Kyllä luonto puuhun ajaa

Bufo: Orava. 93 min. Ensi-ilta 2.4.2026. K12.
Ohjaus ja käsikirjoitus Markus Lehmusruusu, kuvaus Max Smeds, lavastussuunnittelu Michael Randel, pukusuunnittelu Teresa Grosser, maskeeraussuunnittelu Pur Thijs, leikkaus Florian Miosge, äänisuunnittelu Ranko Paukovic, musiikki Freya Arde, VFX-supervisor Patrick Menge.
Rooleissa Miro Lopperi, Mimosa Willamo, Hannu-Pekka Björkman, Pirjo Heikkilä, Roderick Kabanga, Pirjo Lonka, Ella Mettänen ja Eero Ritala.

Jossakin lähitulevaisuudessa maailma on muuttunut kliiniseksi ja vahvasti desinfioiduksi. Ihmiset elävät skandinaavisen sisustustyylin mukaisissa sisätiloissa ja ainoa kosketus ulkoilmaan on roskalaatikoiden luona, sielläkin kymmenien metrien korkeudessa olevana pienenä aukkona. Pasi Toivonen (Miro Lopperi) työskentelee keinoeläinten suunnittelijana kolmen hengen tiimissä, joka saa jatkuvasti reklamaatiota tuotteidensa asiakkaita tyydyttämättömästä tasosta.

Ohjaaja Markus Lehmusruusun luoma tulevaisuus tuo mieleen esimerkiksi Joseph Kosinskin ohjaaman ja Tom Cruisen tähdittämän Oblivion-elokuvan (Yhdysvallat 2013). Tietokoneiden ohjaamat turvallisuusjärjestelmät pitävät huolta kaikesta ihmisten mielialoja myöten. Siinä missä Oblivionissa tietokoneet varmistavat koko ajan, että ihmiset ovat ”hyvin toimiva pari(skunta)”, niin Lehmusruusun tulevaisuudessa kunkin henkilön pitää olla tasapainoinen yksin. Tätä alleviivataan elokuvan ensimmäisestä kuvasta lähtien, jossa kone palauttaa hoitopöydällä makaavan Pasin ”hormonitasapainon” keskiruumista stimuloiden. Oravassa on kokonaisuudessaan Oblivionia suoraviivaisempi juoni.

Pasin korostetun tasaiseen arkeen tuo poikkeuksen kohtaaminen roskalaatikoilla. Jokin outo eläin pakenee roskapussien seasta seinälle. Pasia tarkkaileva tietokone huomaa säikähdyksen ja pyytää paikalle turvallisuusviranomaisen, Emilia Valan (Mimosa Willamo). Turvallisuutta valvovan tietokoneen ääni on tuttu nykyisestä mediatodellisuudestamme, hyvin samankaltainen kuin runsaasti televisiossa mainostavan kotien hälytysjärjestelmiä kauppaavan yrityksen ilmoittelussa käytetty. Kytkös tuo uskottavuutta elokuvan tarinalle.

Vaarallinen, tauteja levittävä jyrsijä

Muinaisista arkistoista Pasi saa selvitettyä, että hänen kohtaamansa eläin on orava. Ehkä maailman viimeinen eläin, jonka syntyyn ihminen ei millään tavalla ole osallistunut.

Pasi ja Emilia tuntevat heti kohdatessaan vetoa toisiinsa. Heidän ympärillään tapahtuvat ohjaukset uudelleenkoulutukseen estävät paneutumasta asiaan tarkemmin. Joitakin varovaisia miksi-kysymyksiä kuitenkin esitetään.

Pasi ottaa oravan salaa lemmikikseen. Sen tekemisten seuraaminen auttaa häntä kahdella tavalla: Pasista tulee keinoeläinyrityksen kuukauden työntekijä, ja ruumiintoimintoja seuraava valvontajärjestelmä kiittelee häntä jatkuvasti. Pasi ystävystyy työpaikan lähetin Jimi Alkion (Hannu-Pekka Björkman) kanssa ja saa kuulla salaperäisestä metsästä, jossa syntyy elämää ilman ihmisten apua.

Oravan rooli jää elokuvassa pieneksi. Vaikka sille järjestetään parhaat mahdolliset olot juoksupyörineen, villieläin ei vankeudessa viihdy. Lopputeksteissä mainittu ”eläimiä ei ole vahingoitettu elokuvan kuvauksissa” muistuttaa eläinoikeusliikkeen voitosta muutamien vuosikymmenten takaa.

Neljän maan yhteistuotanto

Kirjailija Matti Mäkelä puhui 1990-luvulla, että olemme kehittymässä sisätilaihmisiksi, joiden ei tarvitse kohdata arjessaan ulkoilmaa tai säiden vaihtelua. Taustalla oli Helsingin kaupungin ydinkeskustan maanalaisten tilojen ja niitä yhdistävien käytävien verkoston kasvu.

Tällainen yleismaailmallinen kauppakeskuistuminen tarjoaa tieteiselokuvien tekijöille mahdollisuuden kuvata tuotantonsa kohtalaisen halvoissa ja tunnistamattomissa paikoissa. Tosin usein, kuten Oravassa, käytävien ja muiden tilojen mainospotentiaali jää usein kokonaan hyödyntämättä, mitä todellisuudessa tuskin tapahtuisi. Oravan käytäville olisi mahtunut ainakin muutamia Pasin työnantajan, keinotekoisia eläimiä valmistavan firman kaupallisia tiedotteita.

Neljän maan yhteistuotantona (Suomi, Saksa, Hollanti ja Ruotsi) toteutettu elokuva on puitteiltaan ja sisällöltään onnistunut. Tuotantokoneisto ja taustalla toimivat työryhmät ovat kunnossa ja se näkyy tasaisena lopputuloksena. Näyttelijäntyössä hahmojen kokema epävarmuus ja hämmennys uusien tunteiden edessä heijastuu hyvin. Filmi välttää ne karikot, joihin esimerkiksi Saara Saarelan ohjaama Veden vartija (Suomi 2022) hieman takertuu.