Sielujen läpi ujeltavia kertomuksia luopumisesta

Bufo: Orenda. 118 min. Ensi-ilta 17.4.2025. K7.
Ohjaus Pirjo Honkasalo, käsikirjoitus Pirkko Saisio, kuvaus Max Smeds, leikkaus Samu Heikkilä, musiikki Sanna Salmenkallio ja Elias Salmenkallio, äänisuunnittelu Jan Alvermark, lavastussuunnittelu Tiiu-Ann Pello, pukusuunnittelu Jaanus Vahtra, maskeeraussuunnittelu Kaire Hendrikson; yhteistuotanto Bufo, Allfilm ja Plattform
Rooleissa: Pirkko Saisio, Alma Pöysti, Hannu-Pekka Björkman, Luca Leino, Mikko Kauppila, Tambet Tuisk, Juhan Ulfsak, Lauri Maijala, Ilo-Ann Saarepera

Ohjaaja Pirjo Honkasalon edellisestä fiktiivisestä elokuvasta on kulunut jo pitkä tovi, peräti kaksitoista vuotta. Kuten vuoden 2013 ohjaus Betoniyö on myös tuore Honkasalon ohjaus Pirkko Saision tekstiä. Betoniyö oli romaani Saision alkupään tuotannosta 1980-luvun alusta. Orenda on tuore alkuperäiselokuvakäsikirjoitus.

Ja silti Orenda on silkkaa saisiomaista proosaa: napakkaa, kuivakan töksäyttelevää ja räväkkää. Toteava dialogi ehdottaa päähenkilöiden välille sinunkauppoja noin tunnin kohdalla, mutta toinen päähenkilöistä kohteliaasti torjuu ehdotuksen.

Nämä mainitut päähenkilöt ovat papin roolia esittävä käsikirjoittaja-näyttelijä Pirkko Saisio sekä mezzosopraanoa jäljentävä näyttelijä Alma Pöysti. Heillä on toki rooli nimetkin, mutta niillä sikäli ei ole mitään merkitystä, koska katsojallekin ne paljastetaan reilusti yli puolenvälin jälkeen. Kuten naseva dialoginpätkä sen tiivistääkin: ”Pieniä vihamielisiä ihmissuhteita pienessä yhteisössä – kuten aina.”

Saision esittämä, syrjäänvetäytynyt ja katkeroitunut pappi kamppailee uskon dogmaattisuuden kanssa autiolla majakkasaarella. Pöystin esittämä laulajatar-diiva etsiytyy papin luokse autiolle majakkasaarelle. Heitä yhdistää henkilö, jota koko elokuvan ajan tavallaan etsitään, muttei kuitenkaan löydetä. Pöystin roolihahmo etsii lohtua ja toteaa arvoituksellisesti: ”Minä olen miltei leski.”

Autiolla majakkasaarella asuu myös papin ottolapsi (Luca Leino). Poika rakentelee itselleen toteemin ja lopulta uhraa sen. Uskonnon tematiikassa luopumisella oma merkityksensä. Luopumisen aihelma tekee elokuvasta värisävyjään haikeamman, syvällisen, paikoin jopa hartaan. Saision esittämä pappi saarnaa alttaritaulun katveessa: ”Olemassaolo on illuusio, harha […] Tässä elämäksi kutsutussa harhassa…”

Elokuvasta tulevat väkisin mieleen Ingmar Bergmanin ohjaukset: ollaanhan autiolla saarella, näytetäänhän katsojalle kummallisia symboleita ja ollaan henkeviä. Elokuvan unimaailmat muistuttavat Andrei Tarkovskin viimeiseksi jäänyttä ohjausta Uhri (Жертвоприношение, 1986). Itämerellä kuvattuja elokuvia Bergmanilta, Tarkovskilta ja Honkasalolta, tämä tosin Viron kulmilla suomalais-virolais-ruotsalaisena yhteisponnistuksena.

Karun saaren syksyinen tuulisuus pureutuu läpi Saision ja Pöystin hahmojen. Taustalla vihmoo koko ajan puuskainen, navakka vire. Sen kuulee jopa alkukohtauksien vuoropuheluiden läpi. Harvoissa musiikkivalinnoissa ollaan pääsääntöisesti Bachin ja Händelin maailmoissa. Välillä soi Vivaldi, Chydenius ja jopa käsikirjoittaja-näyttelijä Saision sanoittamat teokset.

Betoniyön tavoin ohjaaja-Honkasalon elokuvan sisäismaailma on hämyinen, pimeä ja kolkko. Toisinaan se on utuinen tai savuinen. Max Smedsin kamera vangitsee paljon pientä mutta merkitsevää: alttarin lepattavat kynttilät, toukkavaiheesta poispyristelevän öttiäisen. Rutkasti ulkokuvaa, kosolti luonnonvaloa ja sisätiloissa kutsuvaa hämärää.

Elokuvan unijaksot ovat ihanan kummallisia symboleiltaan. Niiden kirkkaus on toista maata, niiden vastakkaisuus kaikelle muulle on rajua. Kaupunkikuvat ovat tuhruisia ja ahdistavan rajattuja, symmetrisiä ja mustavalkoisia. Elokuva on kokonaisuutena immersiivinen. Sen sisäismaailmaan uppoutuu vaivatta. Pöystin roolihahmo tivaa: ”Vakoiletko sinä, nainen, uniani?!”

Honkasalomainen ajattomuus on läsnä. Vain raitiovaunuista voimme päätellä, että olemme nykyajassa edes kaupunkimiljöössä. Viitteitä yhteiskuntaan on vähän, mutta kun niitä on, niissä on saisiomainen twisti. Elokuvan ensimmäisessä taitekohdassa Saision sen päättäväisesti lohkaiseekin: ”Ei tarvita mitään jumalia tai toteemeita.”

Pirkko Saisio opiskeli aikoinaan näyttelemistä. Sen kyllä aistii läpi elokuvan. Hänen ja Hannu-Pekka Björkmanin välinen replikointi on taiten virkottua tai jopa saarnattua. Kesken elokuvan jää pohtimaan, minkälaisen uran Saisio olisi tehnytkään näyttelijänä. Saision roolihahmo kuitenkin näivettää ajatuksen sanoin ”Jos elämä olisi valintamyymälä, kävelisin sen läpi ottamatta mitään”.

Alma Pöystin ansioksi nostettakoon viimeiselle neljännekselle ajoittuva riipaiseva monologi. Kun elokuvassa nähdään vain kahden päähenkilön välistä keskinäistä, epäilevää vuorovaikuttamista, ihmettelen, miten he ovat voineet kantaa näin raskaan ja voimia vievän roolituksen läpi noin virheettömästi.

Pressinäytöksen jälkeen jäin tapojeni vastaisesti juttelemaan käsikirjoittaja-näyttelijä Saision, ohjaaja-Honkasalon ja näyttelijä-Pöystin kanssa. He vakuuttelivat kaiken sujuneen mallikkaasti ja huolettomasti kohtauksien ulkopuolella. Opin muun muassa, että elokuvan ensi-ilta on tietoisesti tähdätty kiirastorstaille ja että valkokankaan ulkopuolellakin heidän mystinen karismansa ujeltaa merituulen tavoin.

Oi, kuinka toivonkaan, ettei tämä jää kaksikolta Honkasalo-Saisio viimeiseksi yhteistuotannoksi.

Suomi puhuu kauniita, mutta toimintaa suitsivat varovaisuus, vienti ja aseet

1-2/2025

Yhä suurempi osa EU-maiden kansalaisista kannattaa kauppapakotteita Israelille. Sadat eurooppalaiset poliitikot ovat viime ja tänä vuonna allekirjoittaneet vaatimuksia, joissa vaaditaan unionin yhteisiä pakotteita Israelia vastaan. Kasvavasta paineesta huolimatta EU ei ole lakkauttanut kauppaa edes Israelin siirtokuntien kanssa, jotka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

  • Emma Auvinen
  • Anniina Väisänen
  • Janette Kotivirta
  • Otto Snellman

Oman tilan tarve

3/2025

Tämä sitkeys on näkyvissä myös oululaisten rullalautailijoiden yhdistystoiminnassa. Hiukkavaaran hallin sulkeminen ei ole tarkoittanut ainoastaan harrastusmahdollisuuksien kaventumista; se on ollut […]

  • Antti Vikström
Kaltio – Kolumni

Sota, metsä, työ

3/2025

Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit […]

  • Jenni Kinnunen
Kaltio – Pääkirjoitus

Aika velikultaa muistot

3/2025

Aika, muistot ja erilaiset nostalgian lajit ovat valtailleet mieleni sopukoita viime aikoina, vaikka yhä enemmän pitäisi yrittää keskittyä kaikenlaiseen tulevaan […]

  • Paavo J. Heinonen

Kannessa: Sinisimpukat

3/2025

Suomalais-ranskalainen Sofia Karinen asuu Oulussa. Hänen teoksissaan voin nähdä kuitenkin myös ranskalaista valoa. Jo nuorena piirtämisestä ja maalaamisesta innostunut Karinen […]

  • Paavo J. Heinonen
Kaltio – Kirja-arvio

Runollinen ajankuva

3/2025

Alaviitteet on suppea summaus ajastamme lyyrisesti valotettuna. Se, mikä näyttää säihkyvältä ja sankarilliselta, osoittautuu loppujen lopuksi tomuksi ja tuhkaksi.”

  • Risto Kormilainen
Kaltio – Kirja-arvio

Vesien äärellä

3/2025

”Teos voisi olla raskasta luettavaa, jos Räinä ei kirjoittaisi niin kauniisti, kirkkaasti ja harkitusti. Karujakaan havaintoja, uutisia tai tutkimustietoja ei pehmennetä, mutta pienintäkään kiivailun tai julistamisen sävyä ei lipsahda mukaan.”

  • Marjo Jääskä

Maa suojelun ja puolustamisen ristivedossa

1-2/2025

Samalla, kun puolustusvoimat vankistaa turvallisuuden nimissä ”pohjolan linnaketta”, sen hankkeet muuttavat elinympäristöjä ja ekosysteemejä. Kritisoiminen on vaikeaa, sillä kukapa tahtoisi asettua kansallista turvallisuutta vastaan. Rovaniemeläinen Lotta Lautala etsi dilemmaan selvyyttä arktisen maailmanpolitiikan tutkijan Laura Junka-Aikion kanssa.

  • Lotta Lautala