Bufo: Orava. 93 min. Ensi-ilta 2.4.2026. K12.
Ohjaus ja käsikirjoitus Markus Lehmusruusu, kuvaus Max Smeds, lavastussuunnittelu Michael Randel, pukusuunnittelu Teresa Grosser, maskeeraussuunnittelu Pur Thijs, leikkaus Florian Miosge, äänisuunnittelu Ranko Paukovic, musiikki Freya Arde, VFX-supervisor Patrick Menge.
Rooleissa Miro Lopperi, Mimosa Willamo, Hannu-Pekka Björkman, Pirjo Heikkilä, Roderick Kabanga, Pirjo Lonka, Ella Mettänen ja Eero Ritala.
Jossakin lähitulevaisuudessa maailma on muuttunut kliiniseksi ja vahvasti desinfioiduksi. Ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona, sielläkin kymmenien metrien korkeudessa olevana pienenä aukkona. Pasi Toivonen (Miro Lopperi) työskentelee keinoeläinten suunnittelijana kolmen hengen tiimissä, joka saa jatkuvasti reklamaatiota tuotteidensa asiakkaita tyydyttämättömästä tasosta.
Ohjaaja Markus Lehmusruusun luoma tulevaisuus tuo mieleen esimerkiksi Joseph Kosinskin ohjaaman ja Tom Cruisen tähdittämän Oblivion-elokuvan (Yhdysvallat 2013). Tietokoneiden ohjaamat turvallisuusjärjestelmät pitävät huolta kaikesta ihmisten mielialoja myöten. Siinä missä Oblivionissa tietokoneet varmistavat koko ajan, että ihmiset ovat ”hyvin toimiva pari(skunta)”, niin Lehmusruusun tulevaisuudessa kunkin henkilön pitää olla tasapainoinen yksin. Tätä alleviivataan elokuvan ensimmäisestä kuvasta lähtien, jossa kone palauttaa hoitopöydällä makaavan Pasin ”hormonitasapainon” keskiruumista stimuloiden. Oravassa on kokonaisuudessaan Oblivionia suoraviivaisempi juoni.
Pasin korostetun tasaiseen arkeen tuo poikkeuksen kohtaaminen roskalaatikoilla. Jokin outo eläin pakenee roskapussien seasta seinälle. Pasia tarkkaileva tietokone huomaa säikähdyksen ja pyytää paikalle turvallisuusviranomaisen, Emilia Valan (Mimosa Willamo). Turvallisuutta valvovan tietokoneen ääni on tuttu nykyisestä mediatodellisuudestamme, hyvin samankaltainen kuin runsaasti televisiossa mainostavan kotien hälytysjärjestelmiä kauppaavan yrityksen ilmoittelussa käytetty. Kytkös tuo uskottavuutta elokuvan tarinalle.
Vaarallinen, tauteja levittävä jyrsijä
Muinaisista arkistoista Pasi saa selvitettyä, että hänen kohtaamansa eläin on orava. Ehkä maailman viimeinen eläin, jonka syntyyn ihminen ei millään tavalla ole osallistunut.
Pasi ja Emilia tuntevat heti kohdatessaan vetoa toisiinsa. Heidän ympärillään tapahtuvat ohjaukset uudelleenkoulutukseen estävät paneutumasta asiaan tarkemmin. Joitakin varovaisia miksi-kysymyksiä kuitenkin esitetään.
Pasi ottaa oravan salaa lemmikikseen. Sen tekemisten seuraaminen auttaa häntä kahdella tavalla: Pasista tulee keinoeläinyrityksen kuukauden työntekijä, ja ruumiintoimintoja seuraava valvontajärjestelmä kiittelee häntä jatkuvasti. Pasi ystävystyy työpaikan lähetin Jimi Alkion (Hannu-Pekka Björkman) kanssa ja saa kuulla salaperäisestä metsästä, jossa syntyy elämää ilman ihmisten apua.
Oravan rooli jää elokuvassa pieneksi. Vaikka sille järjestetään parhaat mahdolliset olot juoksupyörineen, villieläin ei vankeudessa viihdy. Lopputeksteissä mainittu ”eläimiä ei ole vahingoitettu elokuvan kuvauksissa” muistuttaa eläinoikeusliikkeen voitosta muutamien vuosikymmenten takaa.
Neljän maan yhteistuotanto
Kirjailija Matti Mäkelä puhui 1990-luvulla, että olemme kehittymässä sisätilaihmisiksi, joiden ei tarvitse kohdata arjessaan ulkoilmaa tai säiden vaihtelua. Taustalla oli Helsingin kaupungin ydinkeskustan maanalaisten tilojen ja niitä yhdistävien käytävien verkoston kasvu.
Tällainen yleismaailmallinen kauppakeskuistuminen tarjoaa tieteiselokuvien tekijöille mahdollisuuden kuvata tuotantonsa kohtalaisen halvoissa ja tunnistamattomissa paikoissa. Tosin usein, kuten Oravassa, käytävien ja muiden tilojen mainospotentiaali jää usein kokonaan hyödyntämättä, mitä todellisuudessa tuskin tapahtuisi. Oravan käytäville olisi mahtunut ainakin muutamia Pasin työnantajan, keinotekoisia eläimiä valmistavan firman kaupallisia tiedotteita.
Neljän maan yhteistuotantona (Suomi, Saksa, Hollanti ja Ruotsi) toteutettu elokuva on puitteiltaan ja sisällöltään onnistunut. Tuotantokoneisto ja taustalla toimivat työryhmät ovat kunnossa ja se näkyy tasaisena lopputuloksena. Näyttelijäntyössä hahmojen kokema epävarmuus ja hämmennys uusien tunteiden edessä heijastuu hyvin. Filmi välttää ne karikot, joihin esimerkiksi Saara Saarelan ohjaama Veden vartija (Suomi 2022) hieman takertuu.
Emeritusprofessori ja entinen Kaltion päätoimittaja Veli-Pekka Lehtola pohtii saamelaisteemojen käsittelyäKaltiossa lehden sotienjälkeisen historian, vuoden 1966 saamelaisjulkaisun ja itse toimittamiensa teemanumerojen (1982 ja 1996) pohjalta.
Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.
Jossain lähitulevaisuudessa ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona. Reijo Valta arvioi 2.4.2026 ensi-iltansa saaneen Oravan.
Eros Gomorralainen katseli 56. Tampereen elokuvajuhlilla sarjan Rúnar Rúnarssonin elokuvia, niin lyhyitä kuin pitkiä. Islantilaisen Rúnarssonin teoksissa tutkitaan usein suuria elämänmuutoksia.
”Xulu202x-projekti haluaa valaa tulevaisuudenuskoa paikallisiin nuoriin mutta törmää samaan aikaan kylmiin realiteetteihin ja ongelmiin, jotka vaikeuttavat unelmointia.” Marlene Hyyppä arvioi projektin pääteoksen S.I.E.L.L.Ä.
Kaltio ry osallistuu myös kulttuuripääkaupunkivuoden tekemiseen. Taiteilijajärjestö MUU ry:n kanssa toteutettava hanke ”E75 Taidebussi” (tai englanniksi E75 Art Bus) halkoo Euroopan Välimereltä Jäämerelle.
Valokuvaaja Jaakko Heikkilän retrospektiivinen näyttely Ja minusta tuli ihminen esittelee Heikkilän laajaa tuotantoa. Näyttely on avoinna Aineen taidemuseossa Torniossa elokuun loppuun saakka.
”Samanlaista tasapainotteluahan elämä lienee myös muilla taidetta ja kulttuuria tekevillä.” Päätoimittaja ajattelee taas taiteen sijasta rahaa.
”Silti voi vain kehua, kuinka taitavasti kirjailija kuljettaa Weijon maallisen vaelluksen päätökseen.” Hannu Niklanderin Loivaa alamäkeä -sarjan viimeinen osa Kodit ja asunnot miellytti Timo Tossavaista.
”Stailattu nykykieli elävöittää huolellista kokonaisuutta”, mutta ”tarinan draamallinen jännite uhkaa hetkittäin puutua”. Maija Jelkänen arvioi Iida Aikion esikoisromaanin Muoviaurinko – Muitalus čálgama birra.
”Metsäteollisuuden edessä rähmällään oleva tiedeyhteisö rinnastuu toimintatavoiltaan niin kulttiin kuin mafiaan.” Tuomo Pirttimaa luki Teemu Kaskisen romaanin Yö ja usva.
”Jokaisena yhteiskunnallisen epävarmuuden, taantuman ja kriisin aikana syntipukin ajatus nousee uudelleen esiin.” Suomeen ja Kokkolaan muuttanut Mousa pohtii maailman tilannetta.
”Vaikka elokuvassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, se pitää mainiosti otteessaan”, Kaltion kriitikko Matti A. Kemi toteaa Aleksi Salmenperän Isänpäivästä.
”Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.” Matti A. Kemi ei innostunut Kaija Koo -elämäkertaelokuvasta Kaunis rietas onnellinen.
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden aloittanut ooppera Ovllá on ”syvällinen tutkimusmatka yksilön kieli-identiteettiin ja hapertuvaan sukuperintöön”, Matti A. Kemi kirjoittaa. ”Traditionaaliseen oopperaperinteen kepeyttä ja leikkisyyttä lähestytään harvakseltaan.”
”Ateriointi palettiveitsillä ja muilla taiteilijan tarvikkeilla on vähän kömpelöä, mutta sujuu lapsilta helpommin. Kun hodarit on syöty, avataan jäätelöbaari.” Teatteri voi olla tällaistakin. Pete Huttunen vieraili Oulun teatterin Moninaisuuden näyttämöllä.
”Motiivit jäävät vaillinaisiksi, katsojalle ei tarjota tilaa ennakoida tai tajuta syitä ja yhteyksiä.” Matti A. Kemi vaikuttui Kullervon tarinan puitteista, mutta tarinan ja juonen juoksutus jätti haasteita katsojalle.
Marjatta Kaikkonen teki työvuosinaan oppimisen kehittäjänä opintomatkoja muun muassa Roomaan. Hän kirjoittaa nyt matkastaan ja antiikin kulttuurihistorian merkityksestä Kaltiolle.
Makasiini Contemporaryn Lost in the Woods -näyttely Turussa esittelee Rovaniemellä asuvan ja työskentelevän Eemil Karilan (s. 1978) taidetta. Karilan uraan sisältyy yli 30 soolonäyttelyä ja lukuisia ryhmänäyttelyitä myös ulkomailla.
Heavy Metal Perse ja sen musiikki ovat kajahtaneet Kajaanista jo neljännesvuosisadan verran. Niko Peltonen ruotii esseessään yhtyeen taivalta ja yrittää tavoittaa jotain HMP:n olemuksesta.
Pari vuosisataa sitten Oulu joi kaksin käsin tervaa. Tai eihän Oulu sitä oikeastaan juonut. Se purskutteli sitä suussaan ja sylki […]
