Rauhasta ja konfliktien rauhanomaisista ratkaisuista puhuminen tuntuu vain vaikeutuvan, vaikka Suomi on vihdoin virallistettu Pohjois-Atlantin liiton jäseneksi. Jo yli neljäsataa aamua melkein kaikissa television uutislähetyksissä on kerrottu rajanaapurimme käymästä aggressiivisesta hyökkäyssodasta, joten ei ole mitenkään kummallista, että turvattomuuden tunne ja pelko vain kasvavat toimintaamme ohjaavina voimina. Luottamus Venäjän sotimisesta luopumiseen neuvottelujen kautta on menetetty, maan johto on osoittanut toistuvasti olevansa haluton mihinkään muuhun kuin sotilaalliseen lopputulokseen.

Naton etupiiri, eli Eurooppa ja Pohjois-Amerikka, vaikuttavat olevan ajautumassa yhä vahvempaan jännitteeseen muun maailman kanssa. Pääsiäisviikolla uutisoitiin, että Lähi-idän suurimmat arabivaltiot Saudi-Arabia ja Iran ovat neuvottelleet Kiinassa keskinäisten diplomaattisuhteiden palauttamisen vuosien vihanpidon jälkeen, mikä kertoo Yhdysvaltojen vaikutusvallan vähenemisestä alueella. Kiinan edustama kollektiivisen edun ajattelu on ehkä päihittämässä yksilön oikeuksia korostavan yhdysvaltalais-eurooppalaisen mallin globaalisen ideologian markkinoilla.

Olemme ihmisyyden perustavan kysymyksen äärellä: onko yksilö yhteisöä varten, vai yhteisö yksilöä? Tämä kysymys on myös yksi niistä, joita joudutaan pohtimaan esimerkiksi saamelaiskäräjälakiprosessia tarkastellessa: saamelaisten itsemääräämisoikeus alkuperäiskansana, joka on Suomen perustuslaissa turvattu, on ehkä joissain tapauksissa ristiriidoissa yksilöiden itsemääräämisoikeuksien kanssa. Lainsäädännöllä ei voi ohjailla yksilön identiteettiä tai identiteetin kokemusta, mutta sillä voidaan ohjata yksilöiden toimintaa valtio-organismin osasena ja joissain tapauksissa myös vaikeuttaa sitä.

Lait siis ovat olemassa ohjaillakseen sitä, millä tavoin yksilöt voivat toimia osana yhteisöään. Perustuslaki on käyttöliittymä ihmisen ja valtion välillä. En tiedä, millä tavoin nykyisen peruskoulun opetussuunnitelmassa tämä käyttöliittymä opetetaan koululaisille, mutta itse en muista sitä liikaa yläasteen yhteiskuntaopin tunneilla päntänneeni. Tai ehkä tarkempi analogia olisi kutsua perustuslakia käyttöliittymän ytimeksi ja muita Suomen lakeja ja asetuksia käyttöliittymän ilmenemäksi, jota päivitetään samalla tavoin arkipäiväisesti kuin Windowsia, OS:ää tai Linuxia. Joka tapauksessa jokaisen käyttäjän eli kansalaisen olisi hyvä tuntea tämä käyttöliittymä ainakin päällisin puolin. Se on kuitenkin aika avointa lähdekoodia, kaikki materiaali on vapaasti saavutettavissa.

Käyttöliittymien välinen keskustelu onkin sitten taas monimutkaisempi juttu. Applen tuotteiden käyttäminen Android-järjestelmissä voi aiheuttaa nopeaa hiusten harmaantumista. Miten saada tasavertaiseen kansainväliseen neuvotteluun autoritäärinen diktatuuri, valtiokollektivismi ja korporativistisliberalistiset demokratiat?

Yhteneväisyyksiäkin toki on. Idea siitä, että kaikki on omistettavissa, on vahvasti mukana kaikenlaisissa valtioiden hallintomuodoissa länsimaisista markkinatalouksista kuopattuihin kommunismikokeiluihin: mailla, merillä ja mineraaleilla maiden alla on aina joku omistaja, joka saa päättää, miten sitä käytetään. Kun ihmisten tarpeet jossain vaiheessa ylittävät saatavilla olevien resurssien määrän, ajaudutaan riitoihin ja sotiin niiden omistuksesta. Palaamme tässä aiemman kysymyksen analogiaan: onko ihmislaji olemassa maapallon elämän jatkumista varten, vai maapallo ihmislajin jatkumista varten?

Jos uskomme, että maapallo on ihmiseen nähden etusijalla, on meidän otettava oppia alkuperäiskansoista. Saamelaisperinteeseenkin kuuluu ajatus siitä, että maa ei kuulu meille vaan me kuulumme maalle.

Jos haluamme saavuttaa rauhan, täytyy meidän ensin luopua siitä harhasta, että ihminen voi omistaa koko maailman ja maailmankaikkeuden. Meidän pitää pystyä jakamaan vähenevät resurssit oikeudenmukaisesti pian yhdeksän miljardin maapallon ihmisen kesken. Luonto ei ole vielä meidän, ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan – ja sotimalla sen omistamisesta onnistumme vain tuhoamaan sen.