Kun iltapäivälehtien poikakirjatasoisissa historianumeroissa seikkailevat mannerheimit, törnit ja muut tarkka-ampujat, Matti Salminen marssittaa näyttämölle ihmisiä, joilla oli aate.

Salminen sanoo haistelevansa toisinajattelun tuulia. Hyvin haisteleekin. Hän noudattaa historismin metodia silmäillessään kutakin dissidenttiä tämän oman ajan aateilmastossa.

Vaikka enemmistö kirjan toisintuumailijoista punertaa, Salminen ei kaunistele esimerkiksi punakaartien rikoksia sisällissodassa 1918. Härskeimmästä päästä olivat Isohiiden veljesten murhat, kun he eivät suostuneet asemiehiksi punikkien riviin. Isohiidet, Akseli ja Eelo, lukeutuivat itsenäisyytemme aamuhämärän toisinajattelijoihin, olivat tolstoilaisia pasifisteja.

Salmisen teos on siksi laadukas, että pieni motkotus sallittaneen. Paavo Haavikko, tuo runopoika ja rahaporvari samassa persoonassa, saa kirjassa kuninkaallisen kohtelun. Kun kirjoittaja perustelee, miksei joku Kauko Kare tai Tuure Junnila täytä toisinpähkäilijän pätevyyttä, niin millä lihaksilla Haavikko?

Salmisen mukaan mainitut oikeistodissidentit ovat eläneet sidoksissa porvarilliseen valtaan. Mutta eikö Haavikko Otavan pomona ja markkamiljonäärinä kuulunut samaan kermaan? Haavikon Kansakunnan linjaa (1976) lukiessa rehti porvari kuolaa mielihyvästä. Sen kyyninen uusmachiavellistinen aatteettomuus pitää oikeistodemareista vasemmalla olevia suomalaisia luteina siniristilipussa. Suomi on Haavikolle yritys, etuja laskelmoiva kauppiassubjekti. Maan parhaita partiopoikia ovat olleet tannerilaiset bemaridemarit ja kokoomuksen sikarisedät.

Juuri näitä aseveliakselin hyviä veljiä Salminen pääsi irvistelemästä ennen kuin aloitti hoosiannansa Haavikolle. Oikeastaan tämä meikäläisen modernismin T. S. Eliot on osapäiväinen samoinajattelija, mistä juoruaa hänen pohjoiskoreamaisen imelä kirjansa presidentti Halosesta.

Mitä Suuren Kalastajan Pentti Linkolan viherfasismiin tulee, sitä Salmisen olisi odottanut moukaroivan humanismin ankkurilla. Jotkut Linkolan viisastelut tuoksahtavat made in Germanylta 1933–1945. Jos joku persunero samoja möläyttelisi, me kukkahattutädit repisimme pelipöksymme. Linkola kiihkoilee neomalthusilais-natsilaisesti liian ihmisaineksen karsimisesta, muttei malta itse siirtyä suureen hiljaisuuteen vaan nauttii diabetes-lääkitystä. Se siitä omien oppien mukaan elämisestä.

Jonkinlaista vanhuuden seniliteettiä ilmensi myös teatteriguru Jouko Turkka. Jumalan teatterin Jumala pokkasi frakki niskassa kunniatohtorin arvon ja operaatiossa latistui laakista valtahegemonian sylikoiraksi. Ja jos puolitaistolaisesta körttitaataksi lauhtunut Antti Eskola hinataan dissidenttien Parthenonille, miksei viiltävän vittumaista Seppo Heikinheimoa, joka ei antanut vallalle tassua vaan teki urheasti itsemurhan, kun maahan valittiin presidentiksi Oulun suuri poika Martti Ahtisaari.

Näillä mennään, voisi Salminen oikeutetusti puolustautua mässytystäni vastaan. Pieni maa, pienet sielut. Ei oikein mistä valita.

Palatkaamme Kauko Kareeseen. Hänet olisi saanut ilmiantaa toisinajattelusta. Kare piti Suomea kekkosslovakiana jo suuren Urhon voimien päivinä, kun taas monet tuulennuuskijat Paavo Rintalasta alkaen yhtyivät suomettumiskuoroon vasta UKK:n heitettyä veivinsä. Sissiluutnantin (1963) päivinä Rintalasta kyllä löytyi toisinaprikoivan vinkeitä.

Eräs kirjaan kuuluva olisi Ele Alenius. Hänellä riitti rohkeutta ja moraalia arvostella CCCP:n panssarisosialismia. Idän sosialismin häpäisijät inhosivat Aleniusta enemmän kuin yhtäkään Suomen porvaria. Jos nämä NKP:n meikäläiset etäispäätteet björn wahlroosit ja muut herraskakarat olisivat päässeet valtaan, Alenius ja SKDL:n sosialistit olisivat vääräoppisina saaneet hetimiten menolipun gulagiin.

Arndt Pekurisen Golgatan tie läpi suomalais-oikeistolaisen oikeusjärjestelmän nostaa hänet dissidenttiemme marttyyrihahmoksi. Antimilitaristille jaettiin liukuhihnalta vankilatuomioita, ja vuonna 1941 Suomi-äidin lapualais-svinhufvudilaiset pussihoususankarit teloittivat aseista kieltäytyneen itseoppineen hämärissä oloissa. 

Sitäkin voi epäillä, onko toisinajattelua esiintynyt enää vuoden 1944 jälkeen näillä kytösavun aukeilla mailla. Vuosien 1918–1944 vastarannankiisket maksoivat kovaa hintaa mielipiteistään, kuten Salminen valistaa.

Päinvastoin kuin entisajan radikaaleille esimerkiksi Erno Paasilinnalle ja Jörn Donnerille maksettiin toisinajattelusta apurahoja ja heitä mätkäistiin pampun sijasta Finlandia-lahjuksella. Tästä vinkkelistä toisen tasavallan toisinajattelijat näyttävätkin hovinarreilta, vaikka käyttivätkin ansiokkaasti sananvapautta.

Toistaiseksi ikipunikki Hannu Salama on poikkeus säännöstä. Siveystantat tarjosi Hannulle palloa jalkaan Juhannustansseista (1964). Siinäkin toisinajattelua viljeli fiktiivinen hahmo, romaanihenkilö Hiltunen.

Salminen kauppaa Urho Kekkosta dissidentiksi! Valtiomiehenä UKK ansioitui nerokkaana ruhtinaana, mutta Kainuun kelmistä löytyi liukas peluri. Tällainen poliittinen idioottikin hoksaa, että Kekkonen olisi voinut kiivetä kukoksi tunkiolle, vaikka Suomen kummisedäksi olisi Stalinin sijasta tullut Hitler.

Pikkumaisesta nälvinnästäni huolimatta suosittelen Toisinajattelijoiden Suomea meille kaikille toisinaan ajatteleville isänmaallisille piireille. Kirja toimii mainiona johdatuksena siniristimuorin kulissien takaiseen todellisuuteen.