Aikaisemminkin makunystyräin siivin on kaupungissamme ollut mahdollista matkustaa muun muassa Etiopiaan, Thaimaahan, Meksikoon ja Koreaan. Muistan aikoinaan Helsingissä opiskelleena kironneeni paikalliseen aviisiin piirrettyä sushi-rajaa, joka taisi ulottua helsinkiläisten käsityskyvyn mukaan jonnekin Pohjois-Pohjanmaalle. Keskuksessa ei taaskaan tiedetty periferian tapahtumista eikä Kuha-Sushista, jota herkkusuiden tiedän yhä kaihoavan.

Kirpputorien vanhoja keittokirjoja tarkastelemalla hahmottuu eksoottisten makujen Suomeen saapumisen aikajanaa. Karrin ja valkosipulin kaltaisia outoja tulokkaita hiipii vuosi vuodelta enemmän kellastuneiden sivujen sekaan. Muistan itsekin saippuanmakuisena silloin pitämäni korianterin rynnistyksen miltei joka toiseen 2010-luvun muotitietoiseen annokseen. Nykyään tuokin aikansa erikoisuus on normalisoitunut yrtiksi muiden joukossa eikä herätä minussakaan hämmennystä.

Samaan aikaan kansallisen gastronomisen makumme monipuolistumisen kanssa musiikkimaun maailmassa on tapahtunut itsensä läpi suodattuminen. Kirpputorien laarit kertovat edellisten sukupolvien levyhyllyjen chansoneista, kreikkalaisista matkamuistolevyistä, Neuvostoliiton kansojen musiikista ja latinalaisen Amerikan musiikkien harrastamisesta. Karun kuvan tilanteesta antoi Helsingin Sanomain viime vuoden lopulla laatima maailman sadan parhaan laulun lista, mihin maamme korkein musiikki-intelligentsia oli nostanut vain muutaman ei-englanninkielisen kappaleen suomenkielisten lisäksi. Kenties kaanonista päättävät asiantuntijat päästävät piiriinsä toisia kannattamansa kaanonin ymmärtävät ja asiantuntijain maut yksipuolistuvat vääjäämättä? Kaikenlaisen erikoismusiikin tila käy vuosi vuodelta ahtaammaksi niin festivaaleilla kuin medioissakin.

Vaikka itse kova musiikkikonnossööri olenkin, tykkään nautiskella muiden kuratoimasta musiikista – samoin kuin toisten kotikokkien tuotoksista. Olikin ihanaa päästä heinäkuun alussa Norjan maineikkaalle Førde-maailmanmusiikkifestivaalille soittamaan ja nauttimaan varsinkin itselleni ennenkuulemattomien muiden artistien esiintymisistä.

Perjantai-iltana brittiläis-afganistanilainen Kefaya + Elaha Soroor soitti afganistanilaisten naisten lauluja. Oma kuvani Afganistanista on lähinnä uutisten kauhuja sekä surullista sotahistoriaa; oli kirpeän kaunista kuulla kauneuden kaikuja kulttuurista, jonka suurvaltojen imperialismi oli jyrännyt niin moneen kertaan. Upeasti lauletut ja psykedeelisin uruin koristellut kappaleet kutsuivat bailaamaan, mutta jouduimme orkesterina toimimaan ammattimaisesti ja lyömään liinat kiinni jo hyvissä ajoin.

Lauantaina heräsimme puoli seitsemältä valmistautumaan aamiaiskonserttiin, jossa meitä ennen musisoi soittimensa paksut puukielet kotimaastaan tuonut ugandalainen Nakibembe Xylophone Troupe. Kiertuemanagerin mukaan kaikukoppa oli norjalaista tekoa, sillä keikkapaikalle ei ollut mahdollista kaivaa kuoppaa, mitä bändi kotioloissaan suosi puisen kopan käytön sijaan. Normaalisti on tapana myös soittaa tuntikausia illalla, mutta me saimme nauttia kontekstista totisesti irrotetun vartin maistiaisen aamulla.

Musiikki oli mahtavaa sekä minulle uutta ja käsittämätöntä. Mieli teki mielen työtä yrittäen löytää käsittämättömästä mielekkäitä rakenteita. Ymmärryskyvyn ylittävälle antautuminen sai aivoni hyrräämään ihanasti, ja kronotyyppini edustajan näkökulmasta kohtuuttoman aikainen herätyskään ei enää harmittanut.

Kotiin viemisiksi ostin Kefaya + Elaha Soroorin vinyylin sekä paketin norjalaista ruskeaa kutunjuustoa. Olen jo ehtinytkin matkustaa levysoittimellani menneiden vuosikymmenten Afganistanissa, mutta kulinaristinen Norjan reissu odottaa sopivampaa hetkeä. Kuulemma viisaasti käytetyn öljyrahan maassa poronkäristys on tapana höystää makealla juustolla sekä metsäsienillä.