”Mä tykkään ihan kaikesta!” julistaa Kikka sanoittajalleen elokuvan alkupuolella. Elokuvan loppupuolella puolestaan vanha fani tunnustaa Kikalle: ”Sä oot aina ilonen ja tommonen, niin se on auttanu mua jaksamaan.” Näiden avainrepliikkien väliin muotoutuu elämäkertaelokuva Kikasta, 1990-luvun alkupuolen näkyvimmästä ja suosituimmasta suomalaisesta naislaulajasta.

Kikan hahmossa tiivistyi elämänilo ja seksikkyys, joita hän levitti myös lama-aikaa poteville katsojilleen ja kuuntelijoilleen. Kikka!-elokuva kertookin paitsi Kikka-nimisen artistin elämästä, myös siitä, miten ahtaissa lokeroissa sukupuoli ja seksuaalisuus olivat kolmekymmentä vuotta sitten.

Elokuva on rakennettu Kikan (Sara Melleri) ja hänen managerinsa Paulan (Elena Leeve) ystävyyden varaan, ja sellaisena se muistuttaa buddy movieta, kamuelokuvaa, jossa kaksi luonteeltaan erilaista ihmistä lähtee yhdessä seikkailuun. Kikka rakastaa esiintymistä, on energinen ja vauhdikas, kun taas harkitsevampi ja järjestelmällisempi Paula yrittää pitää paketin kasassa. Paula käskee Kikkaa käyttäytymään mediamessuilla asiallisesti, mutta Kikka tanssiikin ilman pikkuhousuja levypomojen edessä. Levysopparihan siitä tulee.

Ja lopulta Paula on myös se, joka roudaa kamat samaan aikaan kun Kikka jakelee nimmareita. Väistämättä naisten ystävyyssuhde rakoilee sitä mukaa, kun Kikan suosio ja paineet kasvavat.

Kamuelokuva-ratkaisu on toimiva. Keskittyminen Kikan ja Paulan ystävyyssuhteeseen esimerkiksi rakkaussuhteiden tai äitiyden sijaan antaa mahdollisuuden näyttää sekä Kikan laulajanuran rakentuminen että tuon ajan musiikkiteollisuus miljöönä. Tarina perustuu löyhästi todellisen Kikan ja hänen managerinsa ystävyyssuhteeseen.

Tragedia on kuitenkin elokuvan alusta asti läsnä katsojalle, joka tietää Kikan kärsineen alkoholismista ja kuolleen yllättäen nelikymppisenä. Elokuvan alkupuolen iloiset kuohuviinipullon poksauttelut ja värikkäät kasaridrinkit olisivat missä tahansa muussa kontekstissa viatonta biletystä ja onnistumisen juhlinnan merkkejä. Alkoholi kuitenkin hiipii pullo pullolta uhkaavammaksi hahmoksi, joka sekä lääkitsee että hajottaa. Musiikkibisnes on täynnä niljakkaita äijiä, jotka kyllä katsovat Kikkaa, mutta eivät kuuntele tätä. Eräällä keikalla känninen yleisö käy Kikkaan käsiksi. Kikan iloisuus vääntyy välillä pakkopositiivisuudeksi, ja ainoa tapa käsitellä pettymyksiä on juoda.

Päihdeongelmista kärsinyt ja nuorena kuollut Marilyn Monroe on elokuvan Kikalle peilihahmo. Marilyn on sekä Kikan ihailun kohde, että muistutus katsojalle siitä, kuinka kummallekin seksikkyydestään tunnetulle tähdelle kävi. Suomalaisessa mediamaisemassa Kikka oli outo lintu kasarin ja ysärin vaihteessa. Hän muistutti ulkoisesti niin Marilyniä kuin kasarin povipommeja Sabrinaa, Samantha Foxia ja Cicciolinaa, mutta hänen hittinsä olivat konetaustoista huolimatta läpisuomalaisia. Ne olivat hihityttävän pikkutuhmia, mutta Kikka lauloi ne vilpittömästi.

Elokuvan pääroolia esittävässä Sara Mellerissä on pulppuilevaa karismaa. Melleri ruumiillistaa sekä Kikan uran alkuvaiheen raikkaan seksikkyyden että loppuvaiheen jäykän ja ahdistuneen puskemisen.

Lavastaja, puvustaja ja meikkaaja ovat tehneet huolellista työtä luodessaan ajankuvaa 1980-luvun alkupuolelta 2000-luvun alkuun. Kasari- ja ysäri-Suomen tunkkainen ilmapiiri on läsnä niin rupuisessa paikallisradion toimistossa kuin kulahtaneella huoltsikalla. Kikan ikonisimmat asut, kuten hänen vuoden 1990 Syksyn sävelessä käyttämänsä yhdistelmä paljettibody, pitsipussihousut ja glitterlippalakki, on toistettu uskollisesti.

Elokuva on myös vahvasti musiikkielokuva. Kikan musiikki johdattelee päähenkilön tarinaa, ja kappaleet ilmaisevat paitsi uran vaiheita myös kohtausten tunnetiloja. Musiikkiraita kiinnittää kohtaukset aikaan, kun niiden taustalla soivat tunnistettavat kasarin ja ysärin poppikappaleet.

Elokuva käsittelee seksiä ja seksuaalisuutta suorasukaisesti ja arvostavasti. Kikan lauluista välittyvä seksipositiivinen asenne on saatu välittymään erinomaisesti. On riemastuttavaa nähdä valkokankaalla seksikohtaus, joka on yhtä aikaa ääneenlausutun suostumuksellinen ja silti kuuma. Elokuvan Kikka on avoimen seksuaalinen ja nauttii sekä omasta halustaan että halutuksi tulemisesta. Silti elokuva välttää seksploitaation, mikä on aina vaarana silloin, kun käsitellään seksisymbolina pidettyä naista.

Laulaja Kikka joutui ensimmäisen kohunsa keskelle, kun puolet hänen toisen rintansa nännistä vilahti Jukeboksi-tv-ohjelmassa vuonna 1989. Kikan tisseistä tuli legendaariset, ja ensilevynsä kannessa laulaja poseerasikin märässä topissa. Kikan vanhoja haastatteluja ja lehtikuvia katsellessa tuntuu myös siltä, että moni ysärin toimittaja ei Kikassa juuri muuta nähnytkään kuin rinnat. Elokuvassa Kikan rintakeskeistä imagoa kommentoidaankin kertakaikkisen nerokkaalla tavalla.

1980- ja 1990-luvuilla seksikkyys ja seksuaalisuudesta laulaminen kuitenkin kyseenalaistivat naisen älykkyyden ja uskottavuuden. Seksiä ei nähty vakavana ja poliittisena teemana. Platinalevymyynneistä huolimatta mediassa Kikkaa vähäteltiin ja hänelle naurettiin. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa Kikka vierailee talk showssa, jossa Ville Virtasen esittämä laulaja Irwin, ohjelman juontaja ja studioyleisö kuvaavat Kikkaa artistiksi, jolla ”kaikki on hartioiden alapuolella” ja joka pari viisua vedettyään ”löllöttää” lavalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole käsikirjoittaja Maarit Nissilän luoma liioittelevan julma ja vihamielinen dialogi, kuten elokuvaa katsoessa voisi luulla. Talk shown tallenne nimittäin löytyy nykyisin Youtubesta. Sen katsomalla selviää, että jokainen piinallinen repliikki on suoraan vanhasta tallenteesta.

Viime vuosina Kikka on ollut jälleen esillä: kirjailija Laura Gustafsson kirjoitti hänestä näytelmän vuonna 2017, kesällä 2020 Yle julkaisi laulajaa käsitelleen dramatisoidun podcast-sarjan ja samana vuonna ilmestyi myös Raija Pellin kirjoittama elämäkerta. Kikka oli vahvasti läsnä myös oululaisen The Badwoman -ryhmän lama-ajan lapsuutta ja tyttönä kasvamista käsitelleessä esityksessä Tällä kasetilla on Kikkaa ja muuta musiikkia, jota esitettiin kesällä 2022 Pikisaaren Kulttuurikiihdyttämö Tilassa.

Näkyvyys lienee seurausta siitä, että suomalaisen kulttuurin kentälle on noussut se sukupolvi, joka kasvoi kuunnellen Kikkaa. Kikka saattoi seksuaalisuudellaan vedota heteromiesyleisöön, mutta häntä fanittivat myös lapset, varsinkin tytöt. Kikka oli kaunis, seksikäs, itsenäinen ja vapaa, kuten Gustafsson toteaa haastattelussa.

Se, miten Kikka kantoi iloisen seksuaalista itseään, vaikutti laman lasten sukupolveen ja heidän käsitykseensä sekä seksuaalisuudesta että naiseudesta. Monet tämän hetken suomalaiset naisartistit mainitsevatkin Kikan innoittajanaan, selvimmin Kikan tyyliä lainaillut ja kappaleita esittänyt Erika Vikman, joka myös laulaa elokuvan tunnuskappaleen ”Kateus”.

Nykyisin Kikan lauluja voi kuunnella myös voimaantumisen ilmauksina, jotka purkivat seksuaalisuuteen liittyvää häpeää. Elokuva tuo tämän puolen Kikasta selvimmin esiin. Myös ”kimma näin kunnollinen” saa pakahtua kiihkoon.