Kohta puoli vuotta kestäneen julkisivuremontin sisällä eläessä oppii uudenlaisia asioita. Oppii kokemaan turvallisuutta aamuseitsemältä sisäpihalla käyntiin pärähtävistä rakennuskoneista. Oppii olemaan hätkähtämättä, kun neljännen kerroksen asunnon ikkunan takana värkkäilee yhtäkkiä työmaa-asu taikka kolme. Oppii tietämään, että kello lähenee yhtätoista, kun kaikki hetkeksi hiljenee.

Olemisen pakolliset reunaehdot vaihtelevat hirvittävän paljon paikasta toiseen. Muualta tulevien ihmisten kanssa toimiessa kestää aina hetken hoksata ne ääneen sanomattomat ja jo pitkälti tiedostamattomat ympäristön tosiseikat, joitten puitteissa jokainen omaa elämäänsä elää. Helposti unohtaa, että remonteitta kotonaan asuvat vieraat ehkä yllättyvät kymmenen metriä katutason yläpuolella leijuvista ihmisistä.

Suuremmassa mittakaavassa puhutaan kulttuurieroista, etenkin maan rajojen tuolta puolen tänne tulleitten kohdalla. Pienemmässä mittakaavassa ei niin paljon puhutakaan.

Tai siis puhutaan, koko ajan, ainakin monesti kuulostaa siltä. Kansanedustajat eivät tajua, minkälaista on kansan arki. Varakkaat eivät tajua, minkälaista on olla varaton. Terveet eivät tajua, minkälaista on olla sairas.

On paljon puhetta niistä elämän reunaehdoista, joihin meillä on jonkinlaisia mittareita: palkkatulo, sosiaalietuudet, terveys, ikä. Loppukesästä niin sosiaalisessa kuin perinteisessäkin mediassa levisi ”Ruokahaaste”, jossa haluttiin näyttää, että 3,50 euron päiväbudjetilla voi syödä terveellisesti ja hyvin. Haluttiin siis osoittaa köyhille, että köyhyys ei ole este terveydelle. Oletettiin, että vähävaraisten huono terveys johtuu vain siitä, että he eivät osaa laittaa ruokaa itse tai viitsi poimia marjoja ja sieniä.

Tämänkaltaisiin haasteisiin liittyy myös jonkinlainen oletus siitä, että haastamalla itsensä käyttämään vain vähän rahaa ruokaan jokainen – varakaskin – voi kokea, millaista on olla köyhä. Eihän tämä muuten olisi mikään ”haaste” hyväpalkkaisessa työssä käyvälle.

Ikään kuin ainoa köyhän ihmisen elämää määrittävä tekijä olisi se rahamäärä, jonka voi käyttää syömiseen.

Päädyn taas sivuraiteille. Pitäisi puhua myös muista asioista, jotka vaikuttavat siihen, miten me koemme ja käsitämme maailman ympärillämme. Ja pitäisi yrittää ymmärtää myös omasta poikkeavia elämisiä. On jopa ihmeellistä, kuinka vähän esimerkiksi Suomen politiikassa kaupunki-ihmiset ja maaseudulla asuvat haluavat avoimesti jakaa kokemuksensa – sen sijaan ylläpidetään toiseuden laatua ymmärtämätöntä vastakkainasettelua.

Ehkä tällaisista asioista on vaikea keskustella, puhua, kirjoittaa. Itsekin vain kiertelen tällaisissa ilmiselvissä seikoissa, vaikka aioin kirjoittaa omasta hapuilustani venäläisen kokemuksen ymmärtämisessä.

Hapuilen. Venäläinen ihminen on kuitenkin pitkälti samanlainen kuin suomalainen ihminen. Käy töissä, opiskelee, viettää vapaa-aikaa – kuten Kenneth Mikon kuvareportaasi kertoo (s. 4–9). Materiaalisia eroja – teitten ja katujen kunto, kauppojen valikoimat – tietenkin on, kuten Pasi Pikkupeuran matkakertomuksesta (s. 15–22) käy ilmi, mutta niin niitä on Helsingin Lauttasaaressa ja Savukosken syrjäkylällä asuvien suomalaistenkin kesken. Ja jos kylällä ei ole kahviloita, sitten kahvit keitellään kotona.

Luulen, että enemmän minua suomalaisena erottaa venäläisestä ihmisestä suhde valtaan ja vallankäyttöön sekä muutoksen mahdollisuuteen. Vaikka onkin laaja, Suomi on pieni valtio, ja täällä yksilö voi vaikuttaa niin omaan ympäristöönsä kuin koko maan politiikkaan niin halutessaan. Tällainen on olettamukseni ja uskon, että valtaosa suomalaisista kokee samalla tavoin. Jopa vain äänestämällä.

Tuntumani on, että Venäjällä kokemus Äiti Maasta on toisenlainen. Jo valtava koko Itämereltä Tyynelle valtamerelle aiheuttaa hahmotushäiriöitä: tämän kampeamiseen yhden ihmisen tarvitsema vipu on jo kuviteltavaksikin lähes mahdoton. Valta on kaukana ja korkealla, ja sitä kannattaa lähestyä vain, mikäli haluaa pysyä tiukasti sen piirissä. Jos haluaa ”vain” elää elämäänsä, ei kannata murehtia vallasta tai politiikasta.

Tämäkin on vain yksi näkökulma, ja tuskin ketään voi määrittää kokonaan vain hänen valtasuhteensa perusteella. Ehkä ajatukseni on vain juuri tämän historiallisen hetken piirre. Ehkä ensi viikolla hoksaan jotain, joka muuttaa näkemykseni tyystin.

Käsitykset saavatkin muuttua. Ja jos niin käy, siitä voi kertoa seuraavassa lehdessä. Täytyy vain muistaa, että ymmärtäminen kehittyy kohtaamalla ja keskustelemalla. Sormet syville korviin tunkeminen harvemmin siinä auttaa – ei se poista seinään kaivautuvan kiviporankaan ääntä.