La voce della luna (1990), Fellinin viimeinen kokoillan elokuva, muistetaan epäonnistumisena, loistavan uran likilaskuisena päätöksenä. Tullio Kezichin mukaan La voce della luna sai kotimaassaan kuitenkin kunnioittavia ja positiivisia kritiikkejä, ja pääosissa näytelleiden Roberto Benignin ja Paolo Villaggion suosion ansiosta se menestyi kohtalaisesti lippuluukuilla. Mutta joukossa oli myös murska-arvioita (Kezich 2006, 401–402), ja kansainvälinen vastaanotto Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 1990 oli kaukana hyvästä. Vaikka esimerkiksi Le Monde arvioi teoksen myönteisesti, Helsingin Sanomien Helena Yläsen mielipide oli kuvaava: Fellinin uutuus ”on kuihtunut ja kömpelö muunnelma hänen vanhoista tyyleistään, aiheistaan ja kikoistaan” (HS 22.5.1990). La voce della luna jäikin ilman teatterilevitystä muun muassa Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Suomessa, ja vasta myöhemmät dvd-julkaisut ovat kohentaneet sen tunnettuutta ja arvostusta.

Ensimmäistä kertaa elokuvan valmistumisen jälkeen Fellinillä ei ollut uutta projektia julkistettavanaan. Fellinin Casanovasta (1976) alkanut kaupallisten menestysten puute oli sulkenut rahahanat, kun taas ”Attore”-tv-elokuva (ks. osa 19) jumiutui RAIn rattaisiin. (Kezich 2006, 407.) Samaan aikaan ohjaaja jatkoi kampanjointiaan elokuvien tv-esitykset pilkkovia mainoksia vastaan (ks. osa 17). Aiemmin hän oli yrittänyt haastaa mediakeisari Silvio Berlusconin asiasta oikeuteen, mutta tuomioistuin ei ottanut kannetta käsiteltäväkseen. Ironinen käänne tapahtui, kun Berlusconin rahoitusta nauttineet Mario ja Vittorio Cecchi Gori tulivat La voce della lunan tuottajiksi. Fellini sai sisällytettyä tuotantosopimukseen pykälän, joka kielsi La voce della lunan esitykset Berlusconin tv-kanavilla, ja itse elokuvaan hän ujutti Berlusconia pilkkaavan seinämaalauksen. (Burke 2020, 244.)

Tv-mainosten vastaiseen kampanjaan liittyi muitakin elokuvaohjaajia, ja Fellini vei asian Italian parlamenttiin asti. Kezichin mukaan senaatti hyväksyi maaliskuussa 1990 lain tv-mainonnan rajoittamisesta, mutta edustajainhuoneessa laki vesittyi. Saman vuoden kesäkuussa Fellini kirjoitti Videolettera-lehdessä: ”Tästä aiheesta käydään yhä keskustelua, mikä on minusta uskomatonta […] Elokuvan keskeyttämisen, silpomisen ja nöyryyttämisen, sen rakenteen, rytmin ja merkityksen muuttamisen mainosten tähden tulisi olla oikeusjutun peruste!” (Kezich 2006, 402–403)

Päivää ennen Fellinin 72. syntymäpäivää, 19. tammikuuta 1992, Corriere della Sera -sanomalehti otsikoi: ”Fellini vailla työtä syntymäpäivänään.” Kahden vuoden toimettomuuden jälkeen, helmikuussa 1992, hän hyväksyi työtarjouksen kolmen televisiomainoksen ohjaamisesta Banca di Roma -pankille (Kezich 2006, 407–408). Nämä olivat hänen elämänsä viimeiset elokuvaohjaukset.

Kukin spotti rakentuu samalle kaavalle: varakkaan oloinen keski-ikäinen mies (Paolo Villaggio) näkee painajaista ja herää ahdistuneena, minkä jälkeen psykoanalyytikko (Fernando Rey) tiivistää unen merkityksen ja suosittelee ratkaisuksi Banca di Roman tarjoamaa turvaa. Lopuksi päähenkilö astelee tyytyväisenä pankkisaliin ja asettuu yöpuulle. Painajaiskohtausten ideoinnissa Fellini ilmeisesti hyödynsi unipäiväkirjojaan, joita julkaistiin postuumisti vuonna 2007. Ensimmäisessä unessa päähenkilö joutuu loukkuun maantietunnelin sortuessa, toisessa hän kohtaa kellarissa itkevän leijonan ja alkaa itsekin itkeä. Kolmannessa – hauskimmassa – hän on viehättävän naisen kanssa piknikillä ja huomaa yhtäkkiä olevansa kahlittu rautatiekiskoihin.

Banca di Roma -mainokset eivät herättäneet yhtä suurta huomiota kuin Fellinin aiemmat mainosfilmit (ks. osa 17). Ne ovat kuitenkin huoliteltuja, vahvatunnelmaisia ja monimerkityksisiä töitä, jotka edustavat tarinallista Carosello-formaattia vielä selvemmin kuin Barilla- ja Campari-mainokset. Kuten Frank Burke huomauttaa, surrealistiohjaaja Luis Buñuelin vakionäyttelijä, alistavia herrasmiehiä esittänyt Fernando Rey sekä paranoidia roolihahmoa La voce della lunassa näytellyt Paolo Villaggio ovat ensimmäinen merkki siitä, että mainokset on mahdollista tulkita subversiivisina ja ironisina teoksina, ”jotka heijastavat materialistista ja välineellistä maailmaa, jossa jopa psykoterapeutit edustavat rahallisia intressejä ja luova piilotajunta nähdään vain ongelmana, jonakin mikä täytyy tukahduttaa ja lopulta eliminoida ’rauhallisten öiden’ vuoksi”. Päähenkilön hän yhdistää Fellinin kehitykseen taiteilijana: mainokset ”esittävät hahmon, joka kaikesta konservatiivisuudestaan ja instituutioille alistumisestaan huolimatta ei voi olla näkemättä kiinnostavia unia […] Omista ja psykoterapeuttinsa pyrkimyksistä huolimatta Villaggion roolihahmo ei pysty pakenemaan Banca di Roma -spottien onnekasta sarjallisuutta. Vaikka hän joka mainoksen lopussa loikkaa sänkyynsä pankkisalissa, seuraavana päivänä hän on taas kotonaan, uneksimassa.” (Burke 298–300, 318.)

Maaliskuun lopulla 1993 Fellini vastaanotti Oscar-palkinnon elämäntyöstään. Matka Yhdysvaltoihin oli ollut vaakalaudalla hänen huonontuneen terveytensä vuoksi, ja kesän tullen ongelmat alkoivat kasautua. 16. kesäkuuta häneltä leikattiin reisivaltimon tukos, mikä johti sisäiseen verenvuotoon, toiseen leikkaukseen sekä sydämen ohitusleikkaukseen. 3. elokuuta Riminin Grand Hotelissa majoittuessaan Fellini sai aivoinfarktin ja halvaantui vasemmalta puolen. Hänen toipumisaikanaan Giulietta Masinalla todettiin keuhkosyöpä. 17. lokakuuta he lounastivat yhdessä, mutta sairaalaan palattuaan Fellini vajosi koomaan, josta ei enää herännyt. Hän kuoli 31. lokakuuta, pariskunnan 50. hääpäivän jälkeisenä päivänä.

Fellinin arkku asetettiin näytteille Cinecittàn studio 5:een, hänen lempistudioonsa. Valtiolliset hautajaiset järjestettiin 2. marraskuuta. Giulietta Masina kuoli vajaat viisi kuukautta myöhemmin, 23. maaliskuuta 1994. Heidät, kuten myös heidän poikansa Pierfederico, on haudattu Riminiin.