”Dokumentideta vooras linnas” oli yksi Rujan menestyneimpiä kappaleita, jossa neuvostoliittolainen valvontakoneisto löi kättä virolaisen pelon kanssa. Lyriikat kertovat pinnallisesti ahdistuksesta, jota paperitta liikkuminen väärän kaupungin alueella toi neuvostokansalaiselle, mutta syvemmällä se löi kuolinrumpua koko neuvostosysteemille. Virolainen oli ikään kuin ikuisessa vankilassa ja väärässä kaupungissa systeemin sisällä.

Ruja ei ollut lajiaan ainoa. Propeller, Muusik Seif, Gunnar Graps, Ultima Thule, Apelsin. Liuta orkestereita, jotka rikkoivat neuvostoliittolaista musiikkiliturgiaa ja ponnahtivat suuriksi nimiksi koko imperiumin sisällä.

Suomalainen kirjailija ja punkmuusikko Harri Rinne onkin kuvaillut virolaista musiikkia vallankumouksen voimakkaimmaksi aseeksi. Rinteen mukaan Viron toisen itsenäisyyden voimavarat ovat kulttuurissa ja erityisesti rock-musiikissa, jota Neuvosto-Viron viranomaiset yrittivät suitsia kaikin tavoin. Rinne toimitti dokumenttiteoksen ”Laulavan vallankumouksen” (Johnny Kniga 2004) muusikkojen merkityksestä toisen itsenäisyyden saavuttamiseen.

Alkujaan hieman jäykkänä pitämästäni 1970- ja 1980-luvun neuvostovirolaisesta populaarimusiikista sukeutui Rinteen haastattelujen perusteella jotain paljon vahvempaa. Suomalaisten punkkareiden kellariluolat ja vallatut talot tuntuivat melko merkityksettömiltä verrattuna siihen historialliseen muutokseen, jonka virolaiset saivat aikaan. Silti he ammensivat oman kapinansa osittain suomalaisen television ja radion kautta.

”Suomen radiota kuunneltiin, siellä oli Kahdeksan kärjessä ja Kaleidoskooppi ja Popnonstop, sitten kuunneltiin Radio Luxemburgia ja sitä yhtä merirosvoradiota. Nimeä en muista, kaikki ne olivat sellaisia vshiiiuuu. Sen ajan ihmisen sanovat, ettei ole mieltä kuunnella Beatlesia CD:ltä, kun sieltä puuttuu se aito vshiiiuuu”, kuvaili rockmuusikko Riho Sibul kommunistiajan virolaista musiikinkuuntelua.

Virolaiset ammensivat oman kapinansa osittain suomalaisen television ja radion kautta.

Sibulin mainitsema ”vshiiiuuu” tarkoittaa neuvostoliittolaista kanavahäirintää. Sosialistinen kotimaa yritti estää länsimaisten medioiden vaikutuksen Virossa, sen länsimaisimmassa neuvostotasavallassa. Erinäisin konstein, vaikkapa itserakennetuin antennein ja signaalinvahvistimin virolaiset osasivat kiertää neuvostoviranomaisten estoja. Myös kotimaiseen musiikkiin, erityisesti punkkareihin, viranomaiset suhtautuivat äärimmäisen kielteisesti ja epäilevästi.

Samassa kirjassa virolainen punklegenda Villu Tamme kertoo vuoden 1988 kappaleensa ”Külmale maale” sensuurista: ”Sensuroitiin niin, että se kohta, jossa lauletaan ’paskahuussin takana makaa Edgar Savisaar Marju Lauristinin päällä’ – siinä ei ollut piippiä ’paskahuussin’ päällä, vaikka se oli ruokoton sana. Piippi oli siellä nimien päällä.”

Lauristin ja Savisaar olivat Viron uudelleen itsenäistymisen sankareita ja nyt kokeneita poliitikkoja. Villu Tamme puolestaan suljettiin Neuvosto-Viron kuolinkorinoissa mielisairaalaan. Mutta sekään ei kitkenyt musiikin innostamaa kapinaa Eestinmaalta.

Samaan aikaan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB kielsi suomalaisia kirjeenvaihtajia puhumasta kolmesta asiasta: talvisodasta, Neuvostoliitosta poismuuttavista juutalaisista tai mistään Baltian maihin liittyvästä asiasta.

Vaikka virolaiset Jaak Joala, Gunnar Graps, Anne Veski ja Tõnis Mägi kiersivät Neuvostoliittoa suurina kevyen musiikin pioneereina, virolaisina ihmeinä ja sen ajan yksinä maailman suosituimpina muusikkoina, läntisessä maailmassa ei heistä tiedetty juuri mitään.

Ei edes Suomessa, jonka televisiosta ja radiosta artistit olivat löytäneet tyylinsä.