Tämä pääkirjoitus on suoraan jatkoa edellisen sivun jutulle, joten lukekaa se ensin.

No niin. Rovaniemellä oli siis iso konferenssi, jossa puhuttiin paljon pohjoisen arktisista alueista, niiden valtasuhteista etelään ja taiteen resursseista ja mahdollisuuksista. Ja matkailun kehittämisestä. Arctic Arts Summit oli toinen lajissaan, ensimmäinen järjestettiin kaksi vuotta sitten Norjan Harstadissa ja seuraava kahden vuoden päästä Kanadassa.

Jälleen siis taiteen ja tieteen tekijät puhuivat etupäässä keskenään siitä, miten taiteella ja tieteellä olisi paljon annettavaa myös poliittiselle päätöksenteolle. Muutamankin kerran mainittiin hiljattain Rovaniemellä järjestetty Arktisen Neuvoston ulkoministerikokous, jossa kahdeksan jäsenmaan ministereitä yritettiin huonolla menestyksellä saada luomaan yhteisiä linjauksia napa-alueen tulevaisuutta turvaamaan.

Kuten useimmiten poliittisen elämän huipulla muutenkin, oli taiteen ja tieteen edustus tuossa huippukokouksessa näkymättömän ohut. Eikä tässä taiteen ja tieteen huippukokouksessa kansainvälisen politiikan kovaa ydintä näkynyt. Osallistujalistasta löytyy yksi ulkoministeriön edustaja.

Rovaniemellä kuitenkin ilmeisesti saatiin ulkopolitiikan vaikuttajat ja kulttuurin vaikuttajat samoihin pöytiin istumaan. Harmillisesti edelliset istuivat niissä pöydissä kuukautta jälkimmäisiä aiemmin.

Eräs kokousdelegaatti huokasi paikalta poistuessaan myös, että hän on samanlaisiin kokouksiin tai konferensseihin osallistunut ensimmäistä kertaa jo neljännesvuosisata sitten, eikä edes puheiden tasolla tässä ajassa ole oikeastaan edetty mihinkään. Edelleen pohjoisen taiteen ja tieteen tekijät keskustelevat siitä, että tämän alueen tekijöitten pitäisi päästä paremmin vaikuttamaan siihen, mitä ja miten täällä tapahtuu.

Milloin saavutetaan se murtumispiste, jolloin politiikan ”kovat” ja ”pehmeät” tekijät löytävät toisensa?

Se voi vaatia jonkinlaista vallankumousta. Tai edes postmodernein termein vallankumouksen simulakrumia: ehkä Nordting ja vaikkapa Tenojoen Moratorio avaavat tietä jollekin uudelle, joka kulkee yhtäaikaisesti leikillisyyden ja äärimmäisen tosikkouden polkuja ja joka mahdollistaa aidosti uudenlaisen ajattelun sekä muuttaa ihmisen ja Gaian välistä suhdetta vähemmän väkivaltaiseksi.

Puhetta arktisen alueen itsehallinnosta on siis pidettävä yllä jo luonnon selviytymisen takia – ja ihmisen osana luontoa. Pan-Arctica on tietenkin lähes mahdoton maailmanpolitiikan realismia ajatellen, mutta se on tärkeä ajatuksena ja utopiana, jollaista kohti meidän pitää pyrkiä. Mielikuvitus on muutoksen ensimmäinen edellytys.

Arktisen taiteen huippukokous herätti uusia ajatuksia tämänkin lehden tulevaisuudesta. Loikat väkevämpään kansainvälisyyteen ja panarktisuuteen ovat ehkä pienempiä, kuin erilaisten pelkojen ja estojen häiritsemä ajatteluni on antanut ymmärtää. Keväällä 2020 Kaltio juhlii kolmannen neljännesvuosisatansa täyttymistä, ja neljäs kvartaalisentenniaali odottaa aivan nurkan takana.

Ennen sitä on kuitenkin tehtävä vaikka mitä. Rentouttavaa kesää kaikille!