Tekele Productions: Isänpäivä. 99 min. Ensi-ilta 6.3.2026. K7.
Ohjaus ja käsikirjoitus Aleksi Salmenperä, kuvaus Tuomo Hutri, lavastussuunnittelu Otso Linnalaakso, pukusuunnittelu Anna Vilppunen, maskeeraussuunnittelu Marjut Samulin, leikkaus Samu Heikkilä, äänisuunnittelu Pietu Korhonen, sävellys Ville Tanttu.
Rooleissa Tommi Korpela, Tomi Lindfors, Laura Birn, Varpu Rintanen, Vilja Rintanen, Miro Lopperi, Konsta Mäkelä, Emmi Parviainen, Feres Ferjani, Samuli Niittymäki, Leena Uotila, Arttu Kapulainen, Tommi Liski, Sara Melleri, Tokela.

Tinke (Tomi Lindfors) on nuhjuinen laitapuolen kulkija. Puhe sammaltaa ja eletty elämä näkyy ennenaikaisena haurautena. Tinken ystävä Veikko (Tommi Korpela) jeesailee ja kannustaa ruhjoutunutta ihmissielua.

Tinke saa uutta toivoa, kun hän kuulee, että hänellä on teini-ikäiset kaksostyttäret. Lyhykäisyydessään Aleksi Salmenperän elokuva kertoo Tinkestä kohtaamassa tyttärensä.

Elokuvassa ei oikeastaan tapahdu mitään mullistavaa. Kertomuksena se on arkinen episodi eräästä ihmisten kohtaamisesta odotuksineen ja tunnekuohuineen. Elokuva viipyilee ja siinä on stoalainen pohjavire. Juuri sellainen verkkaisuus, mitä ihmiselämä yleensä onkin.

Teos on koskettava ja humaani. Salmenperän käsikirjoituksessa ja ohjauksessa tarkastellaan jälleen ihmistä kipukohtineen. Tyhjiön (2018) ja Miehen työn (2007) tavoin elämän mielekkyyttä ja sisältöä kuikuillaan pienieleisesti ja arkisesti. Katsojan annetaan kuikuilla ja aistia tunnelman muutoksia rauhaisasti.

Salmenperän luottonäyttelijänä on Tommi Korpela. Toisessa pääroolissa on Tomi Lindfors. Kaksikko nähtiin lyhyesti jo Tyhjiössä kirjamessukohtauksessa. Tosielämän lapsuuden ystävykset Lindfors ja Korpela kantavat pääroolinsa kursailematta. Heidän pienet mikroilmeensä ja luontevuutensa kameran edessä vakuuttaa, suorastaan ihastuttaa. Heistä paistaa karisma ja vilpittömyys.

Kaksosia Aadaa ja Iinestä näyttelevät Varpu ja Vilja Rantanen ovat kiusaantuneita teinejä. Heidän epävarmuutensa ja utelias pälyily onnistuu tasapainollaan. Ei ylilyöntejä. Heidän äitinsä (Laura Birn) tosin on jälleen ajautunut ahdistuneeksi ja takakireäksi äksyilijäksi. Tuntuu, että tismalleen samankaltainen rooli Birnillä oli jo Tyhjiössä.

Salmenperän kerronnan sisäismaailma on eheä. Elokuva etenee huomaamattomasti ja sen sata minuuttia on kestoltaan prikulleen sopiva. Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan.

Isänpäivä lukeutuu niihin harvoihin elokuviin, joissa kuvataan alkukeväistä Helsinkiä. Luonnonvalo on kelmeää, mutta terävää. Kaupunki on likaantuneen lumen laikuttama. Tiet ovat hiekoituksen pölyttämiä ja kaljamalla.

Kuvaaja Tuomo Hutri vangitsee keväisen kaupungin keltaisuuden. Samanlaista kevään keltaisuutta on nähtävissä elokuvan julisteessakin. Kuvakerrontaa tukevat hidas leikkaus ja pitkät, verkkaiset otokset. Kevään vartominen sointuu hienosti elokuvan kerrontaan. Kevään metafora on kirjoitettu vivahteikkaasti pieniin symboleihin.

Käsikirjoitus elokuvassa on rujo ja rehellinen. Kuvakerronta tukee näitä attribuutteja ja näyttää maaliskuisen, nuhjuisen Helsingin. Joskus myöhemmin, kun kuvailen, miltä vuosi 2025 on näyttänyt, hyödynnän tämän elokuvan ulkokohtauksia kuvailussa.

Taustamusiikkina kuullaan kummallinen kattaus gospelia, juuribluesia ja r’n’b:tä. Letkeät musiikkivalinnat sävyttävät ja ovat paikoin jopa uskaliaita valintoja kotimaiseen elokuvamusiikkiin. Lopputekstien aikaan löytää hyviä uusia artisteja.

Sentimentaalinen ja syväisä elokuva on riittoisa. Lukuisat yli 20 sekunnin kohtaukset toimivat vilpittömien ja rehtien näyttelijäsuoritusten takia. Elokuva käsittelee syrjäytynyttä kunnioittavasti.

Loppukohtauksen verson metafora vavahduttaa.