Maksimaalinen hyödyn ja autuuden tehokkuusaste saavutetaan kuitenkin, kun sekä annetaan että otetaan – yhtä aikaa. Suomalainen yhteiskunta tekikin hyvin, kun se antoi itselleen myöhästyneenä satavuotislahjana lahjoista parhaimman: kirjaston.

Helsingin Oodia onkin kehuttu mutta yhtä lailla myös kritisoitu muun muassa kirjojen vähyydestä ja musiikin puuttumisesta. Itse en vielä voi ottaa asiaan lopullista kantaa, koska en ole Oodia ehtinyt testaamaan, joten osallistun keskusteluun toisen käden tietojen perusteella, teoreettisella tasolla!

Joka tapauksessa on Suomi lahjansa ansainnut, valittiinhan maamme juuri Simon Anholtin valtioiden hyvyyttä mittaavassa indeksissä maailman hyvimmäksi maaksi; ja viime vuoden puolella suomalaiset kihisivät kiukusta, kun tieteen terävä silmä oli todennut kansakuntamme maailman onnellisimmaksi. Ajattelin, että on totisesti lottovoitto syntyä Suomeen, jos tämä kitisijöiden ja marmattajien pesä on maailman onnellisin maa: mikäli olisin sattunut syntymään promillenkaan verran vähemmän onnellisen kansan keskuuteen, olisin todennäköisesti päättänyt jo päiväni.

Olkaamme siis kitisemättä sekä liikaa tarkastelematta lahjahevosen hampaita ja iloitkaamme meidän itsemme meille itsellemme antamasta lahjasta, joka niin loisteliaasti kuvastaa sekä lahjan antajan että ottajan persoonallisuutta.

Nykyisin altistumme suositulle passiivisesti, ja obskyyrimmän kaman kaivaminen on enemmän oma-aloitteisuutta vaativa urakka.

Musiikin puuttuminenkin on kaikessa käsittämättömyydessään luultavasti viisaan esivallan edustajan pitkällisen ajatustyöskentelyn tulos. Ehkäpä on ajateltu, että musiikit löytyvät nykypäivänä ilmaiseksi netistä. Toisaalta musiikille altistuu vastentahtoisestikin lähes joka paikassa, joten musiikitonkin tila on paikallaan.

Algoritmi suosittelee aikaisemmin kuuntelemamme musiikin perusteella millimetrintarkasti meille uutta musiikkia. Ohjelma esittelee meille, mikä on suosittua. Ajaudumme siis eräänlaiseen itseään suodattavan musiikinkuluttamisen noidankehään.

Entisajan musiikkikirjastossa suosituimmat levyt olivat jatkuvasti lainassa ja poissa, niille altistuakseen oli nähtävä vaivaa, kysyttävä ja tehtävä varaus. Sattumanvaraisen pläräämisen kautta puolestaan altistui sattumanvaraisesti uudelle – vaikkapa vain sen mukaan, kuka on aakkosissa seuraava artisti. Nykyisin altistumme suositulle passiivisesti, ja obskyyrimmän kaman kaivaminen on enemmän oma-aloitteisuutta vaativa urakka.

Kiitänkin itseäni autuaasti niistä lahjoista, joita olen itselleni antanut altistumalla sattumalle levyhyllyjen äärellä levykaupoissa ja musiikkikirjastoissa! Näitä sattumia ei mikään algoritmi olisi kyennyt minulle suosittelemaan, ja näiden sattumusten pohjalle on rakentunut se nykyinen persoonani ja makuni, jonka rönsyissä roikkuvia hedelmiä saan nauttia päivittäin.

Toivon, että näin digiajan pyörteissäkin jaksan nähdä vaivaa salliakseni itselleni pläräämisen ilon ja autuuden!