudesta tai päänsärystä, lähde matkalle.
3: Matkustamiseen ei tarvita syytä.
4: Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä.
5: Jätä paluulippu käyttämättä.

On yllättävää, miten paljon maailma ja useiden ihmisten – mukaan lukien itseni – maailmankuva on ilmastokriisiin takia muuttunut viimeisien parin vuoden aikana. Sen sijaan ei pitäisi tulla yllätyksenä, että maailma on muuttunut viimeisen 100–150 vuoden aikana. Ajassa, jossa matkat toteutuvat nopeasti ja helposti lentämällä, M.K.:n luenta yönaisistaan irrottaa heidät tehokkaasti historiallisesta todellisuudestaan.

Kankimäen teoksen pioneerimatkaajat olivat naisia, joiden vapaus niin kotona kuin muualla oli tukahduttavan rajoitettua patriarkaalisen yhteiskunnan vuoksi. He lähtivät, vaikka se oli heille sukupuolensa takia vaikeaa, paheksuttavaa tai vaarallistakin. En kiellä, etteikö lähteminen vieläkin voisi tuntua uskaltamiselta heittäytyä vieraaseen ympäristöön, tai etteikö yhteiskunnassamme olisi vielä tekemistä sukupuolten tasa-arvon saavuttamiseksi.

Mutta vaikeaa lähteminen kaukomaille ei käytännössä ole, päinvastoin. Kun Karen Blixen (1885–1962) sata vuotta sitten asui nykyisen Kenian alueella, oli hänen ja kotimaansa Tanskan välillä ”44 päivän matka” (s. 138). Tänään sama etäisyys mitataan tunneissa. Lentäminen on myös suhteettoman halpaa: ilmailualan vanhanaikaiset verohelpotukset ja halpalentoyhtiöiden tulo markkinoille ovat mahdollistaneet edulliset matkat suurimmalle osalle suomalaisista melkein kaikkialle maailmassa. Lentämisen helppous ja halpuus vievät pohjan niiltä syiltä, joiden nojalla M.K. matkustaa.

Romanttinen ajatus siitä, että matkustaminen ja kokemukset ulkomailla palvelevat jotain suurempaa ja jalompaa tarkoitusta – kuten ymmärrystä, edistystä ja jopa maailmanrauhaa – elää vahvana, vaikka tieteellinen näyttö tällaisista syy- ja seuraussuhteista uupuu.^v Myös Kankimäki vetoaa ”ymmärryksen” kasvattamiseen puolustaessaan lentomatkustamisen välttämättömyyttä esseessään ”Sata kysymystä ekologisesta matkustamisesta” (2019):

”Se on mielen avartamista, yhteyden etsimistä itselle vieraisiin ihmisiin, kulttuureihin, tapoihin, ajatusmaailmoihin […] sen tajuamista, miten erilaiset elinolot ja ympäristöt vaikuttavat ihmisten elämään hyvin konkreettisesti. Se yhteys on yksi tärkeimmistä asioista, mitä meillä on, enkä usko, että ilman sitä tällä maapallolla on tulevaisuutta.”^vi

Mutta vaikka matkan seurauksena kokisikin ymmärtävänsä paremmin esimerkiksi joidenkin entisten siirtomaiden asukkaiden ahdinkoa, mitä tällä omakohtaisesti koetulla tiedolla voi tehdä, ja mihin toimenpiteisiin oikeastaan ryhdymme? Riittääkö matkaaja M.K.:n ohimennen tekemä toteamus, että sadassa vuodessa hänen ja esikuvansa vierailujen välissä ”Kilimanjaron huipun jääpeitteestä on kadonnut 82 prosenttia” (24)?

Matkakirjallisuuden genrelle on tyypillistä kirjailijan oman matkakokemuksen välineellistäminen, jonka myötä lukija voi kokea eri paikkoja ja kulttuureita, joihin tällä ei ehkä ole mahdollisuutta taikka halua itse mennä. Mutta onko meillä sanoja kertoa kokemastamme tavalla, joka tekee oikeutta niille ihmisille, joista puhumme? Vai toistammeko lopulta vain samoja siirtomaa-ajoilta periytyviä rasistisia trooppeja?

Nelli Ruotsalaisen osuva kritiikki Yönaisista paljastaa, miten vaikea M.K.:n on irtautua omasta positiostaan, ymmärtää toiseutta tai tarjota ymmärrystä eteenpäin lukijoilleen.^vii Ruotsalainen huomauttaa, miten M. K. ihailemansa kirjailija Blixenin lailla puhuu yleistävästi ”Afrikasta” – yli 50 valtion maanosasta – vaikka käykin vain Tansaniassa ja Keniassa. Useampi Yönaisissa siteerattu Blixenin lause myös rinnastaa paikalliset ihmiset ja villieläimet toisiinsa kyseenalaisella tavalla.

Postkolonialistisen luennan myötä kirjan koko Afrikka-osio huokuu koloniaalia nostalgiaa. M.K.:n matka näyttäytyy klassisena esimerkkinä valkoisen kirjailijan tavasta käyttää vierasta ympäristöä hyväkseen uusien kokemusten kartuttamiseen ja sitä kautta oman taiteellisen ilmaisunsa kehittämiseen. Onkin oikeutettua kysyä, kuinka hyvin tällainen matkakirjallisuus edistää ymmärrystä eri kulttuurien välillä, vai käykö niin, että se lisääkin vieraiden kulttuurien eksotisointia. On syytä muistaa, että M.K. on itsekin ensisijaisesti lukija, ja vasta sen myötä kirjailija. Olisivatko M.K.:n kokemukset Tansaniasta ja Keniasta erilaisia, jos hän ei lukisi paikkoja Blixenin kirjoitusten läpi?

Tiede, taide, työ. Siinä kolme painokkaasti lausuttua länsimaisen ihmisen oikeutusta lentämiselleen. Näillä M.K.:kin perustelee paikasta toiseen ravaamisensa: hänhän on kirjoittava ”tutkimusmatkailija”! Ero turistimatkan ja työmatkan välillä on nykyaikana usein häilyvä, ja vaikka jälkimmäistä ei useimmissa hiilijalanjälkilaskureissa sisällytetä yksilön henkilökohtaiseen jalanjälkeen, ei se ilmaston kannalta eroa lomamatkasta. Myös se, vietetäänkö perillä viikko vaiko kaksi kuukautta, on ilmaston kannalta yhdentekevää – vain päästöjen määrällä on merkitystä.

Ihmiset tarvitsevat – minä tarvitsen – esikuvia. Englantilainen ilmastotutkija Kevin Anderson ei ole lentänyt viiteentoista vuoteen, koska se olisi liian suuressa ristiriidassa hänen työnsä sisällön kanssa.^viii Hänelle oman uran edistäminen ei ole tarpeeksi hyvä syy lentää konferensseihin.

Esseessään ”En tahdo enää lentää” runoilija Raisa Jäntti kirjoittaa avartavasti siitä yleisestä harhaluulosta, että matkustaminen kuuluu taiteilijuuteen.^ix ”Onko hyvän kirjan arvoista lennellä pitkin maapalloa uusien kokemusten perässä?”, Jäntti kysyy ja tulee samalla kyseenalaistaneeksi matkustamisen työmetodina.

Taiteellisessa ja tieteellisessä työssä kontaktien luominen on monesti luontevinta juuri residenssien ja konferenssien yhteydessä. Lentäminen on täten ideologisen ongelman lisäksi ehdottomasti myös rakenteellinen ongelma. Toivon, että tämä vihdoinkin myönnettäisiin apurahoja hakevien yksilöiden lisäksi myös niitä jakavissa säätiöissä, sillä nyt romanttisen konsumerismin läpäisemässä yhteiskunnassamme löytyy syy lentää aina, kun löytyy rahaa. Ja jokaiselle lennolle löytyy aina puolustus, ja monesti se on elinkeinon hankkiminen, raha.

Mutta onneksi ihminen voi oppia lukemaan – jopa uudelleen. Voimme oppia kyseenalaistamaan kokemustalouden ja ainaisen kulutuksen ihanteen. Ilmastonmuutokseen ja yhteiskuntamme öljyriippuvuuteen perehtynyt filosofi Tere Vadén tiivistää asian seuraavasti: ”Elämme kulutuskulttuurissa, koska se tarjoaa elämäämme merkityksiä. Nyt pitäisi osata luopua siitä ja elää jonkin muun vuoksi.”^x Vaikka moni tuleva muutos toteutetaan käytännössä luonnontieteiden avulla, pitää Vadén taidetta ja uskontoa keskeisempinä keinoina ilmastonmuutoksen ja ekologisen tuhon hidastamisessa.

Mietin lentomatkustamiseen liittyvää halua lähteä, mielemme jatkuvaa kaipuuta muualle ajassa tai paikassa. Osaan hyvin paikkojen ja ihmisten ikävöinnin. Se on helpompaa kuin arjessa eläminen. Miten voisimme olla pitempiä aikoja paikoillamme, itsemme ja läheistemme kanssa niin, ettei se tuntuisi pahalta, ehkä jopa hyvältä? Miten uskaltaa jäädä?

Mietin toistoa – se on aina kiehtonut minua. Toisto luo merkitystä elämäämme, ja vastavuoroisesti etsimme siitä merkityksiä. Osallistuessamme toistoon osallistumme ajatukseen siitä, että se on enemmän kuin osiensa summa. Näin myös rituaalit – toistetut teot tai sanat – saavat merkityksensä.^xi Ne ovat matkan ja narratiivin kaltaisesta etenemisestä vapaita.

Monesti juuri arjen toisteisuus mahdollistaa luovan työn. Uusien ulkoisten ärsykkeiden puute antaa ristiriitaisesti niin rauhan kuin myös kimmokkeen työskentelylle. ”Arki on toisinaan vaikeaa. Paikallaan oleminen on vaikeaa”, Jäntti myöntää esseessään. Toteamus on toisteinen, ja ehkä juuri siksi se viehättää minua.

Ihminen oppii toiston kautta: matkimalla muita. Täten arjen ja toiston arvostaminen on mahdollista suuremmassakin yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Mutta yhteiskunnan on mahdollistettava sujuva arki muillekin kuin kaikista hyväosaisimmille. Toisto on huonosta silloin, kun se mitä toistetaan, on huonoa: liian kuormittavaa ja siten kestämätöntä. Silloin haluaa karata.

Parhaimmillaan toisto tuo meille suurta nautintoa, sitä todistavat säännönmukaiselle mutta mystiselle toiston ja erojen leikille rakentuvat runous ja musiikki. Samalla täydellinen toisto on mahdotonta: toistettava tai toistuva on itsessään aina hieman eri, koska tilanne on aina hieman eri; siinä sen maku. Paavo Haavikon runoissa toistuva ajatus havainnollistaa tämän:
Pidän hitaista asioista, ja niissä miten ne toistuvat.
Siitä miten vesi alkaa lämmitä ja poreilla.
Se vei aikansa.
Suuri tasapaino ei ole liikkumatonta, se liikkuu.
Pitää horjahtaa hiukan niin se tulee näkyviin
vedestä noustessa, vettä valuen.

---