Kun viisaat emeritukset ryhtyvät kirjeenvaihtoon koronan jälkeisestä ajasta, ovat odotukset lukijalla korkealla. Eivätkä Espoon piispa Mikko Heikka ja Helsingin yliopiston kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen tuota pettymystä keskustelukirjeitä sisältävällä teoksellaan Maailma koronan jälkeen. Maailma nimittäin on, ja toivo ennen kaikkea.

Kirjeenvaihto on terävää, analyyttista ja älykästä. Mieleen nousee Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan ja Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan keskustelukirjeenvaihto teoksissa Nurkkaan ajettu Jumala? (2004) sekä Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010). He käsittelivät teoksissaan Jumala-uskoa, maailmankaikkeutta sekä olemassaoloon liittyviä kysymyksiä, kun taas Heikka ja Kanniainen pohtivat taloudellisia, globaaleja, tulevaisuuteen liittyviä sekä pandemiaa koskevia aihepiirejä.

Molemmat kirjoittajat ovat Lapista lähtöisin. Heikka on vuonna 1944 Ylitorniolla syntynyt ja Kemin lyseosta ylioppilaaksi 1963 kirjoittanut, Kanniainen (s. 1948) Rovaniemen poikia ja sieltä yhteislyseosta ylioppilaaksi päässyt. Kirjoittajat tuovat myönteisesti pohjoisen juuret myös tässä teoksessa: niukkuudessa kasvaneina he ovat oppineet olemaan heikon ja syrjäytetyn puolella pienestä pitäen.

Kirjoittajat kantavat huolta ilmastonmuutoksesta. Heikan ajatus lähtee kasvatuksesta ja hän liittää näkemyksensä myös uskonnollisiin yhteisöihin, koska ne toimivat ruohonjuuritasolla pysyvästi eivätkä siten vaihdu kuten päättäjät vaalikausittain. Yhteisvaluutta euron ankarana kriitikkona tunnettu Kanniainen korostaa puolestaan globaalia oikeudenmukaisuutta, jossa jokaisen on kannettava vastuunsa. Toisten syyllistäminen johtaa vain umpikujaan. Molemmilla kirjoittajilla on raikkaita ja perusteltuja tulokulmia ajankohtaiseen keskusteluun.

Syvälle kirjoittajat sukeltavat myös talouden eettisissä kysymyksissä. Yrityksiltä on perusteltua kysyä niin yhteiskunta- kuin sosiaalivastuutakin, koska yhteiskunta luo hallinnollaan edellytykset yritystoiminnalle. Ympäristökysymykset ovat ykkösasia tänä päivänä kestävälle kehitykselle ja tämän yritykset ovat jo ottaneetkin vakavasti huomioon. Yritysten sosiaalisen vastuun kirjoittajat näkevät toimivan varsin hyvin Suomessa. Mutta kyllä myös osinkoihin vielä liiaksi ollaan jumituttu. Sen pandemian aikakin on osoittanut.

Välillä puhutaan myös teologisista kysymyksistä; niin pahan olemuksesta kuin enkeleistäkin. Heikka ei kaihda tuomasta esiin rikkaalla tavalla kristillisen uskon merkitystä elämän voimana. Kanniainen opponoi tuoreesti ja omaäänisesti imartelematta Heikan ajatuksenkulkua, niin kuin taloustieteilijän ja sotahistorioitsijan tuleekin. Keskustelu kääntyy paikoitellen hyvin intensiiviseksi, ja sellaista otetta olisi toivonut enemmänkin olevan tässä mainiossa kirjassa.

Mutta miten emeritukset näkevät maailman koronan jälkeen? Taloustieteilijänä Kanniainen kantaa huolta köyhistä, jotka tulevat kärsimään eniten koronan jälkeen niin meillä kuin maailmalla. Hän sanoo omaavansa syvimmältään sosialistin sydämen. Hyvinvointiyhteiskunta on kovilla verotulojen vähentyessä ja julkisten menojen kasvaessa. Rakenteelliset uudistukset ovat välttämättömiä. Tilanteesta selvitään, mutta ihmisten on pärjättävä vähemmällä. Heikka painottaa koronakriisin antamaa ankaraa varoitusta, joka opettaa ihmistä toimimaan ehdottoman vastuullisesti kaikissa suhteissa: ”Mikäli ihmiskunta ei kuule sitä, edessä on hidas mutta vääjäämätön loppu.”

Molemmat kirjoittajat peräänkuuluttavat yhteisvastuullisuutta globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Siihen tarvitaan uudenlainen luontosuhde, joka takaa elinolojen säilymisen kokonaisvaltaisesti tällä telluksella.

Enemmän toinen toisensa haastamista olisi kaivannut tekstiin, kun asialla on kaksi tiedemiestä ja vahvaa vaikuttajaa. He ovat kohteliaita toisiaan kohtaan, mutta särmää olisi syntynyt, jos he kyseenalaistaisivat toistensa teesejä enemmän. Vankkaa asiaa rohkaisevalla tavalla kirjoittajat kuitenkin tuovat tähän vaikeaan historiajaksoon.